Kalevala - Neljäsviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen arvelevi aivossansa:

"Nytpä soitanto sopisi, ilon teentä kelpoaisi

näillä uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla!

Vaan on kantele kaonnut, iloni iäti mennyt

kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon,

meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle.

Eikä tuota tuonekana, Ahto antane takaisin.

"Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen,

taopa tänäki päänä! Tao rautainen harava,

haravahan piit tiheät, piit tiheät, varsi pitkä,

jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken,

meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille,

soitto jälle saa'akseni, kantelo tavatakseni

kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!"

Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,

takoi rautaisen haravan varren vaskisen keralla.

Piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli.

Siitä vanha Väinämöinen otti rautaisen haravan.

Astui tietä pikkaraisen, kulki matkoa palasen

teloille teräksisille, vaskisille valkamoille.

Tuoss' oli purtta, kaksi purtta, kaksi valmista venettä

teloilla teräksisillä, vaskisilla valkamoilla:

yksi pursi uusi pursi, toinen pursi vanha pursi.

Sanoi vanha Väinämöinen, virkki uuelle venolle:

"Lähepä, veno, vesille, pursi, aalloillen ajaite

käsivarren kääntämättä, peukalon pitelemättä!"

Läksipä veno vesille, pursi aalloillen ajoihe.

Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän;

läksi merta luutimahan, lainetta lakaisemahan.

Luopi lumpehet kokohon, haravoipi rannan raiskat,

ruoposteli ruo'on ruutut, ruo'on ruutut, kaislan kaitut,

joka hauanki harasi, karit kaikki karhieli:

eipä saanut, ei tavannut hauinluista soittoansa,

ikimennyttä iloa, kaonnutta kanteloa.

Vaka vanha Väinämöinen astuvi kohen kotia

alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin.

Itse tuon sanoiksi kertoi: "Ei tuota enämpi olle

hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta!"

Astuessansa ahoa, saloviertä vierressänsä

kuuli koivun itkeväksi, puun visan vetistäväksi.

Jopa luoksi luontelihe, lähemmäksi laittelihe.

Kysytteli, lausutteli: "Mit' itket, ihana koivu,

puu vihanta, vierettelet, vyöhyt valkea, valitat?

Ei sua sotahan vieä, ei tahota tappelohon."

Koivu taiten vastaeli, itse virkki puu vihanta:

"Niinpä muutamat sanovi, moniahat arvelevi

elävän minun ilossa, riemussa remuelevan:

minä hoikka huolissani, ikävissäni iloitsen,

panen pakkopäivissäni, murehissa murmattelen.

"Typeryyttä, tyhjä, itken, vajauttani valitan,

kun olen osatoin, raukka, tuiki, vaivainen, varatoin

näillä paikoilla pahoilla, lake'illa laitumilla.

"Osalliset, onnelliset tuota toivovat alati

kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän.

Toisinpa minä typerä, minä vaivainen varoan

kuoreni kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi!

"Useinpa minun utuisen, use'in, utuisen raukan,

lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleikse,

veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani.

Paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen,

ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi.

"Use'in minun utuisen, use'in, utuisen raukan,

tytöt allani asuvat, vierelläni viehkuroivat,

lehvät päältä leikkelevät, varvat vastoiksi sitovat.

"Use'in minä utuinen, use'in, utuinen raukka,

kaaetahan kaskipuiksi, pinopuiksi pilkotahan.

Kolmasti tänäi kesänä, tänä suurena suvena

miehet allani asuivat, kirvestänsä kitkuttivat

mun poloisen pään menoksi, heikon henkeni lähöksi.

"Se oli ilo kesästä, riemu suuresta suvesta.

Ei ole talvi sen parempi, lumen aika armahampi.

"Jopa aina aikaisehen mure muo'on muuttelevi,

pääni painuvi pahaksi, kasvot käypi kalveaksi

muistellessa mustat päivät, pahat ajat arvellessa.

"Siitä tuuli tuskat tuopi, halla huolet haike'immat:

tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen.

Niin minä vähävarainen, minä, koito koivu raukka,

jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi

vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Elä itke, puu vihanta,

vesa lehti, vierettele, vyöhyt valkea, valita!

Saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman;

kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet."

Siitä vanha Väinämöinen koivun soitoksi kuvasi.

Veisteli kesäisen päivän, kalkutteli kanteletta

nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.

Veisti kopan kanteletta, emäpuun iloa uutta,

kopan koivusta lujasta, emäpuun visaperästä.

Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi:

"Tuoss' on koppa kanteletta, emäpuu iki-iloa.

Mistä naulat saatanehe, vääntimet perittänehe?"

Kasvoi tammi tanhualla, puu pitkä pihan perällä,

tammessa tasaiset oksat, joka oksalla omena,

omenalla kultapyörä, kultapyörällä käkönen.

Kun käki kukahtelevi, sanoin viisin virkkelevi,

kulta suusta kumpuavi, hopea valahtelevi

kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle:

siitä naulat kantelehen, vääntimet visaperähän!

Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi:

"Sain ma naulat kantelehen, vääntimet visaperähän.

Vielä uupuvi vähäisen, viittä kieltä kanteloinen.

Mistä tuohon kielet saisin, äänöset asetteleisin?"

Läksi kieltä etsimähän. Astuvi ahoa myöten:

istui immikkö aholla, nuori neitonen norolla.

Ei se impi itkenynnä, ei varsin ilonnutkana;

ilman lauloi itseksensä: lauloi iltansa kuluksi,

sulhon toivossa tulevan, armahansa aikehessa.

Vaka vanha Väinämöinen tuonne kengättä kepitti,

ilman hampsi hattaratta. Sitte sinne tultuansa

alkoi hapsia anella. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Anna, impi, hapsiasi, hieprukka, hivuksiasi

kanteloisen kielosiksi, ääniksi ilon ikuisen!"

Antoi impi hapsiansa, hienoja hivuksiansa;

antoi hasta viisi, kuusi sekä seitsemän hivusta:

siit' on kielet kantelessa, ääntimet iki-ilossa.

Saip' on soitto valmihiksi. Siitä vanha Väinämöinen

istuiksen alakivelle, paatiselle portahalle.

Otti kantelon käsille, ilon itsensä lähemmä.

Kären käänti taivahalle, ponnen polville tukesi:

ääniä asettelevi, säveliä sääntelevi.

Sai äänet asetetuksi, soittonsa sovitetuksi,

niin käänti alakäsille, poikkipuolin polvillensa.

Laski kynttä kymmenkunnan, viisi sormea viritti

kielille kapahumahan, sävelille hyppimähän.

Siinä vanha Väinämöinen kun on soitti kanteletta

käsin pienin, hoikin sormin, peukaloin ulos kiverin,

jopa virkki puu visainen, vesa lehti vieretteli,

kukahti käkösen kulta, hivus impyen ilosi.

Sormin soitti Väinämöinen, kielin kantelo kajasi:

vuoret loukkui, paaet paukkui, kaikki kalliot tärähti,

kivet laikkui lainehilla, somerot vesillä souti,

petäjät piti iloa, kannot hyppi kankahilla.

Kälykset Kalevan naiset, kesken kirjan neulomisen

ne tuohon jokena juoksi, kaikki virtana vilisi,

nuoret naiset naurusuulla, emännät ilolla mielin

soitteloa kuulemahan, iloa imehtimähän.

Mi oli miehiä lähellä, ne kaikki lakit käessä;

mi oli akkoja lähellä, ne kaikki käsi posella.

Tyttäret vesissä silmin, pojat maassa polvillansa

kanteloista kuuntelivat, iloa imehtelivät.

Sanoivat samalla suulla, yhen kielen kerkesivät:

"Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa,

sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!"

Kuuluvi sorea soitto, kuului kuutehen kylähän.

Eik' ollut sitä otusta, ku ei tullut kuulemahan

tuota soittoa suloista, kajahusta kanteloisen.

Mi oli metsän eläintä, kyykistyivät kynsillehen

kanteloista kuulemahan, iloa imehtimähän.

Ilman linnut lentäväiset varvuille varustelihe,

veen kalaset kaikenlaiset rantahan rakentelihe.

Matosetki maanalaiset päälle mullan muuttelihe

käänteleivät, kuuntelevat tuota soittoa suloista,

kantelen iki-iloa, Väinämöisen väännätystä.

Siinä vanha Väinämöinen kyllä soitteli somasti,

kajahutti kaunihisti. Soitti päivän, soitti toisen

yhtehen rupeamahan, yhen aamun atriahan,

yhen vyönsä vyötäntähän, yhen paitansa panohon.

Kun hän soitteli kotona, huonehessa honkaisessa,

niin katot kajahtelivat, permannot pemahtelivat;

laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloitsi,

kiukoa kivinen liikkui, patsas patvinen pajahti.

Kun hän kulki kuusikossa, vaelti petäjikössä,

kuusoset kumartelihe, männyt mäellä kääntelihe,

käpöset keolle vieri, havut juurelle hajosi.

Kun hän liikahti lehossa tahi astahti aholla,

lehot leikkiä pitivät, ahot ainoista iloa,

kukat kulkivat kutuhun, vesat nuoret notkahteli.

	Kalevalan runot
	Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes