Kalevala - Kahdeskymmenes runo
- Mitä nyt laulamme lajia, kuta virttä vieretämme?
- Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme:
- noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia.
- Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja
- noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla.
- Mitä tuohon tuotettihin ja kuta veätettihin,
- Pohjan pitkihin pitoihin, suuren joukon juominkihin
- rahvahan ravitsemiksi, joukon suuren syöttämiksi?
- Kasvoi härkä Karjalassa, sonni Suomessa lihosi;
- ei ollut suuri eikä pieni, olihan oikea vasikka!
- Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella;
- sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu.
- Viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla;
- päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä,
- hätäisesti päähän pääsi keskenä levähtämättä.
- Kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän
- eikä päähän pääsnytkänä, ensi kuussa ennättänyt.
- Sepä vallatoin vasikka, sonni suuri suomalainen,
- Karjalasta kaimattihin Pohjan pellon pientarelle.
- Sata miestä sarviloista, tuhat turvasta piteli
- härkeä taluttaessa, Pohjolahan tuotaessa.
- Härkä käyä källeröitti Sariolan salmen suussa,
- syöpi heinät hettehestä, selkä pilviä siveli.
- Eikä ollut iskijätä, maan kamalan kaatajata
- Pohjan poikien lu'ussa, koko suuressa su'ussa,
- nuorisossa nousevassa eikä varsin vanhastossa.
- Tulipa ukko ulkomainen, Virokannas karjalainen.
- Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Malta, malta, härkä parka,
- kun tulen kurikan kanssa, kamahutan kangellani
- sun, katala, kallohosi: tok' et toisena kesänä
- kovin käännä kärseäsi, tölläytä turpoasi
- tämän pellon pientarella, Sariolan salmen suussa!"
- Läksi ukko iskemähän, Virokannas koskemahan,
- Palvoinen pitelemähän. Härkä päätä häiläytti,
- mustat silmänsä mulisti: ukko kuusehen kavahti,
- Virokannas vitsikkohon, Palvoinen pajun sekahan!
- Etsittihin iskijätä, sonnin suuren sortajata
- kaunihista Karjalasta, Suomen suurilta tiloilta,
- vienosta Venäjän maasta, Ruotsin maasta rohkeasta,
- Lapin laajoilta periltä, Turjan maasta mahtavasta;
- etsittihin Tuonelasta, Manalasta, maanki alta.
- Etsittihin, eipä löytty, haettihin, ei havaittu.
- Etsittihin iskijätä, katsottihin kaatajata
- selvältä meren selältä, lake'ilta lainehilta.
- Mies musta merestä nousi, uros umpilainehista,
- aivan selvältä selältä, ulapalta aukealta.
- Ei tuo ollut suurimpia eikä aivan pienimpiä:
- alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.
- Se oli ukko rautakoura, rauankarva katsannolta;
- päässä paatinen kypärä, jaloissa kiviset kengät,
- veitsi kultainen käessä, varsi vasken-kirjavainen.
- Saip' on siitä iskijänsä, tapasipa tappajansa,
- Suomen sonni sortajansa, maan kamala kaatajansa.
- Heti kun näki eränsä, ruhtoi niskahan rutosti:
- sorti sonnin polvillensa, kylen maahan kyykähytti.
- Saiko paljo saalihiksi? Saanut ei paljo saalihiksi:
- sata saavia lihoa, sata syltä makkarata,
- verta seitsemän venettä, kuuta kuusi tynnyriä
- noihin Pohjolan pitoihin, Sariolan syöminkihin.
- Tupa oli tehty Pohjolassa, tupa laitto, pirtti suuri,
- sivulta yheksän syltä, päästä seitsentä leveä.
- Kukko kun laessa lauloi, ei sen ääni maahan kuulu;
- penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.
- Tuop' on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella,
- laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi:
- "Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme
- näille häille hankkimille, pioille pi'ettäville?
- En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen."
- Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä:
- "Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,
- vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta.
- "Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin,
- kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin
- vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
- Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi;
- nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.
- "Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän.
- Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi
- Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan.
- "Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta,
- ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan:
- 'Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme?
- Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.'
- "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
- otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä,
- seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan;
- niin pani pa'an tulelle, laittoi keiton kiehumahan.
- Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän
- nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen,
- puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän.
- "Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi.
- Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi:
- 'Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe
- oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'
- "Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,
- aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
- liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
- yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä.
- Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta.
- "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi
- Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
- jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?'
- "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
- Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
- molempihin reisihinsä: syntyi valkea orava.
- "Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti:
- 'Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana!
- Juokse tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
- mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan!
- Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen,
- jottei kokko kouraiseisi eikä iskis' ilman lintu!
- Tuo'os kuusesta käpyjä, petäjästä helpehiä,
- ne kanna Kavon kätehen, oluehen Osmottaren!'
- "Osasi orava juosta, pöyhtöhäntä pyörähellä,
- pian juosta matkan pitkän, välehen välit samota,
- salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
- mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.
- "Näki kolme korpikuusta, neljä pienoista petäätä;
- nousi kuusehen norolla, petäjähän kankahalla.
- Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu.
- "Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän.
- Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä;
- ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
- "Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa:
- eip' ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa.
- "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
- ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe
- oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'
- "Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,
- aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
- liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
- yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä.
- Näki lastun lattialla: poimi lastun lattialta.
- "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi
- Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
- jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?'
- "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
- Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
- molempihin reisihinsä: syntyi näätä kultarinta.
- "Niin se neuvoi nääteänsä, orpolastansa opasti:
- 'Näätäseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni!
- Mene tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
- kontion kivikololle, metsän karhun kartanolle,
- jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elävät!
- Kourin hiivoa kokoa, käsin vaahtea valuta,
- se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!'
- "Jopa taisi näätä juosta, rinta kulta riehätellä.
- Pian juoksi matkan pitkän, välehen välit samosi,
- joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
- kontion kivikololle, karhun louhikammiolle.
- Siellä karhut tappelevat, kontiot kovin elävät
- rautaisella kalliolla, vuorella teräksisellä.
- "Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirveän kiasta:
- käsin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi;
- sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
- "Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa:
- ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia.
- "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
- ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe
- oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'
- "Kalevatar, kaunis neiti, tyttö sormilta sorea,
- aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä,
- liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla
- yhtä, toista toimitellen kahen kattilan välillä.
- Näki maassa palkoheinän: poimi maasta palkoheinän.
- "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi
- Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
- jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?'
- "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
- Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin
- molempihin reisihinsä: mehiläinen siitä syntyi.
- "Niin se neuvoi lintuansa, mehiläistänsä opasti:
- 'Mehiläinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas!
- Lennä tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan:
- saarelle selälliselle, luo'olle merelliselle!
- Siell' on neiti nukkununna, vyö vaski valahtanunna,
- sivulla simainen heinä, mesiheinä helmassansa.
- Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaavussasi
- heleästä heinän päästä, kukan kultaisen kuvusta;
- se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!'
- "Mehiläinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui.
- Pian lenti matkan pitkän, välehen välit lyhenti,
- meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan
- saarehen selällisehen, luotohon merellisehen.
- Näki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen
- nurmelle nimettömälle, mesipellon pientarelle,
- kupehella kultaheinä, vyöllänsä hopeaheinä.
- "Kasti siipensä simahan, sulkansa mesi sulahan
- helevässä heinän päässä, kukan kultaisen nenässä;
- sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin.
- "Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa:
- siit' otti olut hapata, siitä nousi nuori juoma
- puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä;
- kuohui korvien tasalle, ärjyi päällen äyrähien,
- tahtoi maahan tyyräellä, lattialle lasketella.
- "Oli aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
- Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki:
- juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä
- oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren.
- "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
- hän tuossa sanoiksi virkki: 'Voi, poloinen, päiviäni,
- kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin:
- ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!'
- "Punalintu puusta lauloi, rastas räystähän rajalta:
- 'Ei ole pahaoloinen, on juoma hyväoloinen,
- tynnyrihin tyhjettävä, kellarihin käytettävä
- tynnyrissä tammisessa, vaskivannetten sisässä.'
- "Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku;
- siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa,
- kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille:
- pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle,
- hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan."
- Siitä Pohjolan emäntä, kun kuuli oluen synnyn,
- koki vettä suuren korvon, uuen puisen puolellensa,
- siihen ohria oloksi ja paljo humalan päitä.
- Alkoi keitteä olutta, väkivettä väännätellä
- uuen puisen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä.
- Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin,
- salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin:
- jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä
- olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä
- Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi.
- Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella.
- Nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe
- tuimilta tulisijoilta, varavilta valke'ilta:
- täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti.
- Kansa kaikki katsahtavi, katsahtavi, kaivahtavi:
- "Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse?
- Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi."
- Tuop' on äiti Lemminkäisen aivan aamulla varahin
- läksi vettä lähteheltä; näkevi savun sakean
- pohjoisilla maailmoilla. Sanan virkkoi, noin nimesi:
- "Nuo onpi soan savuja, varsin vainovalke'ita!"
- Itse Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli,
- katseleikse, käänteleikse. Arvelee, ajattelevi:
- "Josp' on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän,
- mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi,
- oisiko soan savuja, noita vainovalke'ita."
- Kaaloi Kauko katsomahan savun syntymäsijoa:
- ei ollut soan tulia eikä vainovalke'ita;
- olipa oluttulia, kaljankeitto-valke'ita
- Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa.
- Siinä Kauko katselevi ... silmä karsas Kaukon päässä,
- silmä karsas, toinen kiero, suu vähiten väärällänsä.
- Virkki viimein katsellessa, poikki salmesta sanovi:
- "Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä!
- Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset
- juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki
- noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi!"
- Sai olonen valmihiksi, mehu miesten juotavaksi.
- Pantihin olut punainen, kalja kaunis käytettihin
- maan alle makoamahan kivisessä kellarissa,
- tammisessa tynnyrissä, tapin vaskisen takana.
- Siitä Pohjolan emäntä laittoi keitot kiehumahan,
- kattilat kamuamahan, riehtilät remuamahan.
- Leipoi siitä leivät suuret, suuret talkkunat taputti
- hyvän rahvahan varaksi, joukon suuren syötäviksi
- Pohjan pitkissä pioissa, Sariolan juomingissa.
- Saipa leivät leivotuksi, talkkunat taputetuksi.
- Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen:
- olut tykki tynnyrissä, kalja keikkui kellarissa:
- "Kun nyt juojani tulisi, lakkijani laittauisi,
- kunnollinen kukkujani, laaullinen laulajani!"
- Etsittihin laulajata, laaullista laulajata,
- kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata:
- lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi.
- Ei lohessa laulajata, hauissa karehtijata:
- lohen on leuat longallahan, hauin hampahat hajalla.
- Etsittihin laulajata, laaullista laulajata,
- kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata:
- lapsi on tuotu laulajaksi, poika kunnon kukkujaksi.
- Ei lapsessa laulajata, kuolasuussa kukkujata:
- lapsen kiel' on kimmeltynnä, kielen kanta kammeltunna.
- Uhkasi olut punainen, noitueli nuori juoma
- nassakassa tammisessa, tapin vaskisen takana:
- "Kun et laita laulajata, laaullista laulajata,
- kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata,
- potkin poikki vanteheni, ulos pohjani porotan!"
- Silloin Pohjolan emäntä pani kutsut kulkemahan,
- airuhut vaeltamahan. Itse tuon sanoiksi virkki:
- "Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen!
- Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin!
- Kutsu kurjat, kutsu köyhät, sokeatki, vaivaisetki,
- rammatki, rekirujotki! Sokeat venehin soua,
- rammat ratsahin ajele, rujot re'in remmätellös!
- "Kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa,
- kutsu vanha Väinämöinen lailliseksi laulajaksi!
- Elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista!"
- Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi:
- "Miks' en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista?"
- Tuop' on Pohjolan emäntä sanan vastaten sanovi:
- "Siks' et kutsu Kaukomieltä, tuota lieto Lemminkäistä,
- kun on kaikitse toraisa, aivan tarkka tappelija;
- tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret,
- nauranut pyhäiset piiat pyhäisissä vaattehissa."
- Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi:
- "Mistä tieän Kaukomielen, jotta heitän kutsumatta?
- En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa."
- Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi:
- "Hyvin tunnet Kaukomielen, tuon on Ahti Saarelaisen:
- Ahti saarella asuvi, veitikkä vesien luona,
- laajimman lahen sivulla, Kaukoniemen kainalossa."
- Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen,
- kantoi kutsut kuusialle, keruhut kaheksialle.
- Kutsui kaiken Pohjan kansan ja kaiken Kalevan kansan,
- nuotki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat.
- Yks' on aino Ahti poika, senp' on heitti kutsumatta.
| Kalevalan runot | ||
| Kirja: Kalevala Ensimmäinen | Toinen | Kolmas | Neljäs | Viides | Kuudes | Seitsemäs | Kahdeksas | Yhdeksäs | Kymmenes | Yhdestoista | Kahdestoista | Kolmastoista | Neljästoista | Viidestoista | Kuudestoista | Seitsemästoista | Kahdeksastoista | Yhdeksästoista | Kahdeskymmenes | Yhdeskolmatta | Kahdeskolmatta | Kolmaskolmatta | Neljäskolmatta | Viideskolmatta | Kuudeskolmatta | Seitsemäskolmatta | Kahdeksaskolmatta | Yhdeksäskolmatta | Kolmaskymmenes | Yhdesneljättä | Kahdesneljättä | Kolmasneljättä | Neljäsneljättä | Viidesneljättä | Kuudesneljättä | Seitsemäsneljättä | Kahdeksasneljättä | Yhdeksäsneljättä | Neljäskymmenes | Yhdesviidettä | Kahdesviidettä | Kolmasviidettä | Neljäsviidettä | Viidesviidettä | Kuudesviidettä | Seitsemäsviidettä | Kahdeksasviidettä | Yhdeksäsviidettä | Viideskymmenes |