Kalevala - Yhdeksäskolmatta runo

Lemminkäinen, lieto poika, itse kaunis Kaukomieli,

saapi säkkihin evästä, kesävoita vakkahansa,

vuoeksensa voita syöä, toiseksi sianlihoa.

Siitä läksi piilemähän, sekä läksi jotta joutui.

Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo lähenki, jo pakenen

koko kolmeksi kesäksi, viitiseksi vuotoseksi.

Heitän maat matojen syöä, lehot ilvesten levätä,

pellot peuran piehtaroia, ahot hanhien asua.

"Hyvästi, hyvä emoni! Kun tulevi Pohjan kansa,

Pimentolan pitkä joukko päätäni kyselemähän,

sanopa samonneheksi, minun täältä menneheksi

saman kasken kaattuani, joka jo on leikattuna!"

Vetäisi venon vesille, laski laivan lainehille

teräksisiltä teloilta, vaskisilta valkamoilta.

Veti puuhun purjehia, vaattehia varpapuuhun;

itse istuvi perähän, laaittihe laskemahan

kokan koivuisen nojahan, melan vartevan varahan.

Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi:

"Puhu, tuuli, purjehesen, ahava, aja alusta!

Anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen

saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!"

Tuuli tuuitti venoista, meren tyrsky työnnytteli

selviä selän vesiä, ulapoita auke'ita;

tuuitteli kuuta kaksi, kuun on kohta kolmannenki.

Tuossa istui niemen neiet rannalla meren sinisen;

katselevat, käänteleivät, silmät päin sinistä merta.

Kenpä vuotti veljeänsä, toivoi taattonsa tulevan;

sepä vasta varsin vuotti, joka vuotti sulhoansa.

Kaukoa näkyvi Kauko, Kaukon laiva loitompata:

on kuin pieni pilven lonka veen ja taivahan välillä.

Niemen neiet arvelevat, saaren impyet sanovat:

"Mipä tuo merellä outo, kupa kumma lainehilla?

Kun ollet omainen laiva, saaren pursi purjeniekka,

niin kohin kotia käänny, vasten saaren valkamoita:

saisimme sanomat kuulla, viestit mailta vierahilta,

rauhassako rantakansat vainko vainossa elävät."

Tuuli purjetta punovi, aalto laivoa ajeli.

Pian lieto Lemminkäinen luotti purren luotoselle,

laski laivan saaren päähän, saaren niemyen nenähän.

Sanoi tuonne saatuansa, tutkaeli tultuansa:

"Onko saarella sijoa, maata saaren manterella

veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota?"

Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat:

"Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella

veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota:

tääll' on valkamat varavat, rannat täynnänsä teloja,

jos saisit saoin venehin, tulisit tuhansin pursin."

Siitä lieto Lemminkäinen veälti venehen maalle,

purren puisille teloille. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Onko saarella tiloa, maata saaren manterella

piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen

suurista sotajymyistä, terän miekan melskehistä?"

Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat:

"Onpa saarella tiloa, maata saaren manterella

piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen:

liiat meill' on linnat täällä, kalhot kartanot asua,

jos saisi sa'an urosta, tulisi tuhannen miestä."

Siitä lieto Lemminkäinen sanan virkki, noin nimesi:

"Onko saarella tiloa, maata saaren manterella,

pieni kolkka koivikkoa ja murunen muuta maata

minun kaski kaatakseni, hyvä huuhta raatakseni?"

Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat:

"Ei ole saarella tiloa, maata saaren manterella

yhtä selkäsi sijoa, maata karpion aloa

sinun kaski kaataksesi, hyvä huuhta raataksesi:

saaren maat saroin jaettu, pellot pirstoin mittaeltu,

aholoista arpa lyöty, nurmista keräjät käyty."

Virkkoi lieto Lemminkäinen, kysyi kaunis Kaukomieli:

"Onko saarella sijoa, maata saaren manterella

minun laulut laulellani, pitkät virret vieretellä?

Sanat suussani sulavat, ikenilläni itävät."

Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat:

"Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella

sinun laulut laulellasi, hyvät virret vieretellä,

lehot leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi."

Siitä lieto Lemminkäinen jopa loihe laulamahan.

Lauloi pihlajat pihoille, tammet keskitanhu'ille,

tammelle tasaiset oksat, joka oksallen omenan,

omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen:

kun käki kukahtelevi, kulta suusta kuohahtavi,

vaski leuoilta valuvi, hopea hohahtelevi

kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle.

Vielä lauloi Lemminkäinen, vielä lauloi ja saneli,

lauloi hiekat helmilöiksi, kivet kaikki kiiltäviksi,

puut kaikki punertaviksi, kukat kullankarvaisiksi.

Siitä lauloi Lemminkäinen, lauloi kaivon kartanolle,

kultakannen kaivon päälle, kultakapan kannen päälle,

josta veikot vettä juovat, siskot silmiä pesevät.

Lauloi lammin tanterelle, lampihin siniset sorsat,

kulmat kulta, pää hopea, kaikki varpahat vasesta.

Imehtivät immet saaren, niemen neiet kummeksivat

Lemminkäisen laulantoa, urohon osoantoa.

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Laulaisin hyvänki virren, kaunihinki kaikuttaisin,

kun oisin katoksen alla, päässä pitkän pintapöyän.

Kun ei täytyne tupoa, lainattane lattiata,

jo puran sanat salolle, kaa'an virret viiakkohon."

Saaren impyet sanovat, niemen neiet arvelevat:

"On meillä tupia tulla, kalhot kartanot asua,

vieä virtesi vilusta, sanat saa'a ulkoisesta."

Siitä lieto Lemminkäinen heti tultua tupahan

lauloi tuopit tuonnempata päähän pitkän pintapöyän,

tuopit täytehen olutta, kannut kaunihit simoa,

va'it varpelaitehille, kupit kukkurakuvulle:

olipa olutta tuopit, mettä kannut kannettuna,

voita pantuna varalle ja siihen sianlihoa

syöä lieto Lemminkäisen, Kaukomielen mielitellä.

Kovin on korea Kauko: eipä syömähän rupea

veitsettä hopeapäättä, kuraksetta kultaisetta.

Sai veitsen hopeapäisen, lauloi kultaisen kuraksen;

siitä syöpi kylliksensä, joi olutta onneksensa.

Siitä lieto Lemminkäinen käveli kyliä myöten

saaren impien ilossa, kassapäien kauneussa.

Kunnepäin on päätä käänti, siinä suuta suihkatahan,

kunne kättänsä ojenti, siinä kättä käpsätähän.

Kävi öillä öitsimässä, pime'illä pilkkoisilla.

Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa,

eik' ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen tytärtä,

eikäpä sitä tytärtä, ei sitä emosen lasta,

kunk' ei vierehen venynyt, käsivartta vaivutellut.

Tuhat tunsi morsianta, sa'an leskiä lepäsi.

Kaht' ei ollut kymmenessä, kolmea koko sa'assa

piikoa pitämätöintä, leskeä lepäämätöintä.

Niinpä lieto Lemminkäinen eleä nutustelevi

koko kolmisen keseä saaren suurissa kylissä;

ihastutti saaren immet, kaikki lesketki lepytti.

Jäi yksi lepyttämättä, yksi vanha impi rukka,

se on päässä pitkän niemen, kymmenennessä kylässä.

Jo oli matka mielessänsä lähteä omille maille.

Tuli vanha impi rukka, itse noin sanoiksi virkki:

"Kauko rukka, miesi kaunis! Kun et muistane minua,

annan täältä mennessäsi juosta purtesi kivehen."

Ei kuullut kukotta nousta, kanan lapsetta karata

senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan.

Niin päivänä muutamana, iltana moniahana

laati liiton noustaksensa ennen kuuta, kukkoaki.

Nousi ennen liittoansa, ennen ehtoaikoansa.

Läksi kohta kulkemahan, kylitse vaeltamahan

senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan.

Yöllä yksin käyessänsä, kulkiessansa kylitse

tuonne niemen pitkän päähän, kymmenentehen kylähän,

ei nähnyt sitä taloa, kuss' ei kolmea kotoa,

ei nähnyt sitä kotoa, kuss' ei kolmea urosta,

ei nähnyt sitä urosta, ku ei miekkoa hionut,

tapparata tahkaellut pään varalle Lemminkäisen.

Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi:

"Voi, päivyinen päivä nousi, armas aurinko kohosi

mun, pojan poloisen, päälle, päälle kaulani katalan!

Lempoko yhen urohon sovissansa suojelevi,

vaipoissansa varjelevi, kaavuissansa kaitselevi

päälle saaessa satojen, tuhansien tunkiessa!"

Jäi neiet syliämättä, sylityt haloamatta.

Jo vieri veneteloille luoksi purtensa poloinen:

purs' on poltettu poroksi, kypeniksi kyyetelty!

Jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan.

Alkoi veisteä venettä, uutta purtta puuhaella.

Puita puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä.

Saapi puuta pikkuruisen, lautoa ani vähäisen:

viisi värttinän murua, kuusi tainnan taittumoa.

Siitä veistävi venosen, uuen purren puuhoavi.

Teki tieolla venettä, tietoisilla tehtahilla;

iski kerran: läksi laita, iski toisen: syntyi toinen,

iski kerran kolmannenki: siitä sai koko venonen.

Jo työnti venon vesille, laski laivan lainehille.

Sanan virkki, noin nimesi, itse lausui ja pakisi:

"Kupliksi, veno, vesille, lumpehiksi lainehille!

Kokko, kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi

varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!"

Astaiksen aluksehensa, vierähti venon perähän,

alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin,

kun ei saanut öitä olla eikä päiviä elellä

saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa.

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Pois tuli pojalle lähtö, matkansa majoilta näiltä,

näistä impien iloista, kaunokaisten karkeloista.

Vaan toki lähettyäni, minun täältä mentyäni

eipä impyet iloinne, kassapäät ei kalketelle

näillä tuhmilla tuvilla, kataloilla kartanoilla."

Jopa itki saaren immet, niemen neiet vaikeroitsi:

"Mitä läksit, Lemminkäinen, urkenit, urosten sulho?

Läksitkö piikojen pyhyyttä vainko vaimojen vähyyttä?"

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Lähe en piikojen pyhyyttä enkä vaimojen vähyyttä:

saisin jos sataki naista, tuhat piikoa pi'ellä.

Sitä läksin, Lemminkäinen, urkenin, urosten sulho,

kun tuli kova ikävä, ikävä omia maita,

oman maani mansikoita, oman vaaran vaapukoita,

oman niemen neitosia, oman kartanon kanoja."

Siitä lieto Lemminkäinen laski laivansa ulomma.

Tuli tuuli, tuon puhalti, tuli aalto, tuon ajeli

selälle meren sinisen, ulapalle aukealle.

Jäivät raukat rannikolle, vienoiset vesikivelle,

saaren immet itkemähän, kultaiset kujertamahan.

Sini itki saaren immet, niemen neiet voikerrehti,

kuni purjepuu näkyvi, rautahankki haimentavi.

Ei he itke purjepuuta, rautahankkia haloa:

itki purjepuun alaista, hankkinuoran haltijata.

Itse itki Lemminkäinen, sini itki ja sureksi,

kuni saaren maat näkyvi, saaren harjut haimentavi.

Ei hän itke saaren maita, saaren harjuja haloa:

itki saaren ympy'itä, noita harjun hanhosia.

Siitä lieto Lemminkäinen laskevi sinistä merta.

Laski päivän, laski toisen. Päivälläpä kolmannella

nousi tuuli tuulemahan, ilman ranta riehkumahan,

suuri tuuli luotehinen, kova tuuli koillistuuli:

otti laian, otti toisen, vikelti koko venehen.

Siitä lieto Lemminkäinen kääntihe käsin vetehen,

läksi sormin soutamahan, jaloilla meloamahan.

Uituansa yön ja päivän, melke'in melattuansa

näki pilven pikkuruisen, pilven longan luotehessa.

Sepä maaksi muuttelihe, niemeksi panettelihe.

Nousi niemelle talohon. Löyti emännän leipomassa,

tyttäret taputtamassa: "Oi on ehtoinen emäntä!

Kunpa nälkäni näkisit, asiani arvoaisit,

juosten aittahan menisit, tuiskuna oluttupahan;

toisit tuoppisen olutta, sirusen sianlihoa,

sen panisit paistumahan, vuolaisisit voita päälle

syöä miehen uupunehen, juoa uinehen urohon.

Jo olen uinut yöt ja päivät meren aavan aaltoloita,

joka tuuli turvanani, meren aallot armonani."

Tuopa ehtoinen emäntä meni aittahan mäelle,

vuoli voita aittasesta, sirusen sianlihoa;

sen panevi paistumahan syöä miehen nälkähisen,

tuopi tuopilla olutta juoa uinehen urohon.

Antoi siitä uuen purren, varsin valmihin venehen,

mennä miehen muille maille, kulkea kotiperille.

Siitä lieto Lemminkäinen, päästyä kotiperille,

tunsi maat on, tunsi rannat, sekä saaret jotta salmet,

tunsi vanhat valkamansa, entiset elosijansa;

mäet tunsi mäntyinensä, kummut kaikki kuusinensa

mut'ei tunne tuvan aloa, seinän seisontasijoa:

jo tuossa tuvan sijalla nuori tuomikko tohisi,

männikkö tupamäellä, katajikko kaivotiellä!

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Tuoss' on lehto, jossa liikuin, kivet tuossa, joilla kiikuin,

tuossa nurmet nukkeroimat, pientarehet piehtaroimat.

Mikä vei tutut tupani, kuka kaunihit katokset?

Tupa on poltettu poroksi, tuuli tuhkat korjannunna!"

Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen.

Ei hän itkenyt tupoa eikä aittoa halannut:

itki tuttua tuvassa, aitallista armastansa.

Linnun lentävän näkevi, kokkolinnun liitelevän.

Sai tuolta kyselemähän: "Oi sie kokko, lintuseni!

Etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni,

missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni?"

Ei kokko mitänä muista eikä tunne tuhma lintu:

kokko tiesi kuolleheksi ja kaarne kaonneheksi,

miekalla menetetyksi, tapetuksi tapparalla.

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Ohoh kaunis kantajani, ihana imettäjäni!

Jo olet kuollut, kantajani, mennyt, ehtoinen emoni,

liha mullaksi lahonnut, kuuset päälle kasvanehet,

katajaiset kantapäihin, pajut sormien nenähän!

"Kostohon minäki koito, kostoksi, kovaosainen,

mittaelin miekkoani, kannoin kaunista asetta

noilla Pohjolan pihoilla, Pimentolan pientarilla

surmaksi oman sukuni, kateheksi kantajani!"

Katseleikse, käänteleikse: näki jälkeä hitusen,

ruohossa rutistunutta, kanervassa katkennutta.

Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan.

Tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi.

Vieri siitä virstan, toisen, pakeni palasen maata

salon synkimmän sisähän, korven kolkan kainalohon.

Näkevi salaisen saunan, piilopirtin pikkaraisen

kahen kallion lomassa, kolmen kuusen kulman alla

siellä ehtoisen emonsa, tuon on valtavanhempansa.

Siinä lieto Lemminkäinen ihastui ikihyväksi.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Ohoh äiti armahani, oi emo, elättäjäni!

Viel' olet, emo, elossa, vanhempani, valvehella,

kun jo luulin kuolleheksi, kaiketi kaonneheksi,

miekalla menetetyksi, keihä'ällä keksityksi!

Itkin pois ihanat silmät, kasvon kaunihin kaotin."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Viel' olen toki elossa,

vaikkapa piti paeta, pistäitäni piilosalle

tänne synkkähän salohon, korven kolkan kainalohon.

Suori Pohjola sotoa, takajoukko tappeloa

vasten vaivaista sinua ja kohti kovaosaista:

poltti huonehet poroksi, kaikki kaatoi kartanomme."

Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani!

Ellös olko milläkänä, milläkänä, tuollakana!

Tuvat uuet tehtänehe, paremmat osattanehe,

Pohjola so'ittanehe, Lemmon kanssa kaattanehe."

Siitä äiti Lemminkäisen itse tuon sanoiksi virkki:

"Viikon viivyit, poikueni, kauan, Kaukoni, elelit

noilla mailla vierahilla, aina ouoilla ovilla,

niemellä nimettömällä, saarella sanattomalla."

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Hyvä oli siellä ollakseni, lempi liehaellakseni.

Puut siellä punalle paistoi, puut punalle, maat sinelle,

hopealle hongan oksat, kullalle kukat kanervan.

Siell' oli mäet simaiset, kalliot kananmunaiset;

mettä vuoti kuivat kuuset, maitoa mahot petäjät,

aian nurkat voita lypsi, seipähät valoi olutta.

"Hyvä oli siellä ollakseni, armas aikaellakseni.

Siitä oli paha elämä, siitä outo ollakseni:

pelkäsivät piikojansa, luulivat lutuksiansa,

noita kehnon kellukoita, paholaisen pallukoita

pahasti piteleväni, ylimäärin öitsiväni.

Minä piilin piikasia, varoin vaimon tyttäriä,

kuin susi sikoja piili, havukat kylän kanoja."

	Kalevalan runot
	Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes