Kalevala - Kuudeskolmatta runo

Ahti oli saarella asuva, Kaukoniemen kainalossa.

Oli pellon kynnännässä, vainion vakoannassa.

Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta.

Kuulevi jumun kylältä, järyn järvien takoa,

jalan iskun iljeneltä, reen kapinan kankahalta.

Juohtui juoni mielehensä, tuuma aivohon osasi:

häitä Pohjola pitävi, salajoukko juominkia!

Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa;

veret vierähti pahaksi poloisilta poskipäiltä.

Heti heitti kynnöksensä, vaon keskivainiolle;

nousi maasta ratsahille, lähtevi kohin kotia

luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa.

Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa:

"Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti

syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen!

Lämmitä samassa sauna, pian pirtti riu'uttele,

missä mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!"

Tuop' on äiti Lemminkäisen pani ruoan ruttoisesti

syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen

yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa.

Siitä lieto Lemminkäinen otti ruokoa rutosti;

meni saunahan samassa, kävi kylpyhuonehesen.

Siellä peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse,

päänsä pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi.

Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan mäelle,

tuo sieltä somat sopani, kanna vaattehet vakaiset,

jotka päälleni pukisin, varustaisin varrelleni!"

Emo ennätti kysyä, vaimo vanha tutkaella:

"Kunne lähet, poikueni? Lähetkö ilveksen ajohon

vaiko hirven hiihäntähän vai oravan ammuntahan?"

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Oi emoni, kantajani! Lähe en ilveksen ajohon

enkä hirven hiihäntähän, en oravan ammuntahan;

lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.

Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni,

häissä häilyteltäväni, pioissa pi'eltäväni!"

Emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi;

epäsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta

lähtemästä Lemminkäistä hyvän Pohjolan pitoihin.

Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa:

"Ellös menkö, poikueni, poikueni, Kaukueni,

noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin!

Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana."

Tuop' on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin

nimesi:

"Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse!

Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset

miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä."

Tuop' on äiti Lemminkäisen yhä kielteä käkesi:

"Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan pitoihin!

Monet on kummat matkallasi, isot tielläsi imehet,

kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata."

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia;

ei uros hätäile noita, ei varsin varannekana.

Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni:

mi on surma ensimäinen, ensimäinen, viimeinenki?"

Virkkoi äiti Lemminkäisen, vaimo vanha vastaeli:

"Sanon surmat syytä myöten enkä miehen mieltä

myöten.

Sanon surman ensimäisen. Se on surma ensi surma:

menet matkoa vähäisen, pääset tietä päiväyksen:

tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi.

Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto,

luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko:

yöt se hammasta hiovi, päivät kynttä kitkuttavi

tulijalle vierahalle, saavalle käkeävälle."

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon.

Kyllä mä siihen keinon keksin, arvoan hyvän asian:

laulan leppäisen hevosen, laulan leppäisen urohon

sivutseni siirtymähän, eestäni vaeltamahan;

itse sorsana sukellan, allina alenteleime

kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse.

Oi emoni, kantajani! Sano surma keskimäinen!"

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma toinen surma:

menet matkoa vähäisen, toki toisen päiväyksen:

tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä,

itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin,

täynnä kuumia kiviä, palavia paateroita.

Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu,

sa'an miestä miekallista, tuhat rautaista oritta."

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Ei ole siinä miehen surma eikä kuolema urohon.

Kyllä mä siihen mutkan muistan, mutkan muistan,

keinon keksin:

laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen,

sen tungen tulen väkehen, vaivaelen valkeahan,

kylpijäksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla;

itse siirräime sivutse, tungeime tulen lävitse,

ettei partana palane, hivuskutri kurvettune.

Oi emoni, kantajani! Sano surma jälkimäinen!"

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma kolmas surma:

menet vieläki vähäisen, pääset siitä päiväyksen,

Pohjolan veräjän suulle, ahtahimpahan alahan:

susi päälle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse

suulla Pohjolan veräjän, kape'immassa kujassa.

Syönyt on sa'anki miestä, tuhonnut tuhat urosta,

niin miks' ei sinua söisi, tuhoaisi turvatointa?"

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Uuhi uunna syötäköhön, rieskana revittäköhön,

vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana!

Minua on vyötty miehen vyöllä, pantu miehen

palkimella,

solmittu uron solilla, jotten vielä jouakana

suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten.

"Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki:

suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin,

tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi.

Sillä siitä selvitäime, pääsen matkani perille."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Et vielä perille pääsnyt!

Ne oli sinne mennessäsi matkalla isot imehet,

kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata;

viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat.

Kulet tietä pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle:

aita on rautainen rakettu, terästarha teeksennelty

maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti,

keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu,

käärmehillä vitsastettu, sisiliskoilla si'elty;

heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan,

pääkehät kähäjämähän, päät ulos, sisähän hännät.

"Maass' on toisia matoja, rata kyitä, käärmehiä

ylös kielin kiehumassa, alas hännin häilymässä.

Yks' on muita kauheampi eessä portin poikkipuolin,

pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi kujapatsasta,

ylös kielin kiehumassa, suin ylös suhahtamassa,

ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista sinua."

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon.

Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella,

ja tunnen maot manata, käärmehyiset käännytellä.

Äsken päänä eilisenä kynnin maata kyyn-alaista,

käännin maata käärmehistä aivan paljahin kätösin.

Kyyt pitelin kynsissäni, käsissäni käärmehyiset;

tapoin kyitä kymmenkunnan, sa'an mustia matoja:

viel' on kynnet kyyn veressä, käet käärmehen talissa.

Sill' en taia tullakana, viel' en varsin jouakana

maon suuren suupalaksi, käärmehen käsialaksi:

itse konnat kouristelen, ilkeät iki puserran,

kyyt on laulan laiemmalle, maot muutan tien mukahan,

astun Pohjolan pihalta, tungeime tuvan sisähän."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ellös vainen, poikueni,

menkö Pohjolan tupahan, Sariolan salvoksihin!

Siell' on miehet miekka vyöllä, urohot sota-aseissa,

humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa.

Laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterähän;

jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna."

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Jo olen ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla.

Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen;

itse laulan lappalaisen sekä tungen turjalaisen:

laulan halki hartionsa, puhki leukansa puhelen,

paian kauluksen kaheksi, rikki rintalastasensa."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh poikani poloinen!

Vielä muistat muinaistasi, kerskut ennen käynnistäsi!

Jo olet ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla:

uinut kaikki umpilammit, koirankieliset kokenut,

käynyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten,

Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat!

Siell' oisit tänäki päänä ilman äitittä pahatta.

"Muistapa, mitä sanelen! Tulet Pohjolan tuville:

mäki on täynnä seipähiä, piha täynnä pylvähiä,

ne on täynnä miehen päitä; yks' on seiväs päätöin seiväs

senpä seipähän nenähän sinun pääsi leikatahan!"

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Hurja noita huolinevi, epäkelpo keksinevi

viittä, kuutta vainovuotta, seitsentä sotakeseä!

Ei noita uro totelle, vääjänne väheäkänä.

Tuo mulle sotisopani, vanhat vainovaatteheni!

Itse käyn isoni miekan, katson kalvan taattoseni;

viikon on vilussa ollut, kauan kaihossa sijassa,

itkenyt ikänsä siellä, kantajata kaipaellut."

Sai siitä sotisopansa, vanhat vainovaattehensa,

isonsa ikuisen miekan, tuon taaton sotatoverin.

Senpä siltahan sysäsi, terin työnti lattiahan:

miekkanen käessä kääntyi kuni tuore tuomen latva

tahi kasvava kataja. Sanoi lieto Lemminkäinen:

"Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa

tämän miekan miettijäistä, tämän kalvan katsojaista."

Jousen seinältä sivalti, kaaren vahvan vaarnaselta.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Sen mä mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin,

joka jouseni vetäisi, kiveräni kiinnittäisi

noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla."

Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli,

suorihe sotisopihin, puki vainovaattehisin.

Itse lausui orjallensa, sanan virkkoi, noin nimesi:

"Oi on osto-orjaseni, rahan saatu raatajani!

Jou'uta sotaoriini, valjastele vainovarsa

lähteäkseni pitoihin, lemmon joukon juominkihin!"

Orja nöyrä, neuvottava, pian pistihe pihalle,

työnti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen.

Sanoi tuolta tultuansa: "Jo olen tehnyt tehtäväni,

suorittanut tuon orosi, varsan viljon valjastanut."

Siitä lieto Lemminkäisen luku lähteä tulevi.

Käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti.

Toki läksi, kuin käkesi, varsin läksi, ei varannut.

Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti

oven suusta, orren alta, kattilan katasijoilta:

"Poikueni, ainueni, lapseni, vakauteni!

Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa,

juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi;

anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli:

mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa."

Vielä neuvoi poikoansa, varsin lastansa vakusti

perimäisen pellon päästä, veräjältä viimeiseltä:

"Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa,

istu puolella sijoa, astu puoliaskelella,

anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli,

niin sinusta mies tulevi, uros selvä selkiävi

läpi käymähän keräjät, jutut julki polkemahan

urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa."

Siitä läksi Lemminkäinen istuen oron re'essä;

iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.

Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän.

Ajoi aikoa vähäisen, hyvän hetken hetkutteli:

näki tiellä teirikarjan. Teiret lentohon lehahti,

lintukarja kapsahutti eestä juoksevan hevosen.

Jäi hitusen höyheniä, tielle teiren sulkasia.

Ne kokosi Lemminkäinen, tapaeli taskuhunsa:

ei tieä, mikä tulisi, tapahtuisi taipalella;

kaikki on tarpehen talossa, hyväksi hätävarana.

Ajoi eellehen vähäisen, kulki tietä pikkuruisen;

jo hepo hörösteleikse, luppakorva luonteleikse.

Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli,

kuorustihe korjastansa, kaarastihe katsomahan:

niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakasi!

Aivin on joki tulinen poikitse hevon e'essä.

Joess' on tulinen koski, koskessa tulinen luoto,

luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko:

sillä kulkku tulta kuohui, suu valeli valkeata,

höyhenet tulena tuiski, säkeninä säihkäeli.

Kaukon kaukoa näkevi, loitompata Lemminkäisen:

"Minnepä menevi Kauko, kunne läksit, Lemmin poika?"

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Läksin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.

Välty syrjähän vähäisen, poikellaite tieltä poies,

laske eelle matkamiestä, Lemminkäistä liiatenki,

sivutsesi siirtymähän, vieretse vaeltamahan!"

Kokko saatteli sanoa, tulikulkku kuiskahella:

"Lasken eelle matkamiehen, Lemminkäisen liiatenki

suun kautta samoamahan, kautta kulkun kulkemahan:

siitä sulle tie menevi mennä tuosta tuon hyväksi

noihin pitkihin pitoihin, iän kaiken istumihin."

Mitä huoli Lemminkäinen! Ei tuossa kovin hätäillyt.

Tapasip' on taskuhunsa, löihe kukkaroisehensa,

otti teiren sulkasia; hieroa hitustelevi

kahen kämmenen välissä, sormen kymmenen sovussa:

siitä syntyi teirikarja, koko parvi koppeloita.

Syöksi ne kokolle suuhun, antoi appajan kitahan,

kulkkuhun kokon tulisen, ikenihin iskulinnun.

Sillä siitä selvittihe, pääsi päivän ensimäisen.

Iski virkkua vitsalla, helähytti helmisellä.

Läks' oronen oikomahan, hepo helkehyttämähän.

Ajoi matkoa palasen, piirrätteli pikkuruisen;

jo oronen ouostuvi, hevonen hörähtelevi.

Kohottihe korjastansa, kaahistihe katsomahan:

niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakitti!

On eessä tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä,

itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin,

täynnä kuumoa kiveä, palavata paateroa.

Mitä huoli Lemminkäinen! Ukkoa rukoelevi:

"Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen!

Nosta lonka luotehelta, toinen lännestä lähetä,

kolmas istuta iästä, kohottele koillisesta,

syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta!

Sa'a lunta sauvan varsi, kiehittele keihäsvarsi

noille kuumille kiville, palaville paateroille!"

Tuo Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen,

nosti longan luotehelta, toisen lännestä lähetti,

iätti iästä pilven, kohotteli koilta ilman,

nepä yhtehen yhytti, lomakkohon loukahutti.

Satoi lunta sauvan varren, kiehitteli keihäsvarren

noille kuumille kiville, palaville paateroille:

tulipa luminen lampi, hyinen järvi muo'ostihe.

Siitä lieto Lemminkäinen lauloi tuohon jäisen sillan

poikitse lumisen lammin, äyrähästä äyrähäsen.

Sillä sen rovin vaelti, pääsi toisen päiväyksen.

Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä.

Sai virkku vilettämähän, hepo hötkelyttämähän.

Virkku juoksi virstan, toisen, maan paras palan pakeni;

siitä seisahtui äkisti, ei pakene paikaltansa.

Itse lieto Lemminkäinen kavahtihe katsomahan:

on susi veräjän suulla, karhu vastassa kujalla,

suulla Pohjolan veräjän, päässä pitkien kujien.

Silloin lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli,

tavoitteli taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa;

otti uuhen villasia, hieroa utustelevi

kahen kämmenen kesessä, sormen kymmenen sovussa.

Puhui kerran kämmenelle: uuhet juoksuhun uhahti,

koko lauma lampahia, karitsoita aika karja.

Suet sinne ryömäisihe, karhut kanssa kaimasihe.

Itse lieto Lemminkäinen ajoi eelle matkoansa.

Kulki tietä pikkaraisen, tuli Pohjolan pihalle.

Aita oli rautainen rakettu, teräksinen tarha tehty,

sata syltä maaemähän, tuhat syltä taivosehen,

keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu,

käärmehillä kiinnitetty, sisiliskoilla si'elty:

heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan,

päät vankat vapajamahan, päät ulos, sisähän hännät.

Se on lieto Lemminkäinen jo tuossa ajattelevi:

"Niin on, kuin sanoi emoni, kantajani kaikeroitti:

on tuossa mokoma aita pantu maasta taivosehen!

Alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu,

ylähätse lintu lenti, ylemmäksi aita pantu."

Tok' ei tuossa Lemminkäinen huolinut kovin hätäillä.

Veti veitsen huotrastansa, tupestansa tuiman rauan,

sillä aitoa sivalti, katkoi aiakset kaheksi;

aian rautaisen avasi, käänti tarhan käärmehisen

viieltä vitsasväliltä, seitsemältä seipähältä.

Itse eellehen ajavi portin Pohjolan etehen.

Käärme tiellä käänteleikse eessä portin poikkipuolin,

pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin.

Sata silmeä maolla, tuhat kieltä käärmehellä,

silmät seulan suuruhiset, kielet pitkät keihovartta,

hampahat haravan varren, selkä seitsemän venettä.

Siinä lieto Lemminkäinen ei tohi käsiksi käyä

satasilmälle maolle, tuhatkieli-käärmehelle.

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:

"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen,

kulkija kulon-alainen, lehen lemmon juurehinen,

läpi mättähän menijä, puun juuren pujottelija!

Kuka sun kulosta nosti, heinän juuresta herätti

maan päälle matelemahan, tielle teukkalehtamahan?

Kuka nosti nokkoasi, kuka käski, ken kehoitti

päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata?

Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi

vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri?

"Sule nyt suusi, peitä pääsi, kätke kielesi käpeä,

sykerräite sykkyrähän, käperräite käppyrähän,

anna tietä, puolen tietä, sivu mennä matkamiehen!

Tahi siirry tieltä poies, kule, kurja, kursikkohon,

kaaloa kanervikkohon, sala'aite sammalehden,

veäite villakuontalona, haavan halkona kuleksi,

tunge pääsi turpehesen, mätä mättähän sisähän

turpehessa sun tupasi, alla mättähän majasi:

jospa tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi

neuloilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla."

Senpä lausui Lemminkäinen. Ei sitä mato totellut;

ain' yhä kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi,

suin ylös suhahtelevi pään varalle Lemminkäisen.

Siitä lieto Lemminkäinen muisti vanhoja sanoja,

ennen eukon neuvomia, äitinsä opettamia.

Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki kaunis Kaukomieli:

"Kun et tuostana totelle etkä vääjänne vähällä,

vielä turvut tuskihisi, paisut pakkopäivihisi,

halkeat, paha, kaheksi, konna, kolmeksi muruksi,

kun ma etsinen emosi, haen valtavanhempasi.

Tieän, sykkä, synnyntäsi, maan kamala, kasvantasi:

Syöjätär sinun emosi, Vetehinen vanhempasi.

"Sylki Syöjätär vesille, laski kuolan lainehille.

Tuota tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli,

tuuitteli vuotta kuusi, senki seitsemän keseä

selvällä meren selällä, lapovilla lainehilla.

Vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi,

ve'en tyrsky maalle työnti, aalto rannallen ajeli.

"Kulki kolme luonnotarta rannalla meren rapean,

meren pauhun partahalla. Ne tuon rannalla näkivät;

sanoivat sanalla tuolla: 'Mipä tuostaki tulisi,

kunpa Luoja hengen loisi, tuolle silmät siunoaisi?'

"Päätyi Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi:

'Pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta,

jos ma tuolle hengen loisin, silmät päähän siunoaisin.'

"Saipa Hiisi kuulemahan, mies häijy tähyämähän.

Itse luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle

konnan ilkeän kinalle, Syöjättären sylkemälle:

siitä kääntyi käärmeheksi, muuttui mustaksi maoksi.

"Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiiloksesta.

Mist' on syyetty syäntä? Syöjättäreltä syäntä.

Mist' on aivot ankeloisen? Virran vankan vaaluvista.

Mistä tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken.

Mist' on pää pahalle pantu? Pää pahan pavun jyvästä.

"Mist' on siihen silmät luotu? Lemmon liinan

siemenistä.

Mist' on korvat konnan päässä? Lemmon koivun

lehtosista.

Mist' on suuta suunnitettu? Suu solesta Syöjättären.

Mist' on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keihä'ästä.

Mist' on hampahat häjyllä? Okahista Tuonen ohran.

Mist' on ilkeän ikenet? Ikenistä Kalman immen.

"Mist' on selkä seisotettu? Hiien hiiliseipähästä.

Mistä häntä häälättynä? Pahalaisen palmikosta.

Mistä suolet solmittuna? Suolet surman vyöllisestä.

"Siin' oli sinun sukusi, siinä kuulu kunniasi!

"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen,

maan karva, kaiken ilmankaaren karva!

Lähe nyt tieltä matkamiehen, eestä kulkijan urohon!

Anna mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä

noihin Pohjolan pitoihin, hyvän synnyn syöminkihin!"

Jo mato kuvattelihe, satasilmä siirtelihe,

kääntelihe käärme paksu, muuttelihe tien mukahan;

antoi mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä

noihin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.

	Kalevalan runot
	Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes