Kiljusen herrasväki partiolaisina/Kiljusten sodankäynti
Luru saa vammoja | Kiljusen herrasväki partiolaisina Kiljusten sodankäynti. Kirjoittanut Jalmari Finne |
Plättä ja Pulla lähtevät sotaan |
Kuvittanut Rafael Rindell |
Tuli sota, ja Kiljuset olivat ihan ihmeissään siitä. Kun he olivat rauhaa rakastavia ihmisiä, sanoi isä Kiljunen:
— Emme me mene tappelemaan, sillä se ei sovi meidän maineellemme ollenkaan, mutta jos meidän kimppuumme hyökätään, niin kyllä me näytämme mitä osaamme.
Kun vihollisjoukko läheni, karkasivat kaikki kyläläiset kodeistaan, mutta Kiljuset jäivät.
— Me emme ole koskaan pelänneet mitään, emmekä me pelkää nytkään, sanoi isä. — Mutta aina on hyvä valmistautua kaiken varalta.
Ja sen vuoksi he pitivät partioharjoituksiaan aivan joka päivä ja saavuttivat sellaisen taitavuuden, että olisivat päässeet korkeimpaan luokkaan partiojoukossa, jos nyt olisi tutkinto pidetty, niin he osasivat juosta, antaa merkkejä omalla kielellään ja olivat saavuttaneet aivan ihmeellisen taidon vakoilussa.
Äiti Kiljunen oli kotona ottamassa tietoja vastaan yhdessä Plätän kanssa, kun isä ja molemmat pojat kier- sivät paikkakuntaa ja pitivät silmällä,[s. 60] milloin ja mistä vihollinen saapuisi.
Kun oli talvi, niin lumi tallautui aivan tasaiseksi Kiljusten pihamaalla, niin paljon äiti Kiljunen siellä hyppieli merkkiä antaessaan ja vastatessaan toisten merkkeihin.
Isä Kiljunen oli eräältä joukolta, joka kulki seudun halki, ostanut dynamiittia. Se oli hänen ainoa ampumavarastonsa, sillä pyssyä hän ei tahtonut ottaa käsiinsä. Ja siinä hän olikin aivan oikeassa, sillä arvaahan, että Kiljusten käsissä olisi pyssy ollut hyvin vaarallinen. Hän oli sijoittanut dynamiitin eri tahoille talon lähistölle ja yhdistänyt varastot sähkölangalla taloon, jossa hänellä oli sähköpatteri. Ei isä Kiljunen ollutkaan niin tyhmä, kuin monasti pahat kielet hänestä sanoivat.
Eräänä päivänä tuli vihollinen niille seuduille.
Isä Kiljunen oli parhaillaan lähinnä olevan talon pihalla, kun suuri joukko miehiä saapui sinne. Nähdessään lihavan ukon siellä seisomassa ottivat he hänet vangiksi ja kysyivät:
— Kuka te olette?
— Minä olen herra Kiljunen, vastasi isä Kiljunen kovalla äänellä, sillä hän oli hyvin ylpeä nimestään.
— Kyllä me hänet tunnemme varsin hyvin, sanoivat viholliset, ja viemme hänet vankinamme mukaan.
Eihän isä Kiljusen laisinkaan tehnyt mieli mennä vangiksi. Hän päätti kutsua perheensä avuksi. Hän katsoi kotiaan kohden. Aivan oikein, äiti Kiljunen seisoi pihamaalla odottamassa merkinantoja.[s. 61] Isä Kiljunen alkoi silloin »Kiljusten aapisen» mukaan hyppiä ja väännellä ruumistaan. Vihollinen ei oikein tiennyt, oliko mies tullut hulluksi vai hyppikö ja oikoiko itseään hän ainoastaan viluissaan.
Isä Kiljunen käski merkkikielellä omaisiaan kokoontumaan yhteen ja sitten oikein voimiensa takaa hurraamaan. Hän tiesi, että kun siinä suhteessa Kiljuset panivat parastaan, vastasi se varsin hyvin sadan hengen huutoa, ellei suuremmankin joukon.
Äiti ilmoitti ymmärtäneensä. Hän käski Lurun ja Mökön luokseen ja otti Plätänkin mukaansa! Pulla tietysti tahtoi olla siellä, missä herrasväkensä, ja asettui heidän viereensä.
Kylläpä vihollinen säikähtyi, kun äkkiä Kiljusten talosta alkoi kuulua hurraahuuto. Se oli sellainen huuto, että varikset olivat siihen paikkaan pyörtyä säikähdyksestä ja vihollistenkin housut alkoivat tutista.
— Mitä se on? kysyivät he isä Kiljuselta.
— Meidän joukko siellä hurraa, sanoi hän.
Eihän hän valehdellut vähääkään, olihan Kiljusen joukko siellä huutamassa, mutta vihollinen käsitti asian toisin ja uskoi sieltä kokonaisen komppanian tulevan miehiä. Ja kun heitä oli vähemmän, niin menivät he aika kyytiä käpälämäkeen.
Isä Kiljunen käytti tätä hyväkseen ja juoksi kiireimmän kautta kotiaan kohden.
Pian viholliset pääsivät selville siitä, ettei mitään [s. 62] suurta joukkoa ollutkaan tulossa, ja silloin he alkoivat ampua. Kiljuset olivat menneet kellariin piiloon ja kuulivat vain kuulien rapisevan.
Kun Kiljuset eivät vastanneet laukauksiin ja millä he olisivatkaan vastanneet, kun heillä ei ollut pyssyjä, alkoi vihollinen lähestyä taloa.
Mutta silloin isä Kiljunen näytti, kuinka viisas hän oli ja millainen merkillinen koira oli Pulla. He olivat Pullaa kovasti kasvattaneet. Vaikka se ei koskaan oppinutkaan merkkikieltä, koska se ei voinut seisoa yhdellä jalalla, niin oli se kuitenkin oppinut sen, että jos sitä käskettiin jonnekin menemään, se myös sen teki. Pulla olikin paljoa viisaampi siinä suhteessa kuin mitkään poliisikoirat, jotka oppivat tekemään vaikka mitä tahansa.
Isä Kiljunen otti Pullan, sitoi sen selkään paketin dynamiittia ja herättäjäkellon. Talossa oli nimittäin sellainenkin, vaikka sitä ei koskaan tarvittu, koska Kiljuset aina heräsivät varhain aamulla. Isä järjesti kellon sillä tavalla, että se määrätyllä hetkellä alkoi soida ja silloin myös iski tulta, jolloin dynamiitti syttyisi.
— Mutta jos Pulla kuolee siinä, sanoi äiti Kiljunen, niin se on hirveä vahinko meille ja koko Suomen kansalle.
— Pulla ei kuole, siitä olen varma, sillä se lentää ilmaan ja putoo pehmoiseen lumeen aivan terveenä, sanoi isä.
[s. 63] Pulla meni kaikkine laitteineen vihollista kohden, kun isä Kiljunen oli sille sanonut:
— Mene sanomaan vieraille sedille päivää!
Pulla juosta kynttäsi vihollista kohden. Kello oli niin asetettu, että se alkaisi soida viiden minuutin päästä. Mutta matkalla Pulla sattui näkemään erään kapulan ja otti sen suuhunsa. Tämä pikkuinen seikka viivästytti sen matkaa hiukan ja siitä oli seurauksena, että se ei ollut päässyt vielä vihollisen luo, kun kello alkoi räpättää.
— Isä Kiljunen kurkisteli ja odotteli. Aijai, sitä paukahdusta, joka silloin kuului! Lumi lensi korkealle ilmaan ja sen keskellä Pulla.
Kaikki putoo kerran alas, ja niin putosi Pullakin. Mutta ensimmäisen kerran eläissään se oli säikähtynyt. Se ei ensin oikein tiennyt, mitä sille oli tapahtunut, sillä tähän asti se ei vielä koskaan ollut lentänyt, vaikka sille kaikenlaista muuta merkillistä olikin tapahtunut. Kun se pääsi maahan, alkoi se ensin juosta piirissä ympäri, niin sekaantunut se oli, mutta sitten se oikein tulista kyytiä livisti kotia kohden. Kello oli mennyt sen silkoisen tien, ja räjähdyksessä olivat Pullan karvat palaneet kovin pahasti. Muulla tavalla se ei ollut vikaantunut.
Vihollinen oli juossut pitkän matkan päähän, ja paetessaan ne huusivat:
— Kiljusten koira osaa ampua!
Mutta vielä ei ollut kaikkein merkillisin tapahtunut.
[s. 65]Kiljusten lehmä kuuli räjähdyksen ja säikähtyi navetassa aivan tavattomasti. Se oli se sama lehmä, jonka isä Kiljunen kerran oli pannut valjaisiin. Onhan lehmä muutenkin tyhmä, mutta sen matkan jälkeen oli tämä lehmä tullut entistään yksinkertaisemmaksi. Se ei ollenkaan osannut ymmärtää, kuinka merkillisen herrasväen palveluksessa se oli. Se lehmä ei ollut yhtä oppivainen elukka kuin Pulla oli. Kun se siis säikähtyi paukausta, niin se ryntäsi navetasta ulos oikein tulista vauhtia ja tietysti juuri sinnepäin, jonne sen ei olisi pitänyt mennä, nimittäin vihollista kohden. Plättä huusi hädissään:
— Tule pois ammu!
Mutta lehmä meni vain häntä pystyssä eteenpäin. Viholliset olivat lähteneet karkuun, ja sille paikalle, missä ne olivat seisoneet, oli unohtunut ladattuja kivääreitä. Lehmä puski maahan nähdessään sellaisen, kivääri tarttui hihnastaan sen sarviin. Lehmä säikähtyi siitä uudelleen ja koetti ravistaa sitä pois, mutta silloin sen turpa osui pyssyn hanaan ja rits, sanoi pyssy, kun se laukesi. Lehmä hyppäsi säikähdyksissään takajaloilleen pystytyn, jolloin vihollinen aivan hirveästi pelästyi.
— Niiden lehmä ampuu! huusivat he.
Ja sitten ne taas läksivät juoksemaan pakoon.
Lehmä laskeutui taas kaikille jaloilleen, sillä se ei jaksanut kauaa seisoa takajaloillaan, kun oli siihen aivan tottumaton. Ja silloin se puski uuden pyssyn sarviinsa kiinni. Tietysti sekin laukesi.
[s. 67]Isä Kiljunen pelkäsi lehmän tekevän viimein itselleen jotain vahinkoa ja juoksi sen luo. Kun hän pääsi perille, oli lehmällä viisi kivääriä sarvissaan kiinni ja oli se hyvin sotaisan näköinen, vaikka totta puhuen se pelkäsi hirveästi noita pyssyjä. Kun isä Kiljunen sen talutti uudelleen navettaan, oli lehmä niin päästään sekaisin että se meni takaperoa paikalleen eikä tahtonut mitenkään osata kääntyä oikeaan päin.
Tietysti vihollinen viimein rauhoittui ja alkoi ymmärtää, ettei maailmassa olekaan ampuvia koiria ja lehmiä, sillä sellainenhan on mahdotonta, ja Kiljusenkin koira ja lehmä olivat sattumalta vain olleet niin sotaisia. Vihollinen tuumi silloin ruveta taloa oikein miesvoimalla piirittämään. He hiipivät varovaisesti lähelle. Isä Kiljunen piti vahtia ja arveli, että hän kyllä pian näyttää niille, mistä on kysymys.
Hänhän oli laittanut dynamiittia moneen paikkaan. Yksi sellainen oli perunakuoppa talon lähellä. Kun vihollinen oli sen lähelle tullut, pani isä Kiljunen sähkövirran toimimaan.
Kylläpä silloin pamahti niin, että se siksi kertaa riitti! Koko perunakuoppa lensi hajalle ja perunat satelivat joka taholle. Mäiskis, ne vain sanoivat, kun osuivat vihollisen ruumiiseen. Tietysti piirittäjät silloin läksivät käpälämäkeen oikein tulista vauhtia.
Koko Kiljusen herrasväki kiipesi silloin talon katolle katsomaan, menevätkö ne todella pois. Tietysti Plättä [s. 68] ja Pulla saivat jäädä taloon, sillä he eivät olisi kuitenkaan ymmärtäneet vihollisista mitään.
Plättä oli ollut koko ajan tavattoman jännitetty sähköjohdoista. Kun ei kukaan ollut sisällä, sanoi hän Pullalle:
— Tahtooko Pulla taada pikkuiten täräykten?
Isä oli nimittäin sanonut, että jos johtoihin kajoo, voi saada tärähdyksen. Pulla haukahti vastaukseksi.
— Tietytti Pulla tahtoo, sanoi Plättä.
Ja Plättä yhdisti sähköjohdon Pullan häntään. Tämä tunsi jotain kummallista kutiamista ja tahtoi mennä pakoon ja silloin se suullaan ensi hädässä tarttui niihin johtoihin, jotka veivät muihin dynamiitilla varustettuihin paikkoihin. Ja mikä oli seurauksena? Aivan tavaton pauke. Kuusi suurta dynamiittipanosta laukesi yht’aikaa talon lähettyvillä. Kun Pulla oh saanut sähköjohdon häntäänsä kiinni ja hampaillaan tarttui muihin johtoihin, niin tuli se sillä tavalla itse sähköjohdoksi. Pauke oli niin ankara, että koko talo heilahti.
Arvaahan, ettei katolla oleva Kiljusen herrasväki sellaista kestänyt, varsinkin kun koko katto meni heidän allaan säpäleiksi. He lensivät ensin korkealle ilmaan jolloin äiti Kiljunen ja Luru lensivät korkeimmalle, isän ja Mökön pysytellessä alempana. Ja sitten he tulla tupsahtivat alas, menivät katon säpäleitten läpi ylisille ja sieltä sisäkaton kautta alas.
— Mikä tiellä nyt paukkuu? kysyi Plättä isältään, joka putosi hänen eteensä.
[s. 69] — Miinat siellä paukkuvat, huusi isä päästyään pystyyn.
— Mitä varten äiti katotta alat tulee? kysyi Plättä äiti Kiljuselta, kun tämä pää edellä putosi huoneeseen ja sitten heitteli pari kertaa kuperkeikkaa huoneessa.
— En minä tiedä, vastasi äiti Kiljunen.
Ja se olikin aivan totta, sillä hän ei tiennyt, mitä varten hän tällä tavalla tuli huoneeseen.
— Minä tahtoisin nähdä sen perheen, jonka jäsenet pystyisivät meidän tavallamme putoilemaan kattojen läpi, loukkaamatta itseään, sanoi isä Kiljunen ylpeänä.
Ja siinä hän totisesti oli oikeassa, sillä tuskin missään ovat ihmiset niin vaarattomasti putoilleet kuin Kiljusen herrasväki.
Sillä kertaa Kiljuset pääsivät vihollisista rauhaan, mutta vain lyhyeksi aikaa.
Seuraavana päivänä sanoi isä Kiljunen perheelleen:
— Tietysti vihollinen on nyt karannut, mutta se tulee takaisin, ja kun se ei enää uskalla hyökätä suurella voimalla, niin lähettää se tänne vakoilijan ottamaan selkoa siitä, miten paljon meitä on koolla. Tätä varten täytyy meidän laatia sotasuunnitelma, joka tekee kaikki heidän aikeensa tyhjiksi.
Ja hän selitti perheelleen, mitä jokaisen piti tehdä siinä tapauksessa, että epäilyttävän näköinen ihminen tulisi taloon. He pitivät tätä tarkoitusta varten oikein harjoituksen, sillä olihan isä Kiljunen kaikessa perinpohjainen mies.
[s. 70] Ja kuinka olikaan, illalla hämärässä tuli taloon vieras mies, jonka isä Kiljunen heti arvasi vakoilijaksi. Hän oli sopinut perheensä kanssa siitä, että merkin hyökkäykseen antaa hän sanomalla:
— Kas, tuossa on lutikka!
Kun siis mies isä Kiljusen kyselyihin, mitä hän oikeastaan etsi, vastasi sekavasti, huusi isä kaikuvalla äänellä:
— Kas, tuossa on lutikka!
Silloin heti Luru suurella varsiharjalla löi miestä polven taipeeseen takaapäin, jolloin mies horjahti. Samassa Mökö löi häntä sohvatyynyllä vasten naamaa, jolloin mies meni selälleen. Hän hyppäsi siitä heti pystyyn ja aikoi käydä käsiksi Mököön, mutta samassa isä Kiljunen tarttui vehkeeseen, minkä hän oli valmistanut. Hän oli nimittäin ottanut lampun katosta pois ja pannut sen kattokoukkuun nuoran, jonka toisessa päässä oli koukku. Tämän koukun hän nopeasti, sillä Kiljusethan olivat kaikessa nopeita, pisti miehen housujen istuimeen kiinni ja kiskaisi voimiensa takaa köyden toisesta päästä. Mies lensi silloin kattoa kohden. Ja kun hänellä oli paksut housut, eivät ne edes revenneet, vaan hän pysyi ilmassa roikkumassa. Samassa tuli äiti Kiljunen hyökkäämään. Hänellä oli suuri vadillinen herneitä, ja niitä hän heitteli oikein kovalla voimalla kourallisittain miehen kasvoihin. Mies parkaisi, pyristeli ja silloin hänen housunsa repesivät, josta oli seurauksena, että koukkuun jäi suuri kappale kangasta ja mies pudota
[s. 72]ropsahti lattialle. Ja kun hän ei ollut Kiljusen herrasväkeen kuuluva, niin putosi hän aivan nenälleen ja siitä rupesi kovasti vuotamaan verta. Pullaa ei oltu osattu opettaa tekemään mitään määrättyä, mutta kyllä sekin huomasi nyt, mitä piti hommata, se hyökkäsi miehen kimppuun ja tarttui hampaillaan siihen kohtaan housuista, joka oli mennyt rikki, ja repi reikää vielä suuremmaksi. Plättä tuli suuri luuta kädessään ja ropsi sillä miestä selänpäähän. Mies hyppäsi pystyyn ja kiirehti ovea kohden, mutta siellä olivat Mökö ja Luru asettaneet penkin poikkipuolin aivan oven eteen, jolloin mies hämärässä kaatui siihen ja heitti kauniin kuperkeikan ilmassa. Ja silloin kaikki hurrasivat.
Kun mies pääsi toisten luo, kertoi hän:
— Ei sinne ole hyvä mennä. Ovella oli ensin mies, joka kiväärin tukilla löi minua jalkoihin niin, että vähällä oli, etteivät menneet poikki, sitten tuli toinen vielä suurempi mies, joka suurella hirrellä iski minua päähän. Minä tuperruin, mutta rohkeana miehenä menin heitä vastaan. Samassa varmasti räjähti pommi takanani, sillä lensin korkealle ilmaan, ja kun putosin viimein maahan, olivat vaatteeni aivan säpäleinä. Ja koko ajan satoi kuularuiskusta luoteja, niin että vinkui korvissani. Kun olin pudonnut maahan, tuli oikea armeija kimppuuni, osa repi minua, osa löi miekoilla. Minä kiiruhdin pakoon, mutta juuri kun tulin oven suuhun, aukeni maa ja minä lensin taas ilmaan. Viimeinen, mitä kuulin, oli väkevä hurraahuuto, joka tuli [s. 73] ainakin viidensadan suusta, ja se huuto oli kovasti vihainen ja kimeä.
Silloin päätti vihollisjoukko piirittää oikein suurella laumalla Kiljusten talon. Mutta isä Kiljunen oli tätä odottanut ja mennyt perheensä kanssa navettaan, jossa heidän lehmänsä oli.
Ja vihollinen hiipi talon lähelle, maaten hangessa aina tuontuostakin. Ja kun ei talosta mitään kuulunut, niin pelkäsivät he sitä enemmän, koska arvelivat siellä olevan suuren joukon valmiina hyökkäämään ja odottavan vain sitä hetkeä, jona he olisivat päässeet kylliksi lähelle.
Ja kyllä heidän kimppuunsa hyökättiinkin, vaikka aivan toisella tavalla kuin he olivat odottaneet. Kiljuset päästivät nimittäin lehmänsä navetasta. Räjähdyksen jälkeen se oli ollut hiukan kuin sekaisin päästään, ja sen suuren paukahduksen vaikutuksesta, jonka Plättä oli saanut aikaan, se oli tullut niin vimmaiseksi, että tahtoi aina väkisin tulla navetastaan ulos. Jotta se pysyisi edes hiukankaan paikoillaan, täytyi sitoa nuora sen häntään ja toinen sarviin.
Kun sille nyt avattiin navetan ovi, juoksi se täyttä kyytiä ulos. Oli aivan pimeää, mutta talvihankea vastaan se näki suuren joukon miehiä ja silloin se tuli hirveän vihaiseksi. Arvaahan se, että se oli vihainen, sillä lehmä tahtoo olla rauhassa, ja viime päivinä oli ollut niin kova pauke ja rähinä, että se ei saanut hetkenkään rauhaa. Se hyökkäsi siis miesten joukkoon takaapäin,
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. | |
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
sillä miehethän olivat menneet taloa kohden. Ensimmäinen mies, joka osui sen eteen, lensi vähän ajan päästä korkealle ilmaan, kun lehmä sen heitti sarvillaan. Mies putosi toisten päälle, jotka siitä vielä enemmän säikähtyivät, sillä he uskoivat, että tässä talossa hyökkäävät ihmiset ilmasta päin. Jotta lehmä ei pääsisi menemään liian pitkälle, piti äiti Kiljunen siitä nuorasta, joka oli sidottu sarviin, ja isä Kiljunen siitä, joka oli sidottu häntään. Mutta kun lehmä nyt läksi oikein hyökkäämään puskien joka taholle, niin eiväthän isä ja äiti Kiljunen kestäneet pystyssä, vaan kaatuivat, kierivät hangessa ja huusivat. Tietysti lapset huusivat silloin myöskin. Ja kun Kiljuset hädissään huusivat, niin se vasta olikin jotain, se oli aivan toista kuin heidän tavallinen huutonsa. Se oli niin kimeää ja niin kaikuvaa, että sitä kuullessa oli tulla hulluksi. Ja lehmä ravasi pitkin pihaa, puskien oikealle ja vasemmalle, heittäen miehiä ilmaan, kumoon, suulleen, selälleen, pannen ne pyörimään hangessa, hyppelemään kuin hassut. Ja tietysti silloin menivät miesten vaatteet aivan rikki. Ei ole hauskaa olla keskellä talvea rikkinäisissä vaatteissa, pakkanen puree silloin tavattoman kovasti.
Kun lehmä oli heittänyt taas yhden miehen hyvin korkealle, seisahtui se, nosti päänsä pystyyn ja huusi innoissaan:
— Ammuu!
Mutta silloinpa vasta vihollinen säikähtyi.
— Nyt ne rupeavat ampumaan, koska kenraali [s. 76] komentaa: ammu! huusi päällikkö. — Pian pois täältä jokainen, miten vain pääsee!
Ja koko vihollislauma läksi sen silkoisen tien eikä koskaan enää palannut Kiljusten kylään.
— Se kylä on täynnä kavalia juonia, ei sinne ole hyvä mennä, sanoivat he toisilleen.