75
[s. 75] sillä miehethän olivat menneet taloa kohden. Ensimmäinen mies, joka osui sen eteen, lensi vähän ajan päästä korkealle ilmaan, kun lehmä sen heitti sarvillaan. Mies putosi toisten päälle, jotka siitä vielä enemmän säikähtyivät, sillä he uskoivat, että tässä talossa hyökkäävät ihmiset ilmasta päin. Jotta lehmä ei pääsisi menemään liian pitkälle, piti äiti Kiljunen siitä nuorasta, joka oli sidottu sarviin, ja isä Kiljunen siitä, joka oli sidottu häntään. Mutta kun lehmä nyt läksi oikein hyökkäämään puskien joka taholle, niin eiväthän isä ja äiti Kiljunen kestäneet pystyssä, vaan kaatuivat, kierivät hangessa ja huusivat. Tietysti lapset huusivat silloin myöskin. Ja kun Kiljuset hädissään huusivat, niin se vasta olikin jotain, se oli aivan toista kuin heidän tavallinen huutonsa. Se oli niin kimeää ja niin kaikuvaa, että sitä kuullessa oli tulla hulluksi. Ja lehmä ravasi pitkin pihaa, puskien oikealle ja vasemmalle, heittäen miehiä ilