Kiljusen herrasväki partiolaisina/Plättä ja Pulla lähtevät sotaan
| Kiljusten sodankäynti | Kiljusen herrasväki partiolaisina Plättä ja Pulla lähtevät sotaan. Kirjoittanut Jalmari Finne |
Isä Kiljusesta tulee kuningas |
| Kuvittanut Rafael Rindell |
Nämä taistelut olivat saaneet Plätän aivan intoihinsa, hän tahtoi aivan välttämättömästi mennä uudelleen taistelemaan. Vaikka Kiljuset monessa suhteessa olivat lapsilleen suvaitsevaisia ja antoivat heidän tehdä mitä tahansa, niin eihän äiti Kiljunen sentään ollut niin hullu, jotta olisi päästänyt sellaisen pikkuisen tytön kuin Plätän yksinään kiertelemään maata.
Mutta Kiljusen lapsilla oli sellainen tapa, etteivät he yhtään välittäneet siitä, mitä vanhempansa sanoivat, eivätkä nämä siitä suuttuneetkaan, jonka vuoksi monet lapset ovatkin pitäneet äiti Kiljusta maailman parhaimpana ihmisenä. Kun siis Plättä ei saanut lupaa, meni hän kuitenkin. Mutta seuraa hän tahtoi matkalleen. Ensin kysyi hän lehmältä, mutta se oli niin tyhmä eläin, että ei osannut vastata.
Plättä kysyi siltä:
— Tuletko tinä, ammu, totaan?
Lehmä ei vastannut mitään.
— Minä menen titten yttin, sanoi Plättä.
Mutta hän ei mennytkään yksin, vaan kysyi Pullalta.
[s. 78] — Mennään, Pulla, totaan!
— Hau, hau, vastasi Pulla, sillä se haukkui aina, kun sille puhuttiin.
Plättä otti siis takin päälleen ja läksi Pullan seurassa maantielle. Kun Kiljusen lapset yleensä liikkuvat missä tahansa, niin ei kukaan välittänyt siitä, että Plättä läksi talosta pois.
Plättä kulki Pullan seurassa maantietä pitkin. Lopulta hän alkoi väsyä, kun ei missään näkynytkään vihollista, jonka kanssa olisi saanut tapella. Plättä olisi jo tahtonut kääntyä kotia, kun sattuikin muuan mies ajamaan reellä ohitse.
— Minne se pikkuinen tyttö menee? kysyi mies.
— Minä menen totaan, sanoi Plättä.
— Tule sitten rekeen, niin vien sinut sinne, sanoi mies.
Plättä kiipesi rekeen, otti Pullan viereensä, ja mies läksi ajamaan.
Mutta se mies olikin vihollisiin kuuluva. Kun he olivat ajaneet pitkän matkaa, tulivat he taloon, jossa oli hirveän paljon miehiä koolla. Kukaan ei välittänyt Plätästä, sillä kellään ei ollut aikaa leikkiä pikku tyttöjen kanssa, koska taistelu saattoi tulla lähelle milloin tahansa. Talon pihalla pantiin kuntoon juuri kuularuiskua, ja eräs selitti miehille, miten sitä hoidetaan.
Plättä meni viereen ja kysyi:
— Mikä tämä on?
— Se on kuularuisku, vastasi eräs mies.
— Ruittuttaako te kuulia? kysyi Plättä.
— Ruittuttaa te, vastasi mies nauraen.
Ja sitten mies näytti Plätälle, miten kuulanauha pannaan koneeseen, ja miten se saadaan käyntiin. Plättä oli viisas tyttö ja oppi piankin koneen käyttämisen. Se oli uusi leikkikalu, jota oli hauska pidellä, ja ainahan sellaisen hoitamisen pian oppii.
Kiljusen herrasväki oli huomannut Plätän kadonneen, ja siitä nostettiin tavaton hälinä. Olisihan se ihan hirveää, jos Plättä katoaisi ehkä kokonaan. Isä Kiljunen läksi heti tiedustelemaan. Hän sai kuulla Plätän menneen maantietä pitkin, sillä jokainenhan tunsi hänet sekä Pullan. Eräs mies kertoi nähneensä Plätän kaltaisen tytön ajavan miehen reessä sinne päin, missä vihollinen oli.
Kun isä Kiljunen sen kuuli, palasi hän kotiaan ilmoittamaan tästä omaisilleen.
— Me menemme ja valloitamme hänet takaisin, sanoi äiti Kiljunen.
— Sen me teemme, sanoi isä.
Kiireesti he läksivät matkalle, hankkivat hevosen ja ajoivat etsimään sotajoukkoja, joiden avulla he saisivat Plätän takaisin. Ei heidän tarvinnut pitkää matkaa kulkea, kun he joutuivat itse kenraali Mannerheimin päämajaan. Tietysti isä Kiljunen tahtoi heti hänen kanssaan puhella. Kenraali sanoi, ettei hän koskaan ollut kuullut puhuttavan Kiljusen herrasväestä.
—Ettekö koskaan? sanoi isä Kiljunen loukkaantuneena.[s. 80] — Minä en luullut, että tässä maassa olisi sellaista ihmistä, joka ei tuntisi minua ja minun perhettäni. Ja kuitenkin on meidän vaiheistamme kirjoitettu kirjojakin, vaikka niissä on yhtä ja toista valhettakin, jos kohta pääasiassa ovatkin oikeita. Minä huomaan, että herra kenraali ei lue edes kirjojakaan.
— Minä lupaan lukea heti, kun tämä sota loppuu, sanoi kenraali. Kai herra Kiljunen nyt on tyytyväinen?
Isä Kiljunen lauhtui ja selitti asiansa. Kenraali lupasi heti tulla auttamaan suuren sotajoukon kerällä. He lähtivätkin paikalla marssimaan siihen suuntaan kuin isä Kiljunen neuvoi.
Tällä välin Plättä oli pitänyt hauskaa vihollisen seurassa, oli omalla kielellään, jossa ei ollut yhtään s:ää, vaan aina sen sijassa t, selittänyt omia asioitaan. Kun Mannerheim joukkoineen alkoi lähestyä, syntyi vihollisen puolella kova touhu. Ryhdyttiin taisteluvalmistuksiin. Plättä meni Pullan seurassa kuularuiskun luo, pani kuulanauhan koneeseen ja alkoi ampua kuularuiskulla. Voi tavaton sitä pauketta, joka silloin syntyi! Vihollinen hyppeli ilmaan päästäkseen pakoon. Kun kuulanauha loppui, niin Pulla toi suussaan uuden nauhan. Kyllähän vihollinen koetti ampua Plättään, mutta kun hän oli pieni, ei ainoakaan kuula osunut häneen. Siinä hän vain istui kyyryllään koneen takana ja syötti sitä.
Samassa alkoi Mannerheimin joukko ampua toiselta
|
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. |
| Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
taholta, eikä vihollisilla ollut mitään muuta keinoa tiedossaan kuin lähteä pakoon.
Kun Kiljuset jälleen tapasivat Plätän, oli heidän ilonsa tavattoman suuri. Kenraali onnitteli Plättää hänen urhoollisuutensa vuoksi ja kiinnitti vapaudenristin hänen rintaansa.
— Pullalle pitää myöt antaa ritti, sanoi Plättä.
— Mutta eihän Pullalla ole takkia, johon sen panee kiinni, sanoi kenraali nauraen.
— Minä panen ten Pullan häntään kiinni, sanoi Plättä.
— Sieltä se putoo, lausui Mannerheim.
Pulla sai tyytyä siihen, että sen kaulaan sidottiin punaisen ja keltaisen värinen nauha.
Kun Plättä nyt oli päässyt taistelun alkuun, tahtoi hän jatkaakin sitä. Isä Kiljunen piti sitä aivan sopimattomana, ja se oli todellakin ensimmäinen kerta, kun isä sellaista ajatteli, sillä ainahan hän tähän asti oli pitänyt vaikka millaista elämää tahansa soveliaana heille. Mutta Plättä alkoi silloin itkeä oikein kiukkuisesti ja huusi:
— Plättä tahtoo kuulapruutan!
Isä Kiljunen olisi tietysti vähän ajan päästä ollut valmis antamaan Plätälle kuularuiskun, sillä eihän hän koskaan ajatellut, mihin kukin asia johtaa, mutta Mannerheim oli kenraali ja viisas mies, hän tiesi varsin hyvin, ettei kuularuisku ollut mikään sopiva pikkulasten leikkikalu. Mutta vaikka hän olikin urhoollinen mies, niin oli hänen urhoollisuudellaan rajansakin; hän ei [s. 83] olisi uskaltanut Plättää suututtaa vastaamalla jyrkästi kieltävästi. Ja siinä hän tekikin viisaasti, sillä kun Plättä nyt jo huusi niin, että korvat olivat mennä lukkoon, niin kuinka hän olisikaan huutanut, jos Mannerheim olisi ollut jyrkkä; sellainen huuto tuskin olisi maailmaan mahtunutkaan.
Mannerheim, joka isä Kiljuselta oli kysellyt Plätän nimeä, taputti Plättää päähän ja sanoi:
— Ole nyt kiltti Olga Vilhelmiina!
Plättä vaikeni aivan heti, sillä hän ei ollut kuullut koskaan vielä oikeaa nimeään, kaikki sanoivat häntä vain Plätäksi.
— Minä olen Plättä, sanoi hän.
— Jos niin tahdot, sanoi Mannerheim, ole siis Plättä. — Sinä tahdot saada kuularuiskun, eikö niin?
— Minä tahdon sen ja heti paikalla, sanoi Plättä.
— Sinä olet kerran sitä hoitanut oikein hyvin, sanoi Mannerheim, mutta toisella kertaa voisit tehdä meidät kaikki plätäksi ampumalla meihihkin. Minä en siis voi sinulle, neiti Plättä Kiljunen, antaa kuularuiskua.
— Plättä väänsi naamaansa ja aikoi päästää sen huudon, joka ei olisi maailmaankaan mahtunut. Mannerheim kiiruhti sen vuoksi sanomaan:
— Mutta toisen ruiskun saat.
— Minkä ruittun? kysyi Plättä.
— Minä käsken, että tämän pitäjän paloruisku jätetään sinun käytettäväksesi, sanoi Mannerheim. — Se [s. 84] on paljoa suurempi kuin kuularuisku ja sillä voit ruiskuttaa tekemättä mitään vahinkoa.
— Plättä tahtoo tehdä vahinkoa, sanoi Plättä.
— Tee siis, jos tahdot, mutta tee paloruiskulla.
Ja Mannerheim määräsi, että Plätälle oli luovutettava oikeus käyttää mielinmäärin pitäjän suurta paloruiskua ja että aina piti olla kahdeksan miestä valmiina pumppuamaan sitä ja neljä hevosta vetämään vettä ja kuljettamaan sen siihen paikkaan, johon Plättä tahtoi.
Tämän määräyksen annettuaan läksi Mannerheim taas taisteluun. Plättä komensi heti paikalla:
— Tuokaa pruutta tänne!
Kyläläiset eivät uskaltaneet vastustaa, kun kerran Mannerheim oli niin määrännyt, vaan toivat kylän suuren paloruiskun Plätän käytettäväksi.
Voi, voi, sitä ruiskuttamista, joka silloin alkoi! Hevosilla vedettiin vettä, kahdeksan miestä yhtä mittaa pumppusi, ja Plättä hoiteli ruiskun torvea. Ja kun oli talvi ja pakkanen, niin arvaahan, miten kävi. Kaikki ne paikat, joihin Plättä ruiskutti vettä, jäätyivät. Kiljuset ensin huomasivat, että tässä voi olla vaara lähellä, ja se johtui siitä, että maantie, jolle Plättä oli paljon vettä ruiskuttanut, jäätyi aivan liukkaaksi ja isä Kiljunen sillä kävellessään heilahteli ensin sinne ja tänne, hänen jalkansa menivät ristiin rastiin ja sitten hän ilmaa hosuttuaan tömähti istualleen maantielle.
— Tästä täytyy tulla loppu, sanoi hän noustessaan
|
|
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. |
| Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
ja varovaisuuden vuoksi kontatessaan Plättää kohden.
— Sinä et saa enää ruiskuttaa.
Mutta Plättä päätti huvittaa isäänsä ja suuntasi oikein paksun suihkun häntä kohden. Vähän ajan päästä oli isä Kiljunen jäätynyt aivan tönkäksi ja hänet täytyi miesvoimalla kuljettaa erääseen taloon ja siellä ruveta häntä sulattelemaan.
Plättä oli aivan innoissaan. Hän ruiskutti yhtä päätä, ja miehet pumppusivat hikipäin, Vettä tuotiin saaveissa reellinen toisensa jälkeen. Kyläläiset olivat kuuliaisia ihmisiä, ja kun Mannerheim oli niin määrännyt, että Plättää oli toteltava, niin he tottelivat. Sellaista se on se oikea alamaisen kuuliaisuus. Ja Plättä ruiskutti. Kun hän oli kastellut kaikki maantiet ja ne olivat niin jäätyneet, ettei kylän kohdalla enää kukaan voinut niillä kulkea, alkoi hän ruiskuttaa vettä taloihin, jotka tulivat ihan kuin jäälinnoiksi. Ihmiset eivät uskaltaneet asunnoistaan tulla esiin, sillä Plättä ruiskutti vettä jokaiseen, joka tuli häntä kieltä mään, ja sellainen oli heti vietävä aivan kovaksi jäätyneenä kotia sulamaan.
Kun Plättä viimein väsyi, sillä täytyihän hänen tähän väsyäkin, oli koko kylä niin liukas, ettei siellä voinut liikkua muuta kuin ihan henkensä uhalla. Ihmiset olivat ihan kuin juopuneita, horjuivat sinne ja tänne kaatuilivat vähän päästä, tarttuivat aitoihin kiinni maantiellä kulkiessaan, laittoivat pihamailleen köysiä, joista pitelemällä voivat pihan yli mennä. Vanhat [s. 87] ihmiset eivät uskaltaneet ollenkaan liikkua huoneista pois. Pojat sen sijaan kyllä olivat aina ulkona ja kuluttivat kenkiään luistelemalla.
Kylä oli tällaisessa liukkaudentilassa, kun seuraavana päivänä sama vihollisjoukko, joka kylässä oli ollut ja jonka Plättä oli ajanut karkuun kuularuiskullaan, palasi koottuaan suuren määrän lisävoimia. Heidän tarkoituksensa oli hyökätä Mannerheimin kimppuun ja tuhota hänen joukkonsa aivan kokonaan.
Kun Mannerheim sai kuulla vihollisen lähestymisestä, asettui hän joukkoineen kylän toiseen laitaan odottamaan.
Ja vihollinen tuli yönaikaan. Se ei tiennyt mitään Plätän ruiskuttamisesta. Oli ihan pimeää, kun se saapui juoksujalkaa kylään. Mutta pitkälle ei vihollislauma päässyt, kun se joutui Plätän liukkaiksi laittamille teille. Kuului möksähdyksiä, vihaisia sanoja, parkaisuja, kaikenlaista metakkaa, kun miehet kaatuilivat. Heidän hevosensa kaatuivat tiellä, reet menivät kumoon luistaessaan tiensivuun, mukana ollut kanuuna kaatui aivan kumoon, kuularuiskut menivät ojaaan. Miehiltä putoilivat kiväärit kaatuessaan. Kun he siis vaivalloisesti konttaamalla pääsivät liukasta tietä myöten kylän toiselle puolelle, ei heillä ollut enää aseita, jonka vuoks he kaikki joutuivat vangiksi.
Se oli suuri päivä Plätän elämässä, Mannerheim kantoi häntä aamulla sylissään sotaväen tehdessä kunniaa.
[s. 88] Mutta nyt oli Plättä jo saanut kyllikseen sodasta ja tahtoi kotia. Kiljuset läksivät ajamaan sinne eivätkä enää ottaneet osaa sotaan.
Kun Mannerheim sodan päätyttyä piti suuren paraadin Helsingissä, olivat Kiljusetkin kutsutut ottamaan siihen osaa. He marssivat aivan omana joukkona. Ensin tuli Pulla kaulassaan punakeltainen nauha ja toinen samanlainen hännän päässä. Sitten tuli Plättä vapaudenristi rinnallaan. Ja kun saksalaisten ylipäällikkö Goltz hänet näki, teki hän Plätälle kunniaa, johon Plättä vastasi huutaen:
— Päivää, päivää, tetä!
— Eläköön Plättä Kiljunen, sanoi silloin Goltz selvällä suomenkielellä.
Plätän jälkeen astui isä Kiljunen niin ryhdikkäänä kuin suinkin osasi. Sitten tuli äiti ja niiasi syvään Mannerheimille ja Goltzille. Ja viimeksi tulivat Mökö ja Luru. Heidän jälestään vedettiin kuularuiskua ja paloruiskua, joilla Plättä oli urhoollisuuttaan osoittanut, ja valtio päätti ne panna historialliseen museoon ikuisiksi ajoiksi säilytettäviksi.