Kansatieteellinen sanasto kuvien kanssa

Kansatieteellinen sanasto kuvien kanssa Vähäinen alku-koetus muutamien Kalevalassa mainittujen esineitten selittämiseksi Kirjoittanut A. O. Heikel

* Kuvat, ellei toisin mainita, Agathon Reinholm.

• Keltaisella merkityt kohdat korjattu artikkelin lopun oikaisun mukaan.

Kansatieteellinen
sanasto
kuvien kanssa.

Vähäinen alku-koetus muutamien Kalevalassa mainittujen
esineitten selittämiseksi.

Tehnyt
A. O. Heikel.

[esipuhe 1]Alkuna tähän pieneen vihkoseen ovat ne kansatieteelliset tutkimukset, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella tein kesällä 1880 Etelä-Karjalassa, Ruokolahdelta ja Jääskestä alkaen Raudun, Kurkjoen, Jaakkiman ja Sortavalan kautta Suistamolle asti. Piirustajana seurasi mukanani nuori taiteilija A. Reinholm, joka tällä matkalla teki yli 300 kuvan. Kuvat olivat sitten saman Seuran 50-vuotisessa juhlassa seuraavana vuonna näytteellä ylioppilaitten kansatieteellisessä museossa, koska koko kokoelman painattamista juhlaksi pidettiin liian kalliina. Sittemmin jätin keväällä 1883 Seuran haltuun vielä toisen kokoelman kansatieteellisiä kuvia, nimittäin 170 kpltta Tyrvään kihlakunnasta, jossa jo ennen, kuin Karjalassa, olin käynyt samallaisilla tutkimuksilla Tiedeseuran ja Länsisuomalaisen osakunnan kustannuksella. Silloin myös seurasi mukanani piirustajana A. Reinholm. Samassa tilaisuudessa annoin Seuralle myöskin käsikirjoituksen, joka sisälsi selityksiä molempain kokokoelmain kuviin, sekä muihin kansatieteellisiin käsitteisin eli noin 2,000 nimitykseen.

Tähän ainekokoelmaan katsoen on nyt tässä julaistu vihko aivan pieni. Mutta sen syntysanat ovat seuraavat. — Kun menneenä talvena Kirjallisuuden Seurassa ruvettiin ajattelemaan, että jotakin pitäisi julaista Kalevalan 50-vuotiseksi juhlaksi, olin iloinen, että pääsin muitten joukkoon. Silloin asetetulle tarkastuskomitealle annoin viime keväänä juuri ennen lähtöäni Venäjälle luettelon, joka nimitti noin puolitoistasataa Kalevalassa mainittua esinettä. Mutta komitea piti tätä paljoutta liian suurena, niinkuin se kyllä olikin, kenties useampia kuvia myös hyödyttöminä elikkä kelvottomina mitään selitystä Kalevalaan antamaan, ja supisti määrän tuskin 40:ksi, eli likimmiten siksi, mitä tässä [esipuhe 2]nyt julaistaan. Tämän rajoituksen mukaan ruvettiin kesällä näitä kuvia leikkaamaan, ja kotimaahan tultuani aloin joulutyökseni kirjoittaa selityksiä niihin. Silloin päätin omin lupini lisätä kuvien joukkoon ainakin kiukaan kuvan, jonka komitea myös oli pois karsinut. Helposti olisi kyllä myös voitu lisäksi saada arvokkaita pakanuuden aikuisten esineitten kuvia, joita kuitenkin on jo useammin ennen julaistu, mutta rajoitus oli kerran tehty, ja siinä minun sitten täytyi muistakin, yksityisistä syistä pysyä.

Tätä vihkosta on pidettävä esikoisena laveampaan yritykseen, joka tarkoittaisi kansatieteellisen sanaston (kuvien kanssa) aikaan saamista koko Suomen kansaheimojen alalta. Että se tarkoitus tällä kertaa esiintyy nimenomaan selityksenä muutamiin Kalevalassa mainittuihin esineisin, on tietysti satunnaista. Mitä tähän sattumukseen muuten tulee, ei ole Kalevala tässä suhteessa pidettävä ensimmäisenä lähteenä, vaan semmoisena ovat tässäkin itse esineet. Sillä niihin on tämä luettelo etupäässä perustuva, muotojen esitys ja vertailu eri aloilla ja heimoilla on sen tutkimustapa. Silloin saattaa myös Kalevala, samoin kuin muu kansalliskirjallisuus antaa arvaamattomia lisätietoja eri muotojen löytämiseen ja niiden kehityshistoriaan. Mutta tämmöisen yrityksen l. luettelon jatkaminen edellyttää monesti yksityisiä tutkimuksia eri aloilla, joita meiltä melkein tykkänään puuttuu. Kun niitä on ollut olemassa, olen tässä vihkossa viitannut semmoisiin (kso esim. kota). Vasta sitten, kun näitä yksityisiä tutkimuksia on laveammin ja tarkemmin tehty, on mahdollista tämmöiseen luetteloon supistaa pää-annit niistä ja saattaa se tutkivan nuorison käsikirjaksi tällä alalla.

Janakkalassa helmikuun 15 p. 1885.

Tekijä.

[s. 1]Ahkio on leveämpi kuin pulkka ja ilman perälautaa, jonka sijalla on ainoastaan vitsa l. kaski (ainakin Kittilän, Tornion ja Muonion Lapissa). Sitä käytetään kuormaa varten ja tarkoitetaan tätä raskasta ajokalua, eikä kepeätä tavallista lappalaisrekeä, pulkkaa, Kalevalassa, jossa se mainitaan kahdessa paikassa: toisessa paikassa ennustaa eräs akka itkuissaan, että uudessa kodissa anoppi haukkuu morsiamen ahkioksi, kyty kynnysportahaksi j. n. e. (22: 259—261); toisessa ryöstetty Pohjolan neiti, vaikeroiden Ilmarisen reessä, sanoo paremmaksi, jos kuljeksisi ahkiossa (38: 217—220). Etelä-Karjalassa, jossa tämän ajokalun muotoa ei tunneta, on kuitenkin raskaasta reestä sananparsi: raskas kuin ahkio. Eikä sitä mielellään saata reeksi l. kelkaksi selittää (kso6 jälkimmäisen paikan selitys helppohintaisessa Kalevalassa) — sen-muotoisia ovat samojedien ajopelit — vaan ahkio on samaa tyyliä kuin pulkka (kso kuvaa 23).

Akkuna, kso ikkuna.

Atrain (kuva 1, karj.) — arina (Pohjanm.) on monihaarainen väkärauta — kuvatussa on 9 vähäistä haaraa l. „sorppia” (karj.) ja sitä käytetään tavallisesti kalan pyydyksenä tuulostamisessa (Karjalassa) l. tuohustamisessa (Satakunnassa), joka tapahtuu siten, että jonakuna tyynenä ja pimeänä syysiltana lähdetään soutamaan pitkin rantoja, toinen soutaa, toinen istuu peräkeulassa, atrain — jossa on puuvarsi — [s. 2]kädessä. Veneen kokkaan kiinnitetään sitä ennen seiväs, jonka yläpäässä on koprain s. o. koura (parila Pohjanm.) palavia tervaksia varten. Nämäthän, kulkiessaan pitkin rantaa, häikäisevät tulellaan kalojen silmiä, joita siten pääsee hyvinkin likelle, niin että keulamies voipi nakata niitä atraimella selkään. Usein kalat uivat valkeata kohden. Nakkaamisessa käytetään eri tapaa eri kaloja varten: siikoja ja haukeja lyödessä pidetään atrainta kohta poikittain kalaa, mutta ahvenia pistäessä pidetään atrainta pitkin kalaa, joka sukkelaan vedessä kääntyy, jotta atraimen vä’ät tarttuvat kuitenkin kalaan poikittain. Tämä on atraimen nykyinen, tavallinen käytäntö. — Kalevalassa mainitaan tämä pyydös ainoastaan kerran: Annikki kertoo Wäinämöiselle nähneensä sen isänsä veneessä teljon alla, hänen lähtiessään lohta pyytämään (18: 129). Että sitä muuten — niinkuin sitä sanotusta paikasta Kalevalassa saattaisi päättää — käytettäisiin verkon kokemisessa tahi nuotan vedossa, ei ole tiedossani.

Emäpuu, kso loukku.

Haarikko, kso tuoppi.

Hahlot, kso kiuas.

Harja (kuva 2) tehdään sian harjaksista rihman avulla, joka solkataan ristiin, että tulee neljä punetta. Täten nidotaan ja kääritään kädensija; toinen puoli harjaksista levitetään teräpuoleksi hienolla hiekalla, jonka päälle pannaan pellavan tappuroita ja pihkaa, jolla aineella myös kädensija silitetään (kuvassa pihka puuttuu, jotta puneet näkyisivät). — Tavallisimmasti harjaa käytetään pellavan ja liinan valmistuksessa. Liinaa s. o. hamppua harjataan myös Kalevalassa Wäinämöisen nuottaa varten (48: 49). Mutta hiuksiakin voi harjata ja on se tässä suhteessa kun harja useammin esiintyy Kalevalassa: Lemminkäinen suutuksissaan siitä, että äitinsä kielsi häntä menemästä Pohjolaan, paiskasi harjan, jolla par’aikaa suki hiuksiansa, kiukaan [s. 3]patsaasen ja sanoi harjastakin silloin, kuin hänestä verta vuotavan (12: 206, 212; ja 15: 24, 28, 36 ja 48). Lemminkäisen harja saattoi hyvinkin olla pihkavartinen, mutta sisaruksilla Sotkottarilla ajatellaan olleen hopeapäinen harja (41: 147). — Myöskin neiti Marjatta harjaeli hiuksiansa (50: 350). Mutta nuotiolla oleskelijalla metsässä on havut harjana (22: 505 ja 25: 507). — Nykyinen hevosharja on toista muotoa.

Hopearinta, kso rintasolki.

Huhmar (kuva 3 ja 4) on yksinkertainen survotus- ja jauhatus-leke. „Siksi heitettiin tavallisesti uudis-asutuksessa vahva kanto tuvan sisään” (Ilomantsi, Tirhonen). Petkeleen puiseen varteen kiinnitetään päärauta, ja sitä pidetään uurretusta kädensijasta survoessa, jota työtä suoritetaan sillä tapaa, että 2, 3 tahi 4 henkeä yht’aikaa vuorotellen lyövät. — Varsinkin ohrat (ja kaurat), mutta myöskin rukiit survottiin s. o. lesettiin puhtaiksi okaista ja kaunoista, ennenkuin jauhettiin (vrt. Kal. 21: 92—94). Ja oli survominen tunnettu sekä Saarella (11: 178) että Pohjolassa, vaikka jälkimäisessä paikassa vasta tulleelle Ilmarisen morsiamelle anoppi Lokka kehuu, että vehnät ja rukiit jauhatetaan siellä [s. 4]veden avulla (25: 370—372), siis vesimyllyssä, joka Suomessa oli käytännässä jo keski-aikana. — Toisessa kuvatussa huhmaressa on koristuksena likellä sen alareunaa vastakkaisia kolmioita, joita sanotaan harkoiksi (Satak.) l. lehtoisiksi (Karj.).

Häntäloukku, kso loukku.

Ikenet, kso loukku.

Ikkuna l. akkuna, joka nähdään kuvassa 5, sanotaan juoksu- l. siirto-akkunaksi, sillä siinä lauta (josta myös lautaikkuna), jolla akkuna-aukko voidaan sulkea ja aukaista, juoksee pienain välissä. Täänkaltaiset olivat ikkunat ennen kaikissa tuvissakin Suomessa, ja ovat senkaltaiset vieläkin saunoissamme. Näitä akkunoita on Karjalassa ruvettu heittämään vasta viimeisinä vuosikymmeninä, sentähden niitä vielä monesti siellä näkee asuntohuoneitten seinissäkin. Muutos siirto-ikkunasta huomataan tuvan sisäpuolelta, jossa nykyaikaisen lasi-ikkunan vieressä usein näkyy siirtolaudan uurros.

Kun aukko tehdään seinään, syntyy siitä ikkuna myös Kalevalan mukaan (14: 307, 308; 47: 203, 204). Ikkuna oli noidankin kodassa (40: 75, 76). Piilopirtissä olivat ikkunat arvattavasti pienet, niin että ne ensikatsannolta tuskin näkyivät (19: 478). Mutta tupaan, johon Lemminkäinen toi Kyllikin, käski äiti hänen hankkia isommat ikkunat muun parannuksen ohessa (11: 394). Ikkunan sanotaan Kyllikin kotona olleen peräseinässä (12: 49, 50), mutta missä seinissä tuvan muut ikkunat lienevät olleet, ei mainita (12: 54). Tapiolassa oli kolme linnaa ja kunkin linnan kulmanteella kuusi kultaikkunaa (14: 117, 118), jotka linnat arvattavasti akkunain lukuisuudessa voittivat tavallisten ihmisten asunnot. Muuten olivat Tapionkin ikkunat niin matalalla, että oli mahdollista kurkistaa sisään (14: 99, 100). Kun lauta [s. 5]oli siirretty aukon eteen, ei voitu nähdä tuvasta ulos; siitä Lemminkäisen ensikerran tultuansa Pohjolaan onnistui kurkistaa salaa sisään tupaan laudan takaa. Sama oli laita Tapiolassakin (14: 99, 100). Senvuoksi kun tarvis oli katsahtaa ulos, niin „ikkuna aukaistiin” (49: 325), jonka kautta esim. Pohjolan emäntä näki Wäinämöisen sytyttävän tulen (49: 131—142) ja Kalervon miniä huomasi Untamon uroiden tulevan sotaan (31: 53—64). Ikkunoista näki Lemminkäinen Pohjolan miesten vihaisia silmäniskuja (28: 26). Lautaa voitiin myös ulkopuolelta liikahuttaa ja auki laskea (17: 326; 19: 385). (Kun ikkuna oli auki oli tie linnuillekin vapaa sisään ja ulos). Ikkunan vieressä istuivat monesta syystä mielellään jokaikäiset varsinkin illalla (46: 207). Lapselle se aukaisi (merkityksensäkin mukaisesti) silmän maailmalle, sentähden kotiset „ikkunan alat” (3: 564) jäivät sille rakkaiksi ja unhoittumattomiksi. Siitä kuuluivat nuorten ja vanhain ilovirret (23: 46), laulut (12: 392; 47, 6) ja muut ilot (8: 48; 21: 285, 286; 25: 161, 162, 512). Käyden neiden akkunan ohitse saattoipa kuulla hänen pirtansa piukuttavan ja sukkulaisensa suikahtelevan (19: 454—457). Nainen, jota joko taattolassa tahi miehelässä hyvänä pidettiin, eikä kovaan työhön käsketty, sai „istua ikkunoissa” (3: 547; 24: 115).

„Jopa viikon vuoteltihin,
Vuoteltihin, katseltihin
Neion nuotehet tulevan
Seppo Ilmarin kotihin;
Silmät vanhoilta valuvi
Ikkunoissa istuessa” (25: 1—6, 205).

„Istuellen ikkunoissa” vuotti myös Joukahainen kauan Wäinämöistä (6: 65—67) ja Tieran isä vuoli ikkunassa kerran keihäsvartta (30: 73, 74). Kun ulkoa joku ikkunan alta jotakin anoi, saattoi senvuoksi olla varmana siitä, että sisältä toinen kuuli (8: 244). — Tästä kaikesta ymmärretään, kuinka ikkunat, joiden luona niin paljon elämää vietettiin, olivat ikäänkuin tuvan varsinaisena sydänpaikkana, joka etupäässä iloitsi, kun Wäinämöinen kanteletta soitteli (44: 320).

[s. 6]

Jousi, joutsi l. kaari (ruots. armborst) (kuva 6) on keskiaikuinen ampuma-ase ja siihen kuuluivat seuraavat osat: varsinainen rautainen kaari, liutasuoninen jänne, puinen varsi ja rautainen liipasin ynnä luinen lukko; sen jännittämiseen tarvittiin vielä vyö, vetohihna l. ratasvyö ja rahka, kso A. Ahlqvistin Kulturwörter s. 240 ja Retzius Finland s. 48, jossa on, Acerbi’n mukaan, valaiseva kuva. Tätä muotoa näkyy se jousi olleen, jonka Joukahainen teki ampuakseen Wäinämöisen ja josta kerrotaan laveasti 6:ssa runossa kaikessa runollisessa komeudessaan (6: 29—46). Tämän tulisen ja jonki maksavan jousen kaari oli raudasta rakettu; kaaren selkään oli vaskea valettu; kullalla ja hopealla oli siihen vielä koristeeksi seisova hevoinen ja makaava nainen kuvaeltu. Jänne, jonka kelvollisuus oli erittäin tärkeä (vrt. 13: 33, 38) saatiin Hiiden hirven suonista, joita myös sanotaan Lemmon liinanuoriksi (vrt. 6: 150). Mistä aineesta varsi oli, ei mainita, vaan erinomainen sekin oli, sillä siinä nähtiin juoksevan varsan kuva ja lukon kohdalla [s. 7]oli jänö. Kaunis ja mainio oli siis tämä jousi, (1: 34) jos mieskin, jota varten se tehtiin. Eikä sen koristamisessa ole mitään luonnotonta, vaan lienee runoilija siihen saanut aihetta todellisuudesta, sillä monista Suomen ja Perman pakanuuden aikuisista löydöistä päättäen osasivat Suomalaiset ja heidän heimolaisensa kyllä kaunistaa teräaseitaan, ainakin hopealla. Eikä Kalevalassa Joukahaisen jousi olekaan ainoa ase, joka kuvilla kaunistettiin. Ilmarinen takoi Wäinämöiselle keihään, johon oli kuvattu susi, kontio, hirvi, varsa ja peura (46: 33—40). Se jousi, joka oli Joukahaisella hänen kilpailussaan Wäinämöisen kanssa, sanotaan myös kirjovartiseksi (3: 313). Ilmarisen takoessa sampoa, tunki kuumoksesta ensimmäisenä päivänä kultakaari, jolla oli hopea pää ja vasken kirjava varsi (10: 325—328). Niinkuin yllä kuvattu ja kerrottu jousi ainakin, oli myöskin Joukahaisen jännitettävä oikean jalan alta, joka pistettiin jousen varren toisessa päässä olevaan jalustimeen, jolloin jänne vedettiin vyöstä lähtevän vetohihnan avulla s. o. koko ruumiin voimalla lukon uurteesen, mikä ei ollutkaan huonon miehen tehtävä (26: 357—360). Silloin kaaren vasen pää tietysti nousi vasenta polvea vasten (6: 141—144). Liipasin pitää näin viritettyä jousta vireessä ja valmiiksi viritettynä sitä usein pidettiin jo kauankin ennen, kuin sitä käytettiin. Niin teki Annikin isä lähtiessään hanhen ajoon (18: 145—148). Käytettäissä se sitten oikaistiin oikealle olalle, kuten Joukahainenkin teki, kun asettui ampumaan (6: 151—153). Mutta sitä ennen oli hän varren juovaan asettanut vasaman. Kuvassa nähdään yksi semmoinen. Sen jälkipäässä on sulkia kolmessa rivissä ja etupää on tylppä. Joukahaisen vasama oli nähtävästi vähän toisennäköinen, sillä hän vuoli, samoin kuin jokainen muukin ampuja (2: 216), tammesta nuolensa, joiden päät hän teki tervaksesta ja jotka hän sitten sulitteli kolmeen riviin pääskyn ja varpusen sulilla (kso myös 3: 315). Sen jälkeen karkasi hän nuolensa koviksi käärmeen kirpeissä nesteissä (6: 47—59). Näissä nuolissa siis ei ollut rautaista kärkeä. Kalevalassa puhutaan teräsnenäisistä nuolista ja vaskisista vasamoista, mutta niillä [s. 8]tarkoitetaan ainoastaan „Ukkosen nuolia”. Noidankin ajatellaan tehneen nuolensa tammen lastuista (2: 215). Kuitenkin on Suomen pakanuuden aikuisista haudoista ja muista kiinteistä muinaisjäännöksistä löydetty paljon rautaisia, kaksiteräisiä nuolen kärkiä. Minkaltaisella jousella näitä on ammuttu, siihen ei anna ainakaan Kalevala vastausta, sillä sen kertomat ampuma-aseet tuskin ulottunevat pakanuuden aikaan. Onpa niinkin nuori aika antanut lisää aihetta runoilijalle, että hän sanoo Lemminkäisen jousta „kiveräksi” (26: 360). Lemminkäisen ampumisen seurauksesta huomaa, että hänen jousensa laukauksessa ilmaantui voimaa. Eikä se senvuoksi ihmetytä, että senkaltaisia jousia ja nuolia ei käytetty ainoastaan lintuja (18: 145—148; 27: 357, 358, keskiajalla ammuttiin tylpillä vasamoilla oravia, joiden nahkoja kihtelyksissä maksettiin veroksi ruunulle ja piispalle), vaan karhujakin ampuissa. Samaten huomaa Annikin kertomuksista Wäinämöiselle 18:ssä runossa, että muutkin sotamiehet, eikä ainoastaan Joukahainen, käyttivät samanlaisia jousia, kuin hän, koska niiden (varsien) nenät olivat veneen keulassa ylöspäin (18: 169), sillä varrettomasta kaaresta ei saata niin puhua. Tuskinpa on luultavaa, että Pohjolankaan sotamiehillä taikka muilla jousimiehillä oli toisenlaisia jousia (43: 3; 12: 258). — Rikkaammalla oli kenties niitä useampia, parempia ja huonompia (vrt. 33: 266), mutta Joukahaisella ainoastaan kaksi jousta, joita hän kehui ripsaiksi lyömään ja tarkoiksi (3: 360—363). Mutta Wäinämöinen kerskaili, että hänellä oli kuitenkin kaikkein parhaimmat jouset, jotka muka ominpäin kävivät metsässä ja ulkotöillä (3: 371, 372). Muuten kun lähdettiin ampumamatkalle oli jousi olkapäällä (14: 393) ja nuolia pistettiin kolmikoipiseen viineen (6: 146), joka kannettiin selässä (6: 71; 13: 91; 14: 394) jajosta ne tarvittaissa vedettiin esille (6: 145). Kotiin tultua taasen ripustettiin sekä jousi että viini tuvan vaarnoille (26: 353, 354; 22: 496), jossa joskus ampumisen puutteessa saivat olla ja kuivaella (30: 411, 412).

Kaivon „hattua” l. kantta tarvitaan isolla pakkasella, ett’ei vesi kaivossa jäätyisi. Tavallisesti kaivon kattoon jätettu [s. 9]aukko peitetään puukannella, joskus niinimaton rievul lakin, niinkuin myös oljista kierretyllä hatullakin (kuva 7) Erityistä kattoa, johon pienempi aukko jätetään, tarvitaan ainoastaan meidän nyky-aikuisissa, suurissa kivi- tahi puukehillä varustetuissa vintti- l. salko-kaivoissa. Mutta ennen arvattavasti ei ollut näin komeita kaivoja. Tsheremissien maalla olenkin nähnyt niitä yksinkertaisempaa laatua. Kehäksi pannaan ainoastaan yksi koverrettu puu, jotta koko kaivo ei tule avarammaksi, kuin että ämpäri tahi kappa siihen hyvin mahtuu. Silloin tietysti ei tarvita erityistä kattoa aukkoineen, vaan voipi kaivoa mukavasti kattaa ainoastaan kannella. Täänkaltaista katotonta s. o. ainoastaan kannella varustettua kaivoa tarkoitettaneenkin Kalevalassa, kun kerrotaan, että Lemminkäinen lauloi kaivon Saaren kartanolle ja „kultakannen kaivon päälle” (29: 173). „Kaivon katsojat” määräävät paikan, johon kaivo on kaivettava. Kalevan kaivon ja Osmon pellon kerrotaan olleen samassa rinteessä (2: 245, 250; 20: 147, 148, 161, 162); toisinaan kaivotie vei metsäpuoleen taloa katajikkoon (24: 472; 29, 466), toisinaan oli kaivo talosta taloon vievän kujan varrella, josta myöskin ajettiin (21: 50). — Esi-isiemme kaivot olivat nähtävästi myös hyvin matalat, niinkuin monesti nytkin, koska nuoret naiset saattoivat niissä kuvaansa katsoa (23: 310—316), ja arvattavasti ne eivät usein olleet muuta, kuin avarampia lähteen silmiä, joista karjakin voi juoda (32: 141—143). Kun kansi oli olemassa, niinkuin kerrottiin, niin voitanee päättää, että lienee ollut jollakulla kehällä l. arkullakin rakennettuja kaivoja, jotka voivat olla hyvinkin syviä ja synkkiä (4: 208). Kaivolle mennessä otettiin käteen tahi kainaloon yksikorvainen vesikappa, olalle heitettiin korento ja korvonen (23: 177, 302—306), jossa siis vettä kotiin kannettiin^[1]. [s. 10]Ja tämä vedenkanto oli nuorille naisille enimmiten hyvin raskasta työtä (23: 599—604; 35: 55), varsinkin kun sitä myös näkyy tehneen ainoastaan yksi henkilö (23: 306), niinkuin nytkin on laita Suomen heimoilla Venäjällä, jossa myöskin ovat toisenlaiset korennot, kuin nykyään Karjalassa ja muualla Suomessa.

Kannel l. kantele tehdään nykyään 12:lläkin vaskikielellä ja pohjalla varustetuksi, jossa tapauksessa tämä ja sivut ovat yhtä puuta ja kansi l. kaari eri puuta. Kuitenkin näkee vieläkin pohjattomia kanteleita, joissa siis on koppa. Nämät ovat vanhempaa muotoa. Senkaltaisessa kanteleessa on pohjana ainoastaan pöytä, jolla se soitettaissa tavallisesti seisoo. Kuvatusta kanteleesta (kuv. 8 B) puuttuu myös pohja ja on siinä viisi kieltä, joka myöskin on vanhanaikuinen ja alkuperäinen määrä.

Kalevalassa annetaan molemmista Wäinämöisen tekemistä kanteleista hyvin tarkka kertomus. Ensimmäinen oli kalanluinen, sen koppa suuren hauin leukaluusta, naulat l. tapit saman kalan hampaista ja kielet Hiien ruunan hivuksista l. upehen jouhista (40: 223—243, 257, 258, 308, vrt. 41: 29, 30). Kun tämä hauinluinen harppu (!) oli veteen hukkunut (42: 485—487), kuvasi Wäinämöinen uuden soiton koivusta siten, että teki emäpuun l. kopan visasta, vääntimet tammesta ja viisi kieltä immen hiuksista (44: 167—230). Soitellessa Wäinämöinen piti kanteleensa pontta (purstoa b) s. o. paksua päätä polvia vasten l. poikittain oikealle päin ja kärkeä (a) vasemmalle ylös taivaalle päin, (vrt. Retzius’en „Finland” nimisen teoksen kuvassa 83 on kantele käännetty niinikään), arvattavasti siten, että vasen polvi, joka oli käyrän alla, nosti tätä kärkeä ylöspäin [s. 11](41: 10; 44: 237, 238, 244). — Wäinämöisen soittotaidon kuvaus on Kalevalassa ihanimpia ihmeitä. Ja vieläkin käy ilo ilolle ja riemu riemulle remahtaa monessa Karjalan savupirtissä, kun kanteletta soitetaan joko illatsua „pitkien kisojen” jälkeen tahi muuta iloa vietellessä.

Kannussa (kuv. 9) on yksi korva ja kansi, kun sitä vastoin tuopissa l. haarikossa (häm.) on kaksi korvaa, (16: 290) vaan ei kantta, jota myös yksikorvainen kappa puuttuu. Muutenkin ovat nämät puuastiatkannella tupaan valmiina käytettäväksi tahtaasen. Tätä jälkimmäistä menettelyä näkyy Kalevalassa tarkoitettavan (23: 295, 296). Kalevalan selityksissä viitatusta paikasta sanotaan: „Pöydän puutteessa jauhot seulottiin jonkun tiinun tai muun astian kumotulle kannelle”, jota tosin monessakin paikassa nähdään, enkä tiedä sanoa, onko kuvattu kansi käytännössä muualla, kuin Pohjois-Laatokan seuduilla.

Kansi b), kso loukku.

Karsina, kso kiuas.

Karttu (kuva 11) on puuase, jolla poukkua sotketaan ja on sen terä senvuoksi alta sileä. (Ainoastaan kaulauskartussa on pykäliä l. hampaita). Sitä sanotaan myöskin tappaimeksi (häm.) ja pesukurikaksi. Karttua kaunistetaan usein lehtoisilla, sillä kartun veisteleminen on miehen työ ja saattaa moni senkautta osoittaa mieltymystä sitä naista kohtaan, jolle se lahjoitetaan, samoin kuin länsisuomalainen lapapuun koristamisella ja ostjakilainen sulhanen kaunistetun melan lahjoittamisella morsiamelleen sitä samaa tarkoittaa. — Poukkujen peso tuntui tietysti ennenkin monesta hyvin raskaalta, varsinkin, jolle vielä työnnettiin jämeä [s. 13]karttu (23: 621); eikä ihmettä, että nuori nainen sotkutielle liiallisesta vaivauksesta sortuiki, karttu kainalossa, (22: 381; 36: 56). Sentähden on se emon, samoin kuin sulhasenkin onneksi, kun edellinen saa miniässään ja jälkimmäinen morsiamessaan pulskin poukkujen pesijän (11: 379; 24: 31). Samasta ominaisuudesta kehutaan myös Tuonen tyttöä, joka oli vartaloltaan lyhyt ja tukeva (16: 167—169). Senvuoksi ei olekkaan lapsesta astiainkaan pesijäksi (27: 129, 130).

Kehräämiseen (kuvassa 12) tarvitaan kuoseli, se on: lapapuu ja värttinä. Edelliseen kuuluu: kanta, jolla kehrääjä istuu, varsi ja lapa. Värttinässä on kehrä l. hyrrä (satak.), joka tässä kuvatusta puuttuu. Varsinkin lapa kaunistetaan kauniilla leikkauksilla, joista keräämässäni kokoelmassa on kauniita esimerkkejä. Pitkin lavan keskustaa nähdään pieniä reikiä, joista yhteen metallinen kuontalopuikko pistetään kiinnittämään kuontaloa lapaan. Kuvassa on puikon puutteessa kuontalo nauhalla sidottu lapapuuhu. Niitä ripustimia, jotka joskus kaunistavat tämän puikon päätä, nimitetään kelttuisiksi ja tavataan [s. 14]jo Volgaheimojen muinaishaudoista heidän helykoristuksis saan. Muuten on Suomestakin löydetty pakanuuden ajalta sekä useita koristamattomia kuontalopuikkoja (kso J. R. Aspelin. Muinaisjäännöksiä Suomensuvun asumus-aloilta v. IV: N:o 1308, 1309, 1471, 1472), että savesta poltettuja kehriä. Tämä todistaa värttinällä kehräämisen vanhaa ikää meidänkin maassa. — Kehrätessä lapetaan ensin kuontalosta näppilöillä aivinaa tahi villaa, tahi mitä kulloinkin on kuontalona lavassa, ja kiinnitetään sään alkua värttinän yläpäässä olevaan uurteesen. Sitten polvea vasten hyrräytetään menemään, kunnes sää on tarpeeksi kierretty, jonka jälkeen se kääritään värttinän alapään ympärille. Kun tämä on tehty, ruvetaan uudestaan lappamaan j. n. e Värttinästä keritään lanka sommelolle, s. o. kerälle, tahi vyhditään suoraan viipsinpuulle, sitten kerinlaudoille; niistä tuurikalle ja vasta siitä luodaan se seiniin lyödyille kangasnauloille, joissa loimi valmistuu kangaspuitten rihmasyrjälle pantavaksi. — Värttinällä kehräävät vielä kaikki Suomen heimolaiset Venäjällä, enkä ole heillä nähnyt yhtäkään vokkia, jota vasta viimeisinä aikoina on ruvettu käyttämään itäisessä Suomessakin.

---

Värttinää sanotaan myöskin kehrävarreksi ja kehrinpuuksi, joka edellinen hämäläinen nimitys Kalevassa tavataan ainoastaan kertomuksessa Väinämöisen venonteosta Pohjanneidille (8: 125, 140; 18: 681), jälkimmäistä käyttää kerran Lemminkäisen äiti (15: 318). Tainta on myös värttinän toisintonimi (27: 318). Samassa venon tekemisen kertomuksessa mainitaan myös värttinän kiertimiä l. sorvausaseita (8: 140). Täänkaltaisen yksinkertaisen koneen, jota lyhyen hihnan ja käden avulla kierretään, olen nähnyt mordvalaisilla; meidän sorvauskoneet liikutetaan jalalla. — Kehrääminen pidettiin naisten tärkeimpänä taitona. Senvuoksi olikin Päivätär paras ja kuuluisin kehrääjä (4: 142; 24: 82; 48: 134); sorea Suonetar kehräsi

„Sorealla kehrinpuulla,
Vaskisella värttinällä,
Rautaisella rattahalla”,

[s. 20]somia suonia (15: 316—320), virran impi teki utuisia lankoja (40: 63); itse vanha Tuonelan akkakin osasi rautarihmoja kehrätä (16: 338). — Mielikki sitä vastoin kasvatti otson Ilmattaren vesille virkaamasta villakuontalosta (46: 363—398). Kullervo muisteli emoansa pitkän piustan kehreäjänä ja väkivärttinän vetäjänä (36: 217, 218). Mutta varsinkin on se morsiamen hyviä avuja. Sekä sulhanen että hänen äitinsä kiittäkööt onneansa, kun hänessä saavat toivonsa mukaan kenstin kehreäjän (11: 378; 24: 33). Kun kehruuaika tulee, ei emäntä saa käydä kylästä kynnen taitoa hakemassa, vaan tulee hänen itsensä kehräellä lievempäiset villaiset langat ja kierempäiset pellava- tahi liinarihmat (23: 371—380). Sentähden hyvä morsian jo kotona kehräämistä (ja kutomista) ahkeroitsee, jota todistaa sekin, ett’ei hän tule tyhjin arkuin miehelään, vaan on hänellä mukana tullessaan paljokin

„Oman värttinän väkeä,
Oman kehrän kiertämätä,
Oman hyppisen hyveä (25: 302—304).

Kun oikein kiiru on, kehräävät naiset yöllä, niinkuin tehtiin Väinämöisen nuottaa rakennettaissa, jolloin hämärässä l. puhteella hapsittiin, jotta

„Joutui kohta kuontalolle
Välehemmin värttinälle.
Yhtenä kesäisnä yönä,
Kahen päivyen kesellä” (48: 50—55).

Kaikista tarpeista vaati epäilemättä vaatteiden hankkiminen ja varsinkin kehrääminen enimmän aikaa ja työtä, ja arvattavasti oli tämä naisten tärkein talviaskare puhteilla ja päivälläkin muiden tointen ohessa, vaikka varsinainen „kehruu-aika” olisikin ollut (t. alkanut) talven alussa, niinkuin nykyään; eikä värttinä siis liene suomalaisillakaan naisilla vähemmän ahkeruuden kuvauksena, kuin muillakaan kansoilla. Kehrääjänä vaimo saattoi paljoa suuremmassa määrässä, kuin ulkoaskareissa ollessaan, täyttää äidin velvollisuuksia; silloin hänen näppiensä taitavuus ja hänen laulunsa [s. 16]ihmeellisyys herättivät hänen lapsissaan ikuista ihastusta (1: 39—44; 50: 605—607).

Kiuas (kiukaa) l. uuni rakennetaan Etelä-Karjalan tupaan l. pirttiin hirsistä kokoonpannulle lavalle (kuvassa 13 A. c), jotenka kivinen osa ei milloinkaan ulotu maahan asti, vaan sen alle jää melkoinen tyhjä tila, joka usein jätetään kissojen ja kanojen valtaan; ne siihen pyrkivät kissareiän kautta. Mutta tavallisesti tämä tila kuitenkin järjestetään pieneksi komeron tapaiseksi suojaksi l. karsinaksi, joka lisäksi varustetaan lautaisilla pykälillä l. hyllyillä. Sekä sillan alle että karsinaan käydään nykyään samoja suuren laatikon tapaisessa kolpitsassa (d) (голбеця) olevia portaita myöten ja tämän kolpitsan kansi (e) on pidettävä uuninpenkkinä (pankkona). Toisinaan kolpitsa kumminkin Laatokankin seuduilla tykkänään puuttuu, samoinkuin pankkokin (vrt. kuva B). Uunin kolkassa on patsas (a), josta lähtee kaksi ortta (b), yksi kumpaiseenkin vastaiseen seinään. Patsaassa nähdään usein pieniä koloja l. pesurkkia (ven.), joissa kapineita pidetään, [s. 17]ja sen kylkeen ovat tuliraudat päreitten polttamista varten tavallisesti kiinnitetyt. Kun matto (Etelä-Karjalan nimitys välikatolle) lahehtii, sitä joskus kannatetaan pitennetyllä uuninpatsaalla. Luaslautojen (f) toiset päät liittyvät patsaasen, toiset uunin seinän uurtoon. Kolpitsan yläpuolella on usein yksi muurinpykälä (hylly g) l. lesontka (лешанка, makaus-sija), usein useampiakin päälekkäin; — uunin päällä sopii maata. Vaan uunin etupuolella on varsinainen liesi l. liedos, jossa keittäessä tulta pidetään. Lieden alus varustetaan kivillä ja sitä koossa pitää etupuolelta rintalauta (h), jonka toinen pää upotetaan oviseinään ja toinen kiinnitetään koniskaan (i) s. o. usein nupilla kaunistettuun lautahuohlaan rintalaudan toisen pään ja patsaan välissä. Koniskan viereistä lieden osaa sanotaan siellä pankoksi, missä tasainen kivi tekee sopivan ja muuta liettä pikkusen korkeamman paikan, jolle kattilat kiehumasta herjettyään nostetaan seisomaan. Kuvassa on par’aikaa kattila (n kuvassa d) pankolla seisomassa; toinen vieressä näkyvä astia (o) on koniskan viereen myöskin pankolle, mutta kyljelleen, asetettu pata (joka Vuoksen ja Laatokan seuduilla aina on savesta). Tästä paikasta nostetaan [s. 18]keittoastiat jälleen tarvittaissa hahlain l. hahlakoukJcujen (p) nokkaan. Näitä nähdään kuvassa B kaksi, mutta toisinaan on kolmekin vierekkäin riippumassa hahla-orressa (k). Kuvaa B sopii muuten mielessä pitää Kalevalaa lukiessa, kun kerrotaan, että Lemminkäistä, kun hän tuli Pohjolaan häitten jälkeen, ei kielletä:

„Oven suussa seisomasta,
Oven suussa, orren alla,
Kahen kattilan välissä,
Kolmen koukun koskevilla”.

Koska lieden toinen pää on ihan oviseinässä kiinni, ja kun ainoastaan ohut muuri (l) eroittaa sen seinästä, pääsee tuli helposti seinustamaan. Toisin paikoin on kiukaan ja seinien välissä uunikolo l. -sola. Lieska tavottaa mattoa (välikattoa), mutta tavallisesti on tämä siksi liian korkealla. Toisinaan lieskakivi s. o. pitkä, latakka kivi uunin otsassa, jota tavallisesti enemmän käytetään riihen yksinkertaisissa kiukaissa (kso riihi ja sen ohessa oleva kiukaan kuva), estää tulta tuvankin liedestä liiaksi nousemasta. Yöksi kootaan palavia hiiliä, joita vedetään uunista koukulla, hiilokseen lieteen; siinä ne tuhkalla peitetään ja aamulla niistä „puhutaan tulta”. Itse uunissa on arina, jonka päällä leipiä paistetaan, jolloin uunin suun eteen asetetaan uunilauta (m), joka kuvatussa uunissa on tehty rautalevystä. Savu pyrkii ulos uunista huokulan l. holmin kautta, joita on yksi tahi kaksi uuninsuun yläpuolella. Holmit tukitaan kivillä, kun tuli kiukaassa tulee hiilelle.

Kerrotun kiukaan pääominaisuutena pidän sitä, että liesi on kohta uuninsuun etupuolella. Täänkaltaisia kiukaita olen Suomessa nähnyt, paitsi Karjalassa, ainoastaan Etelä-Hämeen ja Satakunnan pakareissa, joiden leipomauunin suun edessä on liesi, joko sitten pata siinä seisoo erityisellä jalalla, tahi riippuu „kraakussa”. Puulavaa puuttuu myös näissä kiukaissa, joissa sen sijaan on kivijalka maahan asti. Nähtävästi on tämä uuni ainoastaan kehittynyt muoto kerrotusta Karjalan kiukaan muodosta. Retzius’enkin (teoksessaan „Finland”) [s. 19]kuvaamat kiukaat Pohjois-Hämeestä ovat nähtävästi samaa tyyppiä, vaikka hahloja niissä ei näy. Niissä on vielä puinen lava, joka laitos lienee siis vanhempaa muotoa. A. Granfelt’in kirjassa „Suomalaisia asunnoita” (Kansanvalistusseuran toimituksia XLII) on useampia tähän tyyppiin kuuluvia kiukaan muotoja kuvattu. Tämä tyyppi tavataan myös virolaisilla, ainakin Tallinnan tienoilla, (muualla en ole käynyt). Sen paikkakunnan riihituvan kiuas on rakennettu ilman lavaa ja kivijalkaa suoraan maalle, sillä muuta permantoa tässä „rehetuba”ssa ei ole. Kiukaan etupuolella riippuvat hahlat patoineen liedessä, joka yksinkertaisuutensa puolesta ei eroa kodan liedestä. Tämä Viron „ahi” on nähtävästi tämän tyypin yksinkertaisin muoto, eikä se siis muuta olekkaan kuin yhdistys kodan liedestä ja yksinkertaisemmasta kiukaasta, jommoisena jälkimmäinen vielä tavataan Suomen riihissä ja saunoissa. Tämä yhdistys on muualla Venäjällä tuntematon, jopa mordvalaisilla ja tscheremisseilläkin, jotka ovat itselleen omistaneet venäläisten kiuasmuodon, jonka edessä ei ole liettä, vaan pankko, sillä venäläiset paistavat aina ruoan uunissa savisissa padoissa (ruukuissa); kota liesineen heillä kyllä on. Tämän „yhdistystyypin” muodot ilmaantuvat tietääkseni täten seuraavassa kehitysjärjestyksessä: (kodan) liesi + kiuas: 1) Virol. muoto, 2) Pohjois-Hämeen, 3) Karjalan ja 4) Etelä-Hämeen ja Länsi-Suomen. Välimuotoja saattaa löytää monessa paikassa (kso Granfeltin kirjaa). Pohjanmaata en tunne. — Lisättäköön vielä, että patsas uunin kolkassa on olemassa ainoastaan suomalaisissa kiukaan muodoissa, myöskin karjalaisissa ja hämäläisissä saunoissa, vaan ei Virossa, ja että se tavataan niinikään, vaikka eri muotoisena, venäläisissä tuvissa (kenties sen alkuperä onkin sieltä); patsaan orret ovat myöskin yhteisenä lisäyksenä — vaikka eri muodoissa — Karjalassa, ja yleensä koko Pohjois-Venäjällä.

Tämän selityksen jälkeen käykäämme katsomaan, mitä Kalevala tietää kiukaasta kertoa. — Tyypin syntysanat tavannemme nimityksessä liesikiuas (30: 282), jolla, niinkuin tämän sanan selityksessä Kalevalassa sanotaan, tarkoitettaneen [s. 20]„liedellä varustettua kiuasta”, ja joka siis lienee tämän tyypin alkuperäinen nimitys, vaikka sittemmin edellinen osa nimestä on saattanut hävitä käytännöstä. — Samaa tyyppiä lienee myös se liesi ollut, johon emännän tuli tulta puhua (22: 108, 109; 36: 259—262), sillä takka, jolla m. m. liesi viimmeksi viitatussa paikassa Kal:ssa selitetään, on ihan toista ja nykyaikuisissa pirteissä käytettyä tyyppiä. — Tääntapaiseksi lienee Lemminkäinenkin ajatellut Pohjan perän uunin (30: 274). Sentähden myös Joukahainen sanoi asianmukaisesti liekin (liedessä) olevan liki kiuasta, eikä kiukaassa (3: 152).

Sama, kuin liesikiukaan, lienee ollut liesipankonkin (23: 597) laita, että edellinen osa tästä nimityksestä on käytännöstä jäänyt pois. Eiköhän sitä sanottane Pohjolassa ainoastaan alkusoinnun vuoksi paatiseksi (21: 172), vaan on se ylläkerrotussa ja kuvatussa muodossa aina kivinen, ja lienee sen alkuperäinen paikka lieden toisessa päässä, niinkuin edellä kerrottiin. Mutta toiselta puolen tämä nimi (Pohjois-Hämeessä) annetaan kiukaan viereiselle lautsalle (23: 787, 788), joka penkki siinä tapauksessa on nykyisen karjalaisen kolpitsan asemesta, jota tosin myös penkkinä käytetään, mutta edellä kerrotussa ja kuvatussa muodossa lienee myöhäisempää (venäläistä) alkuperää. — Tälle pankolle l. uunin viereiselle penkille, jota useimmiten Kalevalassa tarkoitetaan, pantiin varsinkin pieniä lapsia lämmittelemään (8: 228; 21: 292, 294), mutta sinne pyrkivät myös vanhat akat (12: 344), jotka siinä vielä peittivät itseänsä vaipalla (8: 249, 250). Morsianta sitä vastoin varoitetaan pankolla lojottamasta (23: 240), jolle vaan, samoin kuin kotiuunin korvaselle, heittäköön pahat tapansa (23: 44, 49). Tyttärien sitä vastoin sopisi paremmin paistua liesipankon (siis lieden) ääressä (18: 514). — Mutta ukot, isännät ja mierot makasivat uunin päällä (8: 271—273; 9: 13, 267; y. m.) Senpätähden Kullervo arvaakin kotiin tultuansa Untamolasta, että, kun kiuas oli kylmä, isänsä ei ollut elossa (36: 263—266). Kiukaalla tahi hiiloksella käsiä muutenkin lämmiteltiin, kun sateesta tahi kylmästä tultiin. Näin kehotettiin vierasta [s. 21]tekemään ja se oli, niinkuin käden-antaminenkin, ystävyyden merkki (23: 783, 785, 838). Kiukaalla tietysti myöskin kuivattiin vaatteet, erittäinkin jalkineet, virsut ja niihin kuuluvat rievut, ja sen vuoksi sanottaneen (30: 93—96):

„Tiera päätyi kiukahalla,
Kuura uunin korvasella;
Jalan kenki kiukahalla,
Toisen pankon partahalla”.

Tuvan kivisestä kiukaasta ja sen kiukaan kivistä puhutaan usein (23: 784; 36: 264; 44: 321; 45: 227; 48: 274); ainoastaan Pohjolassa oli merikivinen kiuas ja vaskinen uuni (21: 171—173). Kun emäntä puhdisti tuvan karstasta ja noesta, ei saanut kiuasta eikä patsasta siinä suhteessa unhottaa (23: 208, 209). „Patvinen patsas” oli kiukaan kolkassa sekä Pohjolan että Wäinölän tuvissa (21: 164; 44: 322). Patsaasen paiskasi Lemminkäinen suutuksissaan äitinsä kiellosta harjan, lähteissänsä Pohjan tyttöä kosimaan (12: 206). Pohjolan kiukaan suhteen on vielä huomattava, että yhteydessä sen kanssa kerrotaan, että karsina oli Kalevan puista (21: 174). Luulisi pian, että tässä paikassa tarkoitettaisiin semmoista uunin alla olevaa karsinaa, josta ylempänä kuvan johdosta kerrottiin, mutta siinä tapauksessa ei sen muhkea rakennus olisi ollut kaunistamassa tuvan näköä, jonka silmiin pistävätä komeutta ja somuutta tässä Kalevalan kertomuksessa juuri tarkoitetaan. Täytyy siis otaksua, että tässäkin paikassa tarkoitetaan karsinalla sitä kiukaan-vieruista tuvanosaa, joka Pohjois-Hämeessä ja Savossa, kenties jossain Karjalassakin siksi nimitettäneen, mutta Etelä-Hämeen ja Satakunnan muinaisissa savupirteissä sanottiin lavanalustaksi. Tämä lasten ja naisten olopaikka siten siis ei kuuluisikaan kiukaasen. Karsinan asettaminen kiukaan alle onkin epäilemättä myöhemmin syntynyt, koska se kerrotun kiuvastyypin alkumuotoihin ei kuulunut, kuten vieläkin on laita Viron, ja arvattavasti Keski-Suomen (Hämeen) muotojen. Sillä näissä Vironmuotoisissa tuvissa, joissa kiuas rakennetaan suoraan maalle, niinkuin kerrottiin, karsinan täytyikin olla itse tuvassa. [s. 22]Silloin myöskin pankko oli uunin kivipenkkinä luonnollisena jatkona lieden pankkoon. — Tästä kaikesta siis huomattaneen, että Kalevalan „kansatieteellinen puku”, ainakin muutamiin kiukaan yksityisiin kohtiin katsoen, lienee vanhemmmanaikuisella kannalla, kuin nykyiset, kerrotut Karjalan kiukaat itse asiassa ovat. Virossa tapasimme kyllä kiukaamme alkuperäisimmän muodon, mutta toiselta puolen on se monessa kohden taas liian alkuperäisellä kannalla kelvatakseen Kalevalan kiukaille esikuvaksi. Samaa täytyy sanoa Keski-Suomen (yllä kerrotun 2:sen muodon) kiukaista. Karjalassa (varsinkin Venäjän puolisessa) lienee sitä vastoin venäläisyys päässyt liian vallalle tässäkin asiassa, huolimatta runojen vanhuudesta (sillä ainakin pirtit siellä lienevät aivan sopimattomat Kalevalan tuviksi).

Kinttu, kso tulukset.

Kives, kso sompa.

Kopsa (kuva 14) on pieni sangaton ja matala pärekori, jossa pohja ja laidat ovat yhdessä jatkossa (ei niinkuin esim. tuohirasia, jossa pohja on eri kappaleesta). Kopsissa naiset pitävät neuloukseen kuuluvia y. m. pieniä kapineita.

Ilmarisen kotiin tultua „morsianta herjataan, kun ei vielä ollut jakanut tuomislahjojaan”, muun muassa sillä, että laiskuudessaan oli antanut hiirien kopista kopsassaan (25: 265).

Kota (kuva 15) on alkuperäisissä muodoissaan tarkkaan kerrottu A. Ahlqvist’in teoksessa „Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen” ss. 101—104; Retzius’en „Finland”issa se kuvataankin ja on tässä oleva kuva siitä otettu; v. Düben kuvaa ja kertoo nykyisiä lappalaiskotia (Om Lapplands lapparne s. 114—126). Schefferus’ella nähdään kodan kuva myös. Paitsi näitä mainittakoon tässä myöskin niitä vogulilaisia ja ostjakilaisia kotia, jotka Ahlqvist’in „Unter Wogulen und Ostjaken” sekä Nordenskiöld’in„ Vegas färd (I: 372)” nimisissä teoksissa nähdään kuvattuina. Näihin [s. 23]teoksiin siis tässä ainoastaan viittaan. — Tsheremisseillä on „kud„ nelisnurkkainen salvos, ilman lattiata, muutamista kivistä tehty liesi keskellä; sen yläpuolella riippuvat padan hahlot orsissa, jotka tavallisesti käyvät pitkin huonetta, jonka toisessa päädyssä myös ovi on (siis lähtevät orret sen yläpuolelta, samoinkuin „jakohirsi” Hämeen vanhoissa pirteissä). Huomattava on myös, että välikaton kannattajat (= matonalaiset E.-Karjalassa ja maatitsa mordvalaisilla) käyvät myös pitkin huonetta, kun sitä vastoin venäläisissä (ja venäläistyneissä) tuvissa tämä „matka” kulkee poikki huonetta. Savu lähtee vesikaton ra’oista tahi siihen jätetystä aukosta, (niinkuin sepän pajassa). Mordvalaisilla „kud” on muodostunut tuvaksi, jonka (liesitön) uuni on sen toisessa peränurkassa, suu sivulle- (sivuseinälle) päin. Ainoastaan Suomessa lienee kota useissa paikoin muuttunut saunan salvetuksi etehiseksi.

Kalevalassa kerrotaan, että Lemminkäisen takaa-ajama hirvi Lapin lasten tanterilla „potkaisi koasta korvon” (13: 131, 191) ja „kaatoi kattilat tulelta”, jotta lihat ja liemet levisivät lieteen, jota ei suinkaan sovi takaksi selittää (kso Kal. selit. mainittuun paikkaan). Kota jäi Suomalaisille ruoankeitto huoneeksi arvattavasti muuallekin vanhan tavan mukaan (vrt. 23: 809) myöskin sitte, kun toinen asuntotupa tuli käytäntöön, sillä venäläisten on alkuaan tapa paistaa ruoka uunissa. Tsheremissit sentähden keittävät ruoan kesällä kodassaan, mutta paistavat sen talvella „pört”insä venäläismuotoisessa kiukaassa. Salvetussa kodassa voi olla ikkuna (vrt. 40: 75, 76). Kodan lieden ympärille tehdään, [s. 24]niinkuin äsken osotettiin, kivinen kehä, johon tuhkaan tulta piileteltiin yöksi. Lieden rakennettua kiukaan etupuolelle, jäi siihenkin pieni kehänmuotoinen syvennys samaa tarkoitusta varten. Lieden alkuperäinen paikka ilmaantunee myöskin nimessä „kotapuut”, joita saattanee polttaa kiukaankin liedessä (48: 278—280).

Kotkotinkuppi, kso tulukset.

Kukkarokontti, (kuva 16) saadaan nahasta, kun se halkileikkaamatta on takapuolelta alkaen eheänä l. umpinaisena nyljetty vasikan ruumiilta; kaulasta se poikkileikataan ja neulotaan siitä kiinni kontin pohjaksi. Toisessa päässä juoksee kurenauha, jolla se suutetaan. — Samaan tapaan nyljetään myös kissa „tuppenaan”, jotta siitä saadaan kissannahkainen rahakukkaro, jota kannettiin kaulassa kurenuorassa paidan alla. — Yhteydessä tämän kanssa mainittakoon myös, että Karjalassa oli ennen miehillä leveän ja pehmeän hirvennahkavyön alla säämiskästä t. lammas- t. ankeriaisen nahasta tehdyt kapeat ja pitkät, makkaran muotoiset (tupakka)kukkarot, nimeltä rotit, jotka olivat nauhoilla käärityt.

Rahakukkarot esiintyvät Kalevalassa ainoastaan toisintosanana rahataskuille (25: 669, 670), joita vieraiden sanotaan runsaasti morsianavun antamisella, ikäänkuin tanterilla ja kujilla tyhjentäneen, niinkuin nykyään tapahtuu „kerronkannossa”. (Muuten kso tulukset).

Kultasolki, kso rintasolki.

Käsikivissä (kuv. 17) on kaksi kiveä, päälinen l. päälys- ja alinen kivi; niistä jälkimmäinen liikkumattomasti kiinnitetään kivilautaseen l. lavaan, jolle jauhettu vilja varisee. Päälyskivi vahvistetaan rautaisellakin vanteella, johon nauhoilla [s. 25]sidotaan pieni karitsalauta; siinä kiertyy kiertopuu l. korento, josta kiveä pyöritetään. Ylipäästä kulkee korento läpättilaudan (lapatan) läpitse. Päälisen silmässä tavataan puinen siili; sen alla myöskin puinen napa, joka käy alisen kiven läpitse. Navan ylipäähän on isketty pieni naula, joka upotetaan siiliin (ei läpitse), ja joka sillä tavalla kannattaa sekä sitä että päälistä kiveä. Jotta tämä kohta puisessa siilissä ei kuluisi pyörittäessä naulaa vasten, pannaan nahkainen tahi läkkirautainen pohja s. o. pieni irtanainen levy naulan pään ja siilin väliin. Näitä pohjia l. levyjä voipi asettaa useampia tahi harvempia sen mukaan, kuinka tahtoo päälyskiveä kohentaa, tahi alentaa. Tämän yksinkertaisen ja arvattavasti vanhemmanaikuisen kohentamistavan asemasta käytetään myös erityinen nostovipu, joka kannattaa napaa ja siis vastaa orpanaporrasta l. kantohakaa tuuli- ja vesimyllyissä.

Kalevalassa käsikiviä mainitaan yksinkertaisesti vaan kiviksi. Jauhaminen oli nuorten naisten työtä; kopea ja korea Kyllikkikin sitä teki (11: 176); samoin Pohjolassa [s. 26]

„Neiti oli itse jauhamassa,
Kivenpuussa kiikkumassa,
Kivenpuu käkenä kukkui,
Laklana kiven lapatta,
Kiven siili sirkkusena,
Kivi helmenä helasi”. (19: 441—446).

Miehelässä sai miniä kiikkua „kivenpuussa” (23: 270); eikä se ollut huokeinta työtä, vaan täytyi monenkin siinä ähkää ja puuskia, jota, samoin kuin muutakin huutamista t. laulamista, morsianta kuitenkin kiveä pyörittäissä kielletään tekemästä, sillä appi ja anoppi saattaisivat, luullen että se olisi vihan osotusta, siitä suuttua, sentähden „tultua kivitupahan”

„Kukkuos kiven kamulla,
Lapattaisen laulamalla” (23: 284—294).

[s. 27]Silloin sai pahoin pidelty miniä raukka lohdutuksekseen ajaa suuhunsa jauhoja kiveltä (23: 596). Harvassa talossa lienee ollut niin mukava, kuin Lokka emäntä kehuu olleen Ilmarisen kodissa, sanoen että siellä

„Ei ole kiirettä kivelle
Eikä huolta huhmarelle
Vesi tässä vehnät jauhoi,
Koski kuohutti rukihit”. (25: 369—372).

Köyden l. nuoranteko (kuva 18). Niinet kierretään ensin säikeeksi seinään lyödyssä kelassa, josta sitten kääritään säijekartulle puoli säikeen pituudesta. Sitten isketään kartulla kahdenkertaiseksi; sen tehtyä pannaan kolmas säije kartulle, jolla taas isketään kolmikertaiseksi. Tällä tapaa tavallinen niiniköysi syntyy, joka lienee vanhin laji köyttä. Samalla tavalla voi myös oljesta, rohtimista, liinasta ja pellavasta köysiä tehdä; kuitenkin siihen nykyään käytetään kampi (Karj.) l. kelkuttimet (Satak.), jotka ovat ihan toisenlaisia lekkeitä.

Kalevalassa mainitaan nuotan nuorat (18: 127), jommoisiin niiniköysiä vieläkin käytetään; olenpa Satakunnassa vieläkin nähnyt olkisiakin nuotan nuoria, joita pidetään sopivina, koska ovat köykäisiä ja uivat veden pinnalla. Mutta Wäinämöinen arvattavasti heitti kylvämänsä liinan rohtimet suuren nuottansa nuoriksi (48: 111).

Lipsu, kso loukku.

Loukku (kuva 19). Siihen kuuluu ensin emäpuu (Karj.) l. kaiteet (Satak.) s. o. alimmainen puu, jossa on kolme hammasta, ja kansi, joka navan kautta on emäpuussa kiinni. Kannen kahdessa hampaassa on usein rautaiset ikenet. Emäpuun etupuolella [s. 28]on aina kaksi jalkaa, mutta sen jälkipää jatkui vanhan-aikuisissa muodoissa napaa edemmäksi niin pitkälle, että loukku sille nojautui. Tätä muotoa sanottiin häntäloukuksi. Uudemmissa ei ole häntää, vaan lasketaan jälkipää joko penkille t. tuolille (niinkuin kuvatussa), taikka tehdään siihen jalat, samoinkuin etupuolellekin. Loukuttaminen tapahtuu tavallisesti syksyllä saunassa ja sen edustalla, kodassa ja ulkopuolella saunaa. Lipsu on loukkua pienempi, ja on sen kannessa ainoastaan yksi hammas. — Kulkuakka valittaa häälauluissa, että hänelle miehelässä ollessaan työnnettiin „saunasta jykein loukku” (23: 620).

Wäinämöisen mainiota ja suurta nuottaa valmistaessa kerrotaan m. m.:

„Pian luista luistettiin,
Loteasti loukuttihin,
Lipeästi lipsuttihin”,

joka on tarkasti tekotavan mukaan (48: 46—48).

Luaslauta, kso kiuas.

Luikku, kso torvi.

Luokan aineeksi haetaan metsästä paju-, tuomi- tahi pihlajapuuta, joka kuorimatta painetaan, erittäin tätä tarkoitusta varten jonkun huoneen ulkopuoliseen seinään kiinnitetyssä paininpuussa. Siinä se saa kuivata, ettei enää vedä itseänsä suoraksi, ja kun se päästetään paininpuusta pois, kuoritaan se ja silitetään, jos siinä on nystyräisiä l. kuhmuisia liikoja, sekä leikataan lovet l. aisan sijat kumpaiseenkin luokan päähän, jotka lovet sanotaan sukaroksi. Keskipaikka on luokan perä. Joskus näkee vielä semmoisia luokkia, joitten perässä on koko joukko pieniä tiukusia (kuva 20, originaali [s. 29]ylioppil. kansat. museosta), mitkä vempelellä hevosen juostessa livertelevät, niinkuin pienet lintuset ainakin. Luokan kansallinen nimitys on vemmel.

Kalevalassa vemmel veistettiin (4: 52) ja väännettiin (25: 724) yleensä nuoresta vesapuusta (3: 106; 21: 74; 25: 32); tämän mukaan Wäinämöinen laulaa vesat Joukahaisen vempelehen (3: 302). Mutta myöskin painettiin niitä pihlajasta (10: 12) ja tuomesta (24: 508). — Ilmarisen lähtiessä toisen kerran s. o. kihlaretkelle Pohjolaan, sanoo hän muun muassa orjalleen:

„Pistä varsa valjahisin — —
Pane kuusi kukkulaista,
Seitsemän sini-otusta
Vempelille viekumahan
Rahkehille raukumahan (18: 393—398, 407—412).

Tullessaan Pohjolaan sanotaan emännän nähneen paitsi muuta:

„Kuusin kultaisin käkösin
Vempelellä kukkumassa”

mutta

„Seitsemin sini-otuksin
Rahkehella laulamassa” (18: 603—606).

Samoin oli laita, kun hän kolmannen kerran tuli Pohjolaan s. o. läksiäisiin, silloin oli taas

„Kuusi kultasirkkulaista^[2]
Vempelellä kukkumassa,
Seitsemän sini-otusta
Rahkehella laulamassa” (21: 45—48).

Morsianta lohduttaakseen kehuu lapsi tuvan karsinasta, että sulholla on:

„Pyyhyet pyräjämässä,
Vempelellä vieremässä,
Rastahat iloitsemassa,
Rahkehilla laulamassa,
[s. 30]Kuusi kullaista käkeä
Länkilöillä lekkumassa,
Seitsemän sini-otusta
Reen kokalla kukkumassa” (22: 445—482)

Sulhasen kotiinkin tullessa oli sama ilo:

„Pyyhyet vihertelevät
Vesaisilla vempelillä,
Käkyet kukahtelevat
Korjan kirjavan kokalla
Oravat samoelevat
Päällä aisan vaahterisen (25: 31—36).

Ennen ajettiin reellä suvin talvin, niinkuin samojeedit vielä nytkin tekevät: sen vuoksi ei ole ihmettelemistä, että kesäisenäkin aikana, kun Väinämöinen ja Joukahainen ajoivat tiellä vastatusten,

„Tarttui aisa aisan päähän
Rahe rahkehen takistui,
Länget puuttui länkilöihin
Vemmel vempelen nenähän” (3: 92—96)

jotta

„Vesi vuoti vempelestä,
Usva aisoista usisi (3: 99, 100).

Lemminkäisen lähtiessä Pohjolaan „hopeinen hiekka helkki”, kun „ajavi karittelevi” ja vierimäisestä talosta ylpeästi kysyi „luokin lonkahuttajata” (12: 324, 330), — niinkuin ei itse olisi sopinut siksi. — Raskaan kuorman edessä „luokki lekkuu, vemmel värisee” (22: 445, 446). Kuvannollisesti sanotaan vihdoin myös vääristynyttä puuta (46: 111, 493) ja taivaan kaarta vempeleksi (41: 99).

Länget l. ränget pistetään valjastaessa ensinnä hevosen kaulaan. Se hihna, joka yläpäästä l. niskasta pitää ne koossa, sanotaan harjustimeksi; rinnustimella vedetään ränget kiinni alhaalta. Toisinaan ne sidotaan kaulaan harjustimella, jotta siitä silloin myös päästetään. Jos länkipuut eivät ylety harjustinta ylemmäksi, vaan sillä kohdalla päättyvät, niitä sanotaan pukattomiksi, joka ominaisuus lienee vanhempaa muotoa, [s. 31]koska karjalaiset länget ovat täänlaatuiset. Siten kuuluu uudempaan muotoon puka, joka joskus tehdään hyvin korkeaksi ja kaunistetaan usein kauniilla leikkauksilla, niinkuin kuvassa 21 näkyy, johon originaali, kotoisin Länsi-Suomesta, säilytetään ylioppilasten kansatieteellisessä museossa. Pukan puutteessa varustetaan karjalaiset länget katteella, joka paikottain myöskin sanotaan koppanaksi (Kirvu) l. koppanahaksi (Ruokolahti) ja tehdään karhun nahasta koristukseksi länkien yläpuolelle rahkeita myöten. Kate estää myös lunta menemästä hevosen niskaan ja on suuruudeltaan kyynärän pituinen ja yhtä leveä. Keskellä länkipuita nähdään kaksi läpeä vierekkäin; niistä lähtevät kahden puolen ruomat l. rahkeet, jotka vanhaan aikaan aina tehtiin nuorasta tahi nahasta, niinkuin nytkin on laita, kun luokilla ajetaan; ja luokilla ennen ajettiin talvin kesin, niinkuin vieläkin Venäjällä. Vasta uudempaan aikaan on ruvettu tekemään rautaisia ruomia heleitä varten kesä-ajossa. Samoin pitää rinnustimessa l. harjustimessa, jos sillä kiristetään ja päästetään länget, olla pitkä nahkainen nauha, kun luokalla ajetaan. Sitä vastoin länget, jotka käytetään heleillä ajamisessa, koska luokkaa silloin ei tarvita, varustetaan solkirinnustimella. Jott’ei kovat puiset länget kaluaisi hevosen lapaluuta tahi muuta paikkaa kaulassa, pannaan niiden alle olilla täytetty ja rääsyllä (kesällä) tahi nahalla (talvella) päällistetty kaulapaita, jota myös sanotaan malloksi l. hamutaksi (хому́тъ). Paremmissa längissä neulotaan kuitenkin nykyään mallo niihin kiinni. Ett’eivät länkipuut kävisi niskalle liian ahtaiksi, kiinnitetään harjustimen alle puitten väliin pieni nahkainen tyyny l. n. k. lappalainen.

Kalevalassa sanotaan Wäinämöisen länget länkäpuisiksi (3: 105). Sulhasen länkilöissä ja rankeissa oli käkiä lekkumassa [s. 32](22: 480 y. m.), josta laveammin puhuttiin. Tiellä Wäinämöisen ja Joukahaisen vastatusten ajaessa

„Rahe rahkehen takistui
Länget puuttui länkilöihin” (3: 94, 95);

ja laulukiistassa edellinen lauloi jälkimmäiselle

Pajupehkon länkilöihin,
Raiat rahkehen nenähän” (3: 303, 304).

Ilmarisen Pohjolaan tultua emäntä käski palkkalaista laukkiotsan

Rinnuksia riistamahan
Rahkehia raastamahan,

ja sitten laskemaan sitä

„Vaskisista valjahista,
Tinaisista rinnuksista,
Rahaisista rahkehista” (21: 59, 60, 71—73).

Mutta Ilmarisen sieltä kotiinsa ajaessa morsiamensa keralla „rahe rautainen (?) ramasi” (24: 505). Tässä mainittu rautainen rahe on vempelelle mahdoton, niinkuin yllä selitettiin, ellei sana ole runollisesti käsitettävä; samoin tinaiset rinnukset. (Ne rautaiset rahkeet taas, jotka mainitaan Ilmarisen emännän karjan luvussa (32: 483), kuuluvat läävän kytkyihin, jossa ei ainoastaan runollisesti, vaan tavan mukaan ne saattavat olla rautaisia). Lemminkäisen ensimmäisellä matkalla Pohjolaan huomataan selvästi, että hänen hevosensa valjaat riisuttiin päästämällä länget rinnuksesta (12: 322—324) — eikä harjustimesta, niinkuin jo kerrottiin Ilmarisen laukki-otsastakin. Vahvasta oriista sanotaan, että se on „raisu rahkehille” (3: 395), ja tämmöisen oriin kehui Joukahainen omistavansa. Kullervo-raukka

Veitsin länkensä levitti
Rauoin rahnoi rahkehensa” (35: 287, 288).

Lopuksi mainittakoon vielä, että lapaluuta sanotaan myös länkiluuksi (6: 181).

Nahkasääveli, kso tulukset.

[s. 33]Orsi, kso kiuas.

Pankko, kso kiuas.

Patsas, kso kiuas.

Pellavan viljelys tapahtuu seuraavaisesti. Pelto valmistetaan jokseenkin samalla tapaa, kuin ohralle ja kauralle; se on pää-asia, että pelto saadaan pieneksi ja sentähden sitä äestetään ja ladataan moneen kertaan. Sitten kylvetään ¹ (numerot viittaavat vastaaviin numeroihin tämän selityksen lopussa olevassa runopätkässä) ja siemennetään ² puuäkeellä l. astuvalla tahi rauta-äkeellä ilman painoa t. keveällä painolla. Siemen ladataan kiinni ja katetaan varpusonnalla (Satakunta), jos sitä on (varpusontaa saadaan lehtikervoista, kun lehti on poissyöty ja varvut jäävät lampaitten alle). Jos rikkaruohoja kasvaa ne kitketään ³. — Syksyllä pellavat nyhdetään ⁴ l. vedetään (Satak.) ja pannaan noin kyynärää korkealle kilikalle s. o. piot l. kouraukset (Satak.) asetetaan ristiin kasaan, joka kannetaan ruohkalaudan viereen. Siinä ruohkataan ⁵ sylkyt pois. Ruohattua pellavat sidotaan roivaisin, joka kilikka erillensä. Roivaat l. vihot vedetään veteen likoon ⁶, jossa saavat kepakoiden ja kivikon alla maata yhden tahi kaksi viikkoa. Nostettua ⁷ vedestä vihot sidotaan luukimppuihin (Satak.), pannaan röykkyyn (pekkaan l. pakkaan) muutamaksi päiväksi, levitetään levitökselle l. hajalle niitulle kuivamaan ⁸ pariksi viikoksi, ajetaan kuormalle tahi takalle ja tuodaan ⁹ kotiin. — Kaiken kesätyön tehtyä kuivataan pellavat saunassa, jossa ne ovat asetetut hajalle pystöön s. o. kukin kimppu pöyhitty kerkeeksi ja pystössä (Satak.). Siitä tehdään taas piolle l. sormaisille (Satak.) niin paljon kuin kopraan mahtuu, loukutetaan ¹⁰ (kso loukku) ja lipsutaan ¹¹ luiset päistäreet ja tappurat pois. 50 pioa sidotaan yhteen vihkoon l. tukkuun (Satakunnan „kimppuun” pannaan 31 sormaista), joka myydään naulottain. Jos ei myydä, ryhdytään harjaamiseen ¹² harjalla (kso harja). Ennenkuin pellavapio harjataan, se „vivotaan” l. hakataan vitimellä s. o. puuveitsellä vidinalaista vastaan, joka ei ole muuta, kuin [s. 34]pieni verkainen pielus l. tyyny, vanha vasta sisässä. Kaksi vivottua pioa pannaan käärätsylle s. o. sidotaan yhteen toisesta päästä. Harjaaminen on kolmenkertainen: latvisteleminen, ruohisteleminen ja paatusteleminen. Niitä pellavan aineita, joita kussakin harjauksessa harja ottaa, sanotaan lepeiksi ja ne ovat sitä hienommat jota enemmän harjataan. Samoin ovat ne latvisteet, ruohisteet ja paatusteet, jotka jäävät käteen. Siten saadaan latvistellessa karkeampia lepeitä, joita sanotaankin latvisteen tappuroiksi. Ruohisteen ja paatusteen lepeet l. ruohtimet ovat hienommat (niistä saattaa jo kutoa hunnun ja kirkkopaidan). Jäännös piosta, joka jää käteen, on paras pellava l. aivina. Tätä säilytetään tarvittavaksi sidottuna 30 harjattua pioa l. 15 käärätsyä palmikolle. Toiset panevat palmikolle 50 pioa. — Kun tahtoo kehrätä, „suolletaan ¹³ aivinat hajalle”, s. o. ne pannaan polvelle ja latvoista vedetään l. suolletaan aivinat (hapset), jotka pannaan kuontalolle ¹⁴ ja kehrätään (kso kehrääminen).

(Tämän monenkertaisen tekotavan kautta saadaan hienoutensa puolesta eriarvoisia lepeitä ja pellavia. Kutoessa niistä tehdyt rihmat yhdistetään tavallisesti siten, että loimi on paremmasta, mutta kude huonommasta aineesta. Siten syntyy erilaisia palttinaisia ja aivinaisia — kankaita).

Pellavan viljelyksestä ei puhuta paljon ollenkaan Kalevalassa. Pohjolan läksiäisissä kiitetään morsianta, jolla on niin suuri suku, että, jos olisi

„Kappa panna pellavaista,
Kuitu kullenki tulisi” (24: 185, 186).

Ennen Ilmarisen lähtöä Pohjolaan antiaisiin, sanoi sisarensa hänelle m. m.:

„Pese pääsi pellaviksi,
Silmäsi lumi-siruiksi!” (18: 319, 320).

Samoin Lemminkäinen, aikeessa lähteä Pohjolaan samojen antiaisten jälkeen, pesi:

„Päänsä pellavaspioksi,
Kaulanvarren valkeaksi” (26: 47, 48),

[s. 35]joista kahdesta viimeisestä lauseesta, vaikk’eivät ensinkään koske itse viljelystä, kuitenkin huomataan, että valkoiset pellavat (ja siten tietysti niistä tehdyt palttinat) olivat kauneuden tuntomerkkiä. Tätä ei ihmeteltäne, kun ajattelemme, että Karjalaisilla pääosa heidän (naisten) kansallispukuansa on valkoinen, samoin kuin puku melkein kokonaan sekä naisilla että miehillä vieläkin on valkoinen (palttinainen) Suomen Volgan heimoilla. — Pellavan viljelystä sitä vastoin tarkoitetaan, kun lausutaan:

Siitä silloin taimi nousi,
Pensi pellavas peritöin” (48: 31, 32).

Mutta kohta tämän säkeen jälkeen, niinkuin jo sen edellisistä, näemme, että puhe tässä onkin oikeastaan liinasta s. o. hampusta, jonka viljelystapa on kuitenkin melkein samanlainen kuin pellavan. Sentähden verrattakoon edelliseen pellavan viljelyksen kertomukseen seuraavat säkeet liinan viljelyksestä:

„Yöllä liina kylvettihin ¹,
Kuutamella kynnettihin ²,
Perattihin ³, koirittihin,
Nyhettihin ⁴, riivittihin,
Terävästi temmottihin,
Rotevasti rohkittihin ⁵.
Vietihin likohon ⁶ liina,
Sai pian lionneheksi,
Nopeasti nostettihin ⁷,
Kiirehesti kuivattihin ⁸.
Kohta tuotihin ⁹ kotihin,
Pian luista luistettihin,
Loteasti loukuttihin ¹⁰,
Lipeästi lipsuttihin ¹¹.
Hapeasti harjattihin ¹²,
Hämysillä häpsittihin ^13[3]
Joutui kohta kuontalolle ¹⁴ j. n. e. (48: 35—51).
(kso värttinä ja kehrääminen).

Petkele, kso huhmar.

[s. 36]

Pieles (kuva 22) tehdään kuivatuista heinistä maahan pystytettyjen sankapuitten l. seipäitten väliin; kutakin väliä sanotaan korvaksi. Pieles on sujakka kuin närte; sen alle maahan pannaan ensin risuja ja puita pieleksen suovaksi l. lavaksi. Vaajoja pystytetään suovan reunoille pohjavaajoiksi l. paaliksi. Pönkät ovat pieleksen puolikylkeä tukemassa. Jos on ainoastaan yksi sankapuu, jonka ympärille heinät kootaan, pieles ei tulekkaan suikeaksi, vaan ympyriäiseksi, ja lienee sen nimikin silloin auma, (tätä lajia heinäkasaa tarkoittanee paikoittain myös nimitys suova, joka yllä kerrottiin samaksi kuin pieleksen lava) joka siis on pieleksen alkumuoto. Mutta aumaa vielä alkuperäisempi heinäkasa on ruko, josta siis myös pieles on muodostunut. — Samallainen kehitys on huomattava viljankin kokoomisessa. Ruislyhteet kootaan kuhilaalle, toukolyhteet kymmenikölle tahi viisikolle, jotka vastaavat heinänteossa rukoja. Kuivattua lyhteet edellisistä (kuhilaista) pannaan kekoon, joka muotonsa puolesta on auman kaltainen; siksi se myöskin sanotaan Kalevalassa (3: 429 y. m.; 22: 515). Kekoa kehittyneempi muoto on närte, joka saadaan toukolyhteistä ja on pieleksen näköinen. Sopisi astua vielä muutamia askeleita taaksepäin alkuperäisyyteen, niin saadaan toisiinsa vastaavat: lapo ja lyhde, karhi ja kouramuskasa (joka sidotaan lyhteeksi) sekä luoko ja kouramus. Siis saamme sekä heinälle että viljalle seuraavat kehitysmuodot:

luoko kouramus

⎧karhi ⎨ ⎩kouram. kasa

⎧lapo ⎨ ⎩lyhde

⎧ruko ⎨ ⎩kuhilas

⎧auma ⎨ ⎩keko

⎧pieles ⎨ ⎩närte

Mitä nyt heinäntekoon tulee, josta tässsä on puhe, mainitaan karhi (2: 66; 44: 24, 64), lapo (44: 22; vrt. myös 15: 580) ruko (44: 23) ja auma (yllä viitattu) Kalevalassa. Viljasarjan sanoista mainitaan ainoastaan keko (25: 330) ja närte [s. 37](25: 331) s. o. edistyneimmät muodot, joista taitaa päättää, että edellisetkin olivat tunnetut, jos nimittäin pidetään luonnollisena asiana, ett’ei keko (vilja-auma) ole milloinkaan kokoon pantu heinäauman tavalla s. o. lyhteitä ensinkään sitomatta. Kaikessa tapauksessa on pieles närtteen näköinen, ja siis ei ole syytä olettaa, ett’ei se muotonsa puolesta ole ollut tunnettu samaan aikaan kuin närte, vaikk’ei siitä Kalevalassa puhuta. Että toiselta puolen sekä närte, että pieles kuuluvat myöhempään, eikä „Kalevalan aikaan”, siihen viitannee se seikka, että kumpasetkin ovat Volgan seuduilla tuntemattomat, kun sitä vastoin keko-aumat ovat ainoat tunnetut suurempien vilja- ja heinäkasojen muodot.

Pii, kso tulukset.

Piiska, kso ruoska.

Pilli, kso torvi.

Pitkät kisat pidetään, ainakin Pohjois-Laatokan rantaseurakunnissa ja niiden saaristossa, sekä kesällä että talvella. Tavallisesti ne ovat yhteydessä pienten kylämarkkinain kanssa: vanhat ihmiset kokoontuvat kauppaa tekemään ja nuoret kisailemaan. Kerran olen niitä nähnytkin Puronvaaran kankaalla Impilahdella, joka paikka oli noin pitkän virstan päässä lähimmästä talosta. Ainoastaan pari mökkiä oli tällä kankaalla. Tie vei sinne viidakon läpitse ja oli koko seutu hyvin metsäistä ja vuorista, jotta näkyala tältä lavealta ja tasaiselta kankaalta oli hyvin avara ja kaunis. Etäältä siintivät Laatokan lahdelmat kauniine vuorisaarineen (kso U. Suometar 1880, n:ot 124 ja 125 (lisäl.)). — Pitkät kisat järjestetään siten, että kukin poika käy, vaikka vieraankin tytön luo, joka on hänen huomiotansa herättänyt, ja sanoo: „tule häälymään!” Siten pojat ja tytöt asettuvat pitkään riviin, pitäen toistensa käsistä kiinni. Pojat seisovat ihan paikallaan, mutta tytöt liikkuvat, astuen l. „häälyen” askeleen oikealle, askeleen vasemmalle edestakaisin vähän aikaa. Sitten jatkaa poika samalla tapaa toisen tytön kanssa, taikka käy tyttö pyytämässä pojan kanssansa kisaamaan, joka on pojalle varsinkin [s. 38]mieleen. Koko häälymisen ajan kuiskuttaa poika tytön korvaan sydämensä salaisuuksia. Ja tämä onkin koko näitten markkinain ja kisain päätarkoitus. Sentähden onkin pitkien kisojen tavallisena seurauksena, että puhemiehet lähtevät liikkeelle. — Näin saattavat pitkät kisat kestää useampia tuntia, parien vaihdellessa ja aina vaan yhdessä pitkässä rivissä seistessä. Laulua eikä muuta leikkiä ei niissä enää kuulu olevan. Ennen sanotaan kuitenkin kävellyn parittain, myös ilman laulua, kisakentällä suuressa ringissä, jota sanottiin „kruukaksi”. — Hämärän tultua kisoja vielä jatketaan läpi yön jossakin läheisessä talossa tanssilla ja kanteleen soitolla.

Talvella pitkät kisat tapahtuvat jäällä yhteydessä suurien ajojen kanssa. Sillä ollessaan kisaamassa l. häälymässä pyytää poika jonkun tytön kanssansa ajelemaan, ja ajettuansa vähäsen, palataan taasen kisapaikkaan. Jäälläkin käydään häälymisen loputtua suureen rinkiin, eikä siinäkään ole muuta temppua, kuin että kaikki kulkevat ristissä koko ringin läpitse, siksikun kukin tulee takasin entiseen paikkaansa. Illan kuluessa ja kisoissa ollessaan poika nytkin ilmoittaa tytölle missä iltahyppyjä jatketaan ja mitä tanssia hän tahtoisi hänen kanssansa käydä. Kaikki eivät tietysti mahdu yhteen tupaan, sentähden iltaseuroja pidetäänkin monessa paikassa. Pitkät kisat Möntsälässä (saaristossa) laskiaisviikolla lienevät kuuluisimmat Sortavalan tienoilla.

Myöskin Kurkijoella kuuluu täänkaltaisia suuria ajoja tapahtuneen, mutta pari vuosikymmentä sitten hävinneen. Ne näkyvät osaksi olleen toisellaisia, eikä tietty, että pitkiä kisoja olisi ollut yhteydessä niitten kanssa, vaan muita leikkejä ja tansseja. Arvattavasti ovat kuitenkin nämätkin ajot olleet samaa alkua, kuin yllä kerrotut, vaikka kisat niistä lienevät kadonneet ja ajot tulleet pääasiaksi (kurkjokilaisissa kun, näet, on mainioita ruoskantekijoitä). Merkilliset olivat kuitenkin nämät ajot sen tyttöjenryöstön kautta, joka näissä Kurkjoen ajoissa oli yleisenä tapana. Kuului nimittäin asiaan, ett’ei muu tyttö saanut tulla tanssipaikkaan, kuin se, joka tuotiin jonkun pojan reessä. Mutta ei tämäkään saanut rauhassa [s. 39]tapahtua, vaan tiellä koitettiin tyttöjä ryöstää reestä rekeen. Tietysti tämä ei aina loppunut vähällä melskeellä ja kahakalla; saattoipa joskus seipäitten kolinassa joku jäädä toivomaan morsiamekseen — Tuonen tyttöä.

Edellisestä näemme, kuinka ne olot ja tapaukset, jotka Kalevalassa kerrotaan Saaresta ja Lemminkäisestä, ovat pysyneet kansan tavoissa meidän päiviimme asti. — Lemminkäinen

„Kävi päivät paimenessa,
Yöt on impien iloissa,
Noien neitojen kisoissa,
Kassapäien karkeloissa” (11: 145—148).

Mutta kun ei hänen onnistunutkaan „pyytää” tuota Saaren kukkaa, Kyllikkiä, teki hän melkein niinkuin ylläkerrotut kurkjokilaiset aina ovat tehneet:

„Oli aikoa vähäisen, — — —
Iltana moniahana,
Neitoset kisaelevi,
Kaunokaiset karkelevi
Mannerpuolella saloa
Kaunihilla kankahalla,
Kyllikki ylinnä muita,
Saaren kukka kuuluisinna.
Tuli veitikkä verevä.
Ajoi lieto Lemminkäinen
Orihillansa omalla,
Valitulla varsallansa
Keskelle kisaketoa,
Kaunokaisten karkeloa;
Reutoi Kyllikin rekehen,
Koppoi neien korjahansa,
Tuon asetti taljallensa.
Liitti liistehyisillensä.
Laski ruoskalla hevoista” j. n. e.
          (11: 187—207).

Sittemmin kävi Kyllikki „kylän neitojen kisassa” seurauksella, joka tunnetaan (12:nen runon alku). — Kisakokoukset kuuluivat tietysti maan iloisten ja kuuluisain paikkain joukkoon. Senvuoksi kaskikin Mielikki „lempensä” otson:

[s. 40]„Elellä ajat iloiset,
Kulutella kuulut päivät
Suon selillä, maan navoilla,
Kisakangasten perillä” (46: 445—448).

Aina tytöt „pitkissä kisoissa” häilyvät parhaissa vaatteissaan; samoin tahtoi myös Lemminkäinen „somissa sovissa, vakaisissa vaattehissa häilyä Pohjolan pidoissa” (26: 69—73). Kisa ei ole aina iloista ja viatonta laatua; jo ajatus kirkkaan raudan kisasta (43: 205) sai Ilmarisen kauhistumaan ja Kullervon kisaaminen tuotti hänelle lopullisen, siveellisen syyn murheelliseen loppuunsa. — „Kirjasiivet”, samoin kuin muutkin eläimet, myöskin kisaelevat. Silloin niillä on korjeloaikansa ja silloin on sopivinta metsästäjän lähteä niiden puujeloon (18: 134—146). — Samaten „lehmä häilyy härillä” (50: 32). — Itse kuvaussana häilyminen lienee johtunut monesta esikuvana olleesta luonnon ilmiöstä, niinkuin vasikan ja käärmeen hännän häilymisestä (vrt. 20: 21; 26: 233 y. m.), joka vertaus tosin ei ole aivan esteetillinen, vaan yhteisen kansan käsityksen ja vertaustavan mukainen.

Puiminen (Karjalassa). Kun ahdos s. o. joukko lyhteitä ahdetaan kuivamaan, jää uunin koko etupuoli tyhjäksi, koska karjalaisissa riihissä ei ole liikaorsia, yhtävähän kuin tuliorsia, niinkuin Etelä-Hämeen ja Länsi-Suomen riihissä. Karjalainen ahdos on siis verraten hyvin vähäinen; sentähden saattaa puimisen suorittaa vähemmillä voimilla, niinkuin se itsessään tulee yksinkertaisemmaksi siitäkin, ett’ei kuominaa ole. Riihi puidaan tav. 4 hengellä, myöskin 2:lla ja korkeintaan 6:lla. Kaikki tekevät ylipäänsä samaa työtä. Kuitenkin yksi pudottaa lyhteet alas, jotka muut latovat maahan, latvat vastakkain keskelle, tyvet seinää vasten. Kun on maa (kso riihi) näin ladottu tavallisesti kahteen jataan l. sipeen, puidaan vartalla t. letkalla t. riusalla, (kso näitten esineitten selitystä). Sitten maa käännetään ja puidaan uudestaan, jonka tehtyä pudistellaan ja sidotaan kuvoille, jotka viskataan ulos. Joka maalta ajetaan rikat yhteen kokoon uunin eteen t. nurkkaan. Kun on [s. 41]kolme maata puitu, ajetaan rikat keskelle lattiaa, puidaan, pudistellaan, sidotaan rist’siteelle ja viskataan ulos. Hienot tähkärikat kiehitetään l. hämmennellään haravalla tai luudalla. Samalla tapaa tehdään niin kauan kuin kestää puimista. Maita tulee tavallisesti 7—8. Lemetit, joissa on kaikki sekaisin, ajetaan uuninsoppeen lapiolla; sitten käydään eroittamaan s. o. kopran kanssa viskataan lemetit toiselle seinälle päin, ruumenet jäävät keskelle maata ja jyvät menevät seinän viereen. Ruumenet viedään ruumenukseen l. kylkiäiseen. Jyvistä pöly pois tuuletetaan sillä tapaa, että mäelle levitetään tuuletushursti, joka entisinä aikoina tehtiin nokulaisista. Tähän hurstiin annetaan jyväin vähitellen juosta hurstia ylempänä tuulessa pidetystä pohtimesta. Toisinaan pohdetaan riihessä; silloin selvä vilja jää pohtimeen, kepeät l. raijaiset, härkäjyvät, kypsymättömät tahi muuten hienommat hulejyvät ja heinänsiemenet menevät maahan pohtimen viereen eläimen ruuaksi käytettäviksi. Jyvät mitataan nelikkovakalla, joka vetää 5 kappaa mykkiin l. kukkupään, kaadetaan säkkiin ja kannetaan tai vedetään aittaan. — Samallainen on Karjalassa puimisen järjestys toukoloillakin.

Pellon riistat tuotiin Pohjolassakin riiheen, sentähden sitä sanotaan syyllä riistariiheksi (42: 312). Kuitenkaan ei riihen ahtamisesta Kalevalassa puhuta, vaan kerskaa Wäinämöinen Joukahaiselle, että hänellä on „joka aitta ahtaeltu” (3: 419) kullalla. Myöskin sanotaan, että Vipusella oli tapana ahtaa ansatiensä (17: 46). Ahdettua riihi lämmitettiin riihipuilla (15: 139). Puidessa oltiin, niinkuin nykyäänkin, riihiryysyissä (14: 108) l. riihiryökäleissä (14: 139). Häälauluissa ylistetään „tytär riski riihen puia” (24: 29) (kso vartta ja riusa). Omituinen oli Kullervon puiminen, sillä hän

„Pui rukihit ruumeniksi,
Olet kaunaksi kaotti” (31: 347, 348),

joka puinti siis ei ollut laita kolkintoa. Kuvolla l. olkilyhteellä lehmät syötettiin läävässä (22: 366; 36: 47); lemetistä leivottiin viljan puutteessa leipää (33: 32) ja purnuihin kätkettiin sekä puitua että puitavaa viljaa (23: 545, 546).

[s. 42] Pulkkaa, joka nykyään on ihmistä (eikä kuormaa) varten ja jota käytetään poromatkoilla, näyttää kuva 23. Se on muodoltaan pohjalta umpinainen ja pyöreä, etupuolelta keulalla ja takaa laudalla varustettu, jotta sitä vähällä luulisi ruuheksi tahi pieneksi veneeksi (vrt. ahkio). Kenties on se pidettäväkin välitysmuotona ruuhen ja reen välillä, johon viimemainittuun jalakset s. o. sukset tekevät luunnollisen alun. Arvattavasti on pulkka ahkiota edistyneempi ja uudempi muoto; eikä siis ihmettä, ettei edellistä mainitakkaan [s. 43]Kalevalassa. — Pulkan juko- l. vetohihnaa, joka kulkee poron kaulasta vatsan alta jalkojen välitse pulkan sepään, sanotaan vuottu- l. vuottoraipaiksi (kso tätä sanaa). Suopungilla heitetään poro kiinni. (Porojen eri nimistä eri i’ällä, kso U. S. 1881 n:o 19 (kirjoitus Suom.-Ruots. rajajo’ilta)).

Rahakukkaro, kso kukkaro.

Rikki, kso tulukset.

Riihi on Karjalassa paljoa yksinkertaisempi rakennus, kuin Hämeessä ja Länsi-Suomessa. Luvaa ei näe missään, paitsi herroissa, joissa kutsutaan tätä lisähuonetta venäjänkielisellä nimityksellä kuominaksi (гумно́). Riihessä on siis oikeastaan yksi suoja, jossa tapahtuu puiminen ja kaikki, mitä siihen kuuluu. Ainoastaan pieni ruumenhuone, jota sanotaankin ruumenukseksi l. kylkiäiseksi l. latukaksi, on sen kupeessa. Luonnollisesti tässä sivusuojassa on yksipuolinen katto. — Riiheen tehdään aina maalattia^[4] savesta, ruumenista ja hiekasta, joka ruskeana ja tuoreena näkämaana pysyy kosteana, eikä halkee, eikä pölyä. Pesän katot sekä tuvan että riihen kiukaissa ovat umpinaiset (saunan kiukaissa kaaria). Sentähden liehaa liekki ulos riihen uunin suusta vaarallisella tavalla. Suojaksi tulta vastaan onkin senvuoksi suun ylipuolelle l. uunin otsaan kiinnitetty lieskakivi, joka hajottaa lieskan ja estää sitä nousemasta (kuva 24). Riihessä on 4 ortta, kaksi päällekkäin, kyynärä väliä. Kahdella alemmalla orrella, jotka ovat likellä kahta vastakkaista seinää, ei ole muuta tarkoitusta, kuin kannattaa ahdelautaa (ahilauta kansankielessä), joka ylettyy toisesta ahdelautaorresta [s. 44]toiseen. Tällä laudalla seisotaan ahtaessa ja sitä voidaan siirtää pitkin sanottuja orsia sen mukaan, kuin ahtaminen vaatii. Molemmat ylemmät orret tukevat parsia ja niitä sanotaankin senvuoksi parsiorsiksi (Satakunnassa partten niskoiksi). Parsille ahdos pannaan kuivamaan. Karjalassa ahdetaan ainoastaan yhteen kerrokseen, sillä tuliorret vartaineen, samoinkuin liikaorretkin, puuttuvat.

Kalevalasta huomaa ei ainoastaan, että riihi oli rakennettu aivan talon lähelle, vaan että se myös oli taloon vievän tien varrella, sillä sen nurkkaan ajoi Joukahainen rekensä rikki kotiin tullessaan kilpailumatkaltansa (3: 491), ja riihen luo saattoi pysähtyäkin kotiin tultua (1: 76). Riihen kotitien varrelle asettamiseen lienee sekin syynä ollut, varsinkin muinoin, että sen selvästi näkeminen hyvässä kunnossa todistaisi talon varallisuudesta, samoinkuin monivuotisten kekojen jättäminen pelloille. Ei siis arvattanekaan, kuinka suureksi häpeäksi ja uljuuden masentamiseksi rikkinäinen riihen ovi olisi katsottu rikkaassa Pohjolassa, jota häväistystä Lemminkäisen äiti uhkasi muun muassa matkaan saattaa Pohjolan emännälle, ell’ei tämä ilmoittaisi, minne oli jouduttanut hänen poikansa (15: 80, 81). (Kso muuten puiminen).

Rintasolki, jota rinnalla kannetaan, koska sillä paidan sepalus kiinni solmitaan, oli ennen muinoin arvattavasti suomalaisillakin naisilla yhtä tärkeänä ja kaunistavana pukukapineena, kuin se nytkin vielä on Suomen heimoilla Venäjällä. Tässä kuvattu hopeinen solki (kuva 25) on uudemmanaikuista Karjalassa, Inkerissä ja Virossa käytettyä muotoa, vaikka se viimemainitussa maassa on paljoa suurempi. Tämänmuotoisia hopeasolkia ei ole Suomen pakanuuden ajan myöhemmältä rautakaudelta [s. 45]löydetty. Tavallisimmat rintasoljet siltä ajalta ovat n. k. hevosenkengän muotoiset, jommoisia tsheremissit ja osaksi mordvalaisetkin vielä käyttävät paidoissaan. Suomessa ne tehtiin pronssista, harvemmin raudasta. Tinaisia ja messinkisiä rintasolkia olen nähnyt melkein ainoastaan Volgan heimoilla. Muita lajia solkia, niinkuin hattuja varten ja n. k. „tinoja”, jotka oikeastaan eivät ole solkia, — kenties rudimenttinä niistä — sillä ne neulotaan vöihin kiinni, tavataan tinaisia myöskin Karjalassa. — Volgan suomalaisilla olen usein nähnyt yhden naisen pitävän yht’aikaa useampia solkia, joka tapa kuitenkin tsheremisseillä kuuluu vaimolle, sillä tyttö kantaa tavallisesti vaan yhtä solkea, paitsi morsiamena. Tässä tapauksessa se solki, joka on ylempänä leuan alla, on kauniin ja kallein; muut alempana olevat ovat halvemmista metallilevyistä tehdyt. Samaa tapaa saattaa suomalainen runotar tarkoittaa, mainitessaan kaunista Aino morsianta hopeasoljeksi ja tinarinnaksi (4: 428, 429). Kultasoljen sanotaan kumottaneen saajanaisen paidan kauluksessa Ilmarisen häissä (25: 644); myöskin Kullervoa hyväillään joskus nimellä „kullansolki” (33: 105; 34: 192), mutta naisen tavallinen nimitys tinarinta osoittanee, että tavalliset rintakoristeet eivät olleet niin kallista metallia; ja että tällä nimityksellä tarkoitetaan rintasolkea, saattanee pitää varmana, koska se on tarpeellisin ja ensimmäinen rintakoriste naisilla; se on hänellä varsinaisena tuntomerkkinä, niinkuin yllämainituista tsheremisseistä näkyi. Sentähden runotar luonnon ja laadunmukaisesti sanoo neitiä, niinkuin Ainoa, Annikkia (18: 162, 182), Kullervon sisarta (35: 134, y m.), Marjattaa (50: 85) ja itse Kuutarta (25: 580) y. m. (20: 370; 28: 118) tinarinnaksi. Siitäkin syystä aivan sopivasti runotar ylistelee käköstäkin hopea- ja tinarinnaksi (2: 371, 372; 50: 63), koska se riukuttelee neiden heleällä äänellä. (Toiselta puolen tarkoittanevat sellaatuiset epiteetit käköselle ainoastaan sen ulkomuotoa, samoin kuin kultarinta näädästä).

Riusa, (kuva 26) on omituinen ja käytännössä nähtävästi epämukava varstan muoto, jota käytetään paikottain [s. 46]Karjalassa. — Kalevalassa valittaa Pohjolan antiaisissa eräs kulkuakka, että ollessaan miehensä luona hänelle työnnettiin riihestä suurella rivalla varustettu riusa (23: 619).

Ruoska l. piiska „pistetään” nykyään tavallisesti nahasta erityisen sitä varten tehdyn piiskaveitsen avulla, jolloin pistännäinen (4) piiska syntyy. Täänkaltaisia ovat molemmat kuvatut ruoskat (kuvat 27 ja 28). Nahasta myöskin tikutetaan l. palmikoidaan ruoska, jolloin se sanotaan tikutetuksi (3). Nuorasta saadaan paremmin punottu (2) piiska. Piiskan alku on tietysti nuoran t. nauhan pätkä tahi vitsa (1), johon varreksi sittemmin letka on sidottu. (Numerot osoittavat piiskamuotojen kehitystä alkuperäisemmästä muodosta kehittyneempään).

Kalevalassa mainitaankin vitsaa usein piiskan toisintosanana. Vitsalla iskevät virkkujaan kaikki Kalevalan uroot: Joukahainen (3: 75), Wäinämöinen (8: 213 y. m.), Lemminkäinen (10: 7 y. m.), Ilmarinen (24: 465), Kullervo (35: 101 y. m.). Karjan ruoskaksi kelpasi tietysti koivuinen tahi katajainen vitsa (14: 179; 33: 109, 130) tahi pihlajainen piiska (32: 307). Koivun oksalla myöskin „neittä neuvottiin” (24: 240) ja vinguteltiin (23: 709; 24: 191, 197). Orjanruoskalla tarkoitettaneen karkeampaa nahasta tehtyä ruoskaa (24: 189, 190). Mutta uroilla oli monella tavalla kaunistettuja ruoskia. Varsi saattoi olla mursunluinen (23: 720) ja letkasolmuilla varustettu, niinkuin nytkin vielä joskus nähdään, josta ominaisuudesta lienevät syntyneet nimitykset: helmiletku (3: 307), helmiruoska (3: 76; 26: 422), helmivyö (useas.p.), [s. 47]joiden arvoisten uroiden vitsat olivat. Kenties nämätkin ruoskat olivat ainoastaan nauhaisia (vrt. 11: 208), eikä edes punottuja, sillä jälkimmäiset lienevät jo itsestään tarpeeksi kovia ja somia. Siinä tapauksessa Kalevalan ruoska olisi ollut yksinkertaisinta muotoa, vaikka sillä on useampia nimiä, niinkuin rakkaalla ainakin. Siten myös sen toisintonimi vitsa ei olisi ainoastaan runolliseksi ajateltava, vaan myös asianmukaiseksi. Sitä luonnollisemmalta se sitten myös tuntunee, että Wäinämöinen lauloi Joukahaisen helmiletkun rantaruokoiseksi (3: 308, 482), jonka näköinen mukuloineen se muutenkin saattoi olla. Tällä (nauhaisella) nahkaruoskalla oli, kun sitä ei tarvittu, erityinen naula tuvan seinässä (23: 710), niinkuin karjan vitsoilla mordvalaisten kud’issa. Matkalla ja varsinkin häämatkalla sitä ei säästetty, koska jo suolta saattoi kuulla ruoskan roiskeen (21: 5). Tuo verevä veitikka Lemminkäinen tahtoi osoittaa miehuuttaan silläkin, että löi ruoskallaan maata niin, että

„Utu nousi ruoskan tiestä” (12: 381).

Sarvitorvi, kso torvi.

Siirto-ikkuna, kso ikkuna.

Solki, kso rintasolki.

Sompa (kuva 29). Tuohitanojen sisään suljetaan pieni kivi, joka jää keskukseksi, kun tanot sidottuina renkaasen muodostavat ristin. Rengas l. sompa kiinnitetään sitten nuotan alapaulaan, jota näin rakennettu kives, joksi se tässä käytännössä nimitetään, estää kiviin tarttumasta. — Ainoastaan kerran puhutaan Kalevalassa nuotan kivestämisestä (48: 69), vaikk’ei tarkemmin sanota minkaltaisia kiveksiä silloin käytettiin. Ennen muinoin saatettiin kylläkin tehdä tääntapaisia kiveksiä, koska se muodoltaan lienee kauan tunnettu. Sillä hiihtäessä tarvittavan sauvan päähän tehdään, ainakin nykyään, samankaltainen sompa. Ainoa eroitus on [s. 48]se, joka seuraa erillaisesta käytännöstä. Kiven asemesta kulkee jälkimmäisen somman keskipisteen läpitse sauva, ja sanotaan tämä yhdistyspaikka suoveroksi. Tältä kohdalta taittui sauva Lemminkäisellä hänen hiihtäessään Hiiden hirveä (13: 256). Muuten tämä sompa oli niin tarkkaan tehty, että sen „sovittaminen” vei Lyylikiltä, lylyjen sepältä, päivän, samoin kuin varsikin. Sentähden Lemminkäiselle myös

„Saukon maksoi sauvan varsi,
Sompa ruskean reposen”. (13: 75, 76).

Sukkula, tässä kuvattu (kuva 30), lienee Venäläistä tyyppiä, koska kaikkialla Volgan seuduilla olen nähnyt ainoastaan yhtäläisiä tämän kanssa. Muualla Suomessa, paitsi Karjalassa, on sukkula (Karj.) l. syöstävä (Ham.) kokonaan toista laatua. Ensiksi se ei ole meillä keskeltä aivan puhki kaivettu, vaan käämen l. puolan alle on jätetty pohja, jossa on tavallisesti rako; toiseksi ovat suomalaiset syöstävät vartaloltaan luikertelevia eikä näin suoranaisia; kolmanneksi sorvataan niihin tavallisesti kumpaiseenkin päähän sarvinen hela l. pääte. Suomalainen tyyppi osoittaa siis tekotavassan ja muodostuksissaan edistystä, joka puuttuu vanhemmista, Karjalan tavallisista ja yksitoikkoisista muodoista.

Kutomisen taito on aina ollut naisten kauniimpia avuja, samoin kuin näppäryys värttinässä. Wäinämöisen lähtiessä kotiinsa ensimmäiseltä Pohjolan matkaltaan, istui kaunis Pohjan neiti valkeissa vaatteissa taivon kaarella ja kutoi kultakangasta

„Kultaisesta sukkulasta”,

että

„Suihki sukkula piossa,
Käämi käessä kääperöitsi” (8: 9—12),

ja hän

„Kuuli sukkulan surinan
Ylähältä päänsä päältä” (8: 23, 24).

[s. 49]Hyvä sukkula oli Annikille niin suuriarvoinen, että hän pyytää seppo veljeänsä takomaan hänelle sukkulan sormuksien ja muitten koristuksien ohessa ehdoksi, että hän ilmaisisi veljelleen salaisuuden Wäinämöisen toisesta matkasta Pohjolaan (18: 225—230). — Sulhaisissa käyvälle oli kuin suloinen kuiskutus kuulla, että neidon

„Sukkulainen suikahteli,
Kuin kärppä kiven kolossa” (19: 457, 458),

tahi tietää ja ajatella:

„Niin sen suihki sukkulainen,
Kuin on portimo pinossa,
Niin sen käämi käännähteli,
Kuin käpy oravan suussa,
Ei kylä sikein maannut,
Linnakunta uinaellut
Neien pirran pirkeheltä,
Sukkulan surinehelta” (24: 37—44),

kun hän niin aikaisin rupesi työhön kangaspuissa. Pitäköön hän sitten miehenä vaan huolta siitä, että hankkii „suoran” sukkulaisen (24: 60) y. m. kutomiseen kuuluvia lekkeitä. Tässä mainittu sukkula on siis yllä kuvattua muotoa, mutta saajanaisen „soma suu” osoitti taas Suomen sukkulan muotoa (25: 630), sillä niissä molemmissa nim. ihmisen suumalossa ja sukkulassa, kun se kyljelleen käännetään, on todellisuudessa samallainen luikerrus.

Mainioimmat kutojat olivat kuitenkin nuo kuuluisat immet Kuutar ja Päivätär, joiden kutomat kankaat herättivät naisissa suurinta ihmettelyä. Mutta ei heidänkään taitonsa tenhovoima voinut pidättää heitä osaa ottamasta siihen yleiseen ihastukseen, jonka Wäinämöisen kanteleen soitto herätti maailmassa, vaan silloin heiltäkin:

„Suistui sukkula käestä” (41: 114).

Suovero, kso sompa.

Syöstävä, kso sukkula.

[s. 50]Taulaksi otetaan koivusta taulakääpä, joka tuhan kanssa keitetään; sitte pannaan kiukaan arinalle, jossa kuokan kanssa vatkataan l. pieksetään kuivaksi. Kuivana hierotaan pehmeäksi, sitten siihen saa iskeä (kso tulukset).

Tinarinta, kso solki.

Torvi (kuvat 31—35) tehdään joko puusta, tahi sarvesta. Puinen torvi kierretään tavallisesti tuohella, niinkuin tässä kahdessa kuvatussa näkee, kolmas on suorasta puusta veistetty, neljäs ja viides sarven luusta. Torven toisintonimi on luikku, jolla nimityksellä Etelä-Karjalassa kuitenkin tarkoitettiin tuohella käärittyä. Pilli saadaan pajusta ja ruo’osta.

Koska koko karja ennen aina paimenettiin, niinkuin Volgan heimot vielä tekevät, sillä aitoja ei ollut, vaan sen sijaan suuria metsiä, täynnä petoeläimiä, esiintyy torvi myös Kalevalassa hyvin tärkeänä kaluna. Torven ääneen jo tottui lapsuudesta, sentähden senkin jättäminen tuntuu tytöstä ikävältä miehelään mennessä, sillä

„Toisin siellä torvet soivat” (22: 101).

Simasuisella Tapion neidellä oli simapilli (14: 70), jolla hän soitteli muassa, kun tultiin karhunampuma-retkeltä (46: 158, 195, 196, 635, 636).

Ilmarisen emäntä, karjaansa laskiessaan, luki muun muassa Suvettarelle:

[s. 51]„Tuo’os torvi tuonnempata,
Tuolta taivahan navalta,
Mesitorvi taivosesta,
Simatorvi maa-emästä!
Puhu tuohon torvehesi,
Kumahuta kuuluhusi” j. n. e. (32: 117—122),

ja jatkoi otsolle:

„Kun sa kuulet kellon äänen,
Tahi torven toitotuksen
Lyöte maata mättähälle” j. n. e. (32: 325—327).

Mutta siinä toivossa hän suuresti pettyi; Kullervo olikin hänellä paimenena. Suutuksissaan emännän ilkeydestä, tämä kun oli hänen veitsensä pilannut, hän, sittenkun oli sudet ja karhut karjaksilukenut,

„Teki luikun lehmän luista,
Härän sarvesta helinän,
Torven Tuomikin jalasta,
Pillin Kirjon kinterestä;
Lujahutti luikullansa,
Toitahutti torvellansa (33: 153—158),

jotta emäntä:

ja 35.
„Kuuli suolta soittamisen,
Kajahuksen kankahalta (33: 165, 166),

ja sanoi:

„Torvi soipi, karja saapi;
Mist’ on orja sarven saanut,
Torven raataja tavannut,
Kun tuo soitellen tulevi,
Toitatellen torvettavi,
Puhki korvani puhuvi,
Läpi pääni läylentävi (33: 170—176).

Siihen Kullervo vastasi:

„Suolt’ on orja sarven saanut,
Tuonut torven liettehestä” (33: 179, 180).

Tulikivi, kso tulukset.

Tulukset s. o. vanhan ajan tulen iskemisen lekkeet kuvataan kuvassa 36. Niihin kuuluu ensin tulusrauta, joka [s. 52]tässä on kuvattuna erikseen oikealle. Usein se neulottiin nahkasäävelin l. kiutun pohjaan, niin että raudan toinen puoli oli säävelissä, toinen, jota vastaan iskettiin, sen ulkopuolella. Säävelissä säilytettiin taula, pii ja kotkotinkuppi, jotka kuvassa nähdään vieressä, taula alapuolella sääveliä, toiset kapineet vasemmalla. Valkean iskettyä taulaan, joka sitä tehtäessä pidettiin peukalon ja piin välissä, pistettiin se palavana kotkotinkuppiin, johon oli pantava tulikiveä l. rikkiä. Kuppiin pistettiin sitten päretikku, johon puhumalla valkea syttyi. Kuvattu sääveli suljetaan napilla ja sen yläpäästä kohoovan silmukkeen läpi pujotetaan nahkavyö l. remeli. Toista muotoa on eräs toinen, myös nahkainen sääveli,

johon ulkotyössä ja matkalla tupakka ja tulukset pistetään; siinä pitkä, nahkainen kielikansi kierretään varsinaisen säävelin ympäri, joka sitten pannaan taskuun.

Tulirautoja on usein löydetty kansamme pakanuuden ajalta maassamme. Kalevalassakin puhutaan tulen saamisesta niillä ja niihin kuuluvista kapineista. Pohjolan emännän takaa-ajaessa sammon ryöstäjiä Wäinämöinen:

[s. 53]„Tavoittihe tauloihinsa,
Tunkihe tuluksihinsa,
Otti piitä pikkuruisen,
Tauloa taki vähäisen” (43: 107—110),

joilla hän kuitenkaan ei ottanut valkeata vaan paiskasi vasemman olkansa ylitse mereen, missä ne kasvoivat salakariksi. Häälauluissa sitä vastoin neuvotaan morsianta yhteydessä muun talouden huolenpidon kanssa myöskin pyytämään tulta kullaltansa ja jatketaan sitten:

„Saat sa piitä pikkaraisen,
Tauloa taki vähäisen.
Iske tuli tuikahuta,
Päre pihtihin viritä” (23: 137—140).

Tulusrauta, kso tulukset.

Tuoppi (Savo) l. haarikko (Häm.) kuvataan kuvassa 37 (vrt. kannu). Sitä ei tunneta Etelä-Karjalassa ensinkään, sillä siellä juodaan olutta yksikorvaisesta kapasta. — Tuonelassa vanha Manalatar Wäinämöiselle:

„Toip’ on tuopilla olutta,
Kantoi kaksikorvaisella” (16: 289, 290);

mutta Wäinämöinen „katsoi pitkin tuoppiansa” (16: 294), ja kun näki, että sammakot ja madot latelivat laidoilla, sanoi:

„En mä tänne tullutkana,
Juomahan Manalan maljat,
Tuonen tuopit lakkimahan,
Juopuvat oluen juojat,
Kannun appajat katoovat” (16: 298—302).

Myöskin Pohjolan läksiäisissä sanoi emäntä piialle:

„Tuop’ on tuopilla olutta,
Kanna kaksikorvaisella” (21: 241, 242),

jonka johdosta hän

„Antoi tuopin totta tehä,
Viisivantehen vikoa” (21: 247, 248).

[s. 54]Kuvatussa tuopissa on ainoastaan neljä vannetta, mutta saattaa niissä olla yhtä hyvin viisikin. — Samoin kuin Wäinämöiselle Tuonelassa, kävi Lemminkäiselle Pohjolassa, että pieni tyttö emäntä Ilpottaren käskystä

„Toi siitä olutta tuopin,
Kannun kaljoa pahinta” (27: 137, 138);

mutta kun Lemminkäinen

Katsoi tuosta tuoppihinsa” (27: 146),

oli myös siinä toukkia, matoja ja sisiliskoja, jota äitinsä kyllä oli hänelle ennustanut (26: 401, 402), senvuoksi hänkin ärjäsi:

„Tuopin tuojat Tuonelahan,
Kannun kantajat Manalle” (27: 153, 154).

Muuten tulee vaimon pestä, samoin kuin kannut, myöskin „tuopit uurtehuisinensa” (23: 338), eikä antaa

„Pinttyä pikarin laiat,
Tuopin korvat tummentua” (24: 495, 496)

eli sanalla sanoen pitää niistä samanlaista huolta, kuin kannuista, koska ne ja tuopit olivat parhaat juoma-astiat, jotka tavan mukaan pidettiin pöydällä (pintap. 29: 203, 204) kunkin juoda halunsa mukaan.

Tuura (kuva 38) on rautainen neliskulmainen teräkalu, jolla jäätä koetetaan. Terän toisessa päässä on putki, johon puinen varsi kiinnitetään. — Tääntapaista tuuraa tarkoitettaneen siinä paikassa Kalevalassa, jossa Ilmatar kertoo emosta, joka tunsi tulen manata myöskin „puhki kuuman tuuran putken” (47: 213). Eikä mikään juuri estä niitäkään tuuria olemasta samanlaatuisia, joita Wäinämöinen käski Ilmarisen takoa sammon kiskomista varten Pohjolan kivimäestä (49: 305, 312). Toiselta puolen mainitaan tuuraa myös tappelu-aseena (3: 266; 30: 86). Mutta taisi Wäinämöinen edellisessä paikassa siksi pilalla [s. 55]mainita Joukahaisen keihäitä, joita itsellään oli kyllä ja jommoisina jäätuuriakin hätävarassa saattaa käyttää. Toisessa viitatussa paikassa tuo Tiera esteitä, joiden takia hän ei joutuisikaan Lemminkäisen kanssa sotaan, ja viitannee tuuraa mainitsemalla siihen, ett’ei hänellä juuri silloin sattunut olemaan järin sopivia sotakalujakaan, joka olisi aivan suomalaisen kokkapuheen tapaistakin.

Vartta, vanhanaikuista muotoa, nähdään kuvassa 39. Sitä pidetään kiinni hienommasta päästä ja paksummalla viljaa puidaan (kso puiminen). Karjalassa sitä käytetään rukiitakin varten, mutta Satakunnassa, jossa sen nimi on juntta, ainoastaan toukoviljan tappamisessa”. Muodoltaan edistyneempi Länsisuomalainen varsta (vartta), jossa paksu pää on erityisenä kappaleena (lupu) ja nauhalla tahi vitsalla varressa kiinni, on kuitenkin myös Karjalassa tunnettu ja käytännössä kuvatun varttamuodon ohessa, vaikka olen kuullut sitä muotoa sanottavan siellä letkaksi. Riusa on taas tästä edistyneemmästä vähän eriävä muoto (kso riusa). Siis saamme seuraavan muotosarjan: vartta (juntta), riusa ja varsta (vartta-letka). Koska epäilemättä osattiin puida viljaa pakanuuden aikana ja vartta näkyy siihen toimeen olleen alkuperäisimpänä välikappalena, otaksun, että se, vaikk’ei sitä Kalevalassa erittäin mainita, kuitenkin ja paremmin kuin riusa, jota kerran mainitaan, oli tunnettu „Kalevalan aikaan”.

Vemmel, kso luokki.

Virsu (kuva 40) on yksinkertaisimpia jalkineita. Siinä käyvät ansain läpitse niiniset paulat, jotka sidotaan ketroksen ympäri. Virsuja tehtiin ennen suurin määrin, että esim. tyttöä, jolla ei ollut 30 paria virsuja, pidettiin laiskana, sillä joka lauantai piti saataman uudet virsut (Jääski). Varsinkin vetisillä niituilla ovat virsut käytännöllisemmät, kuin uudenaikuiset [s. 56]kengät ja saappaat, sillä, jos ne pian ottavatkin vettä, ne sen niin helposti päästävätkin. Jälkiin syntyy semmoisissa paikoissa usein pieniä kuoppia, joista olen nähnyt joskus vettä juotavan. Tätä tarkoittaneekin Wäinämöinen, kun hän ikävissään Pohjolassa lausuu emännälle:

„Parempi omalla maalla,
Vetonenki virsun alta,
Kuin on maalla vierahalla
Kultamaljasta metonen”
             (7: 285—288).

Vuottoraippa l. vetohihna, jonka silmukka valjastetaan poron kaulaan, ja toisessa päässä oleva puinen vekara kiinnitetään pulkan tahi ahkion sepään (vrt. pulkka), näkyy kuvassa 41.

Värttinä, kso kehrääminen

---

1. Ämpärissä on kaksi korvaa, senvuoksi ei taida kappaa sanoa ämpäriksi, vaan hyvinkin kiuluksi, koska se on samaa muotoa (vrt. selit. Kalev. 23: 177).
2. Karjalassa, niinkuin yleensä Pohjois-Venäjällä, käytetään vieläkin
   „vaskesta” valettuja hihnan koristeita, jotka sanotaan sirkoiksi —
   vrt. Kal. Selitys XVIII: 395—398.
   
3. Vrt. tämän sanan selitys Kalevalassa.
   
4. Viron rehetuba’ssa ja rehe-alunessa, joista edellisessä asutaan ja kuivataan viljaa, jälkimmäisessä tapetaan l. puidaan, en nähnyt Tallinnan seuduilla milloinkaan muuta, kuin maalattian. Muualta Virosta en tunne niitten laitaa.

Lähde: A. O. Heikel: Kansatieteellinen sanasto kuvien kanssa. Suomi, 1886, nro 19. Kansalliskirjasto.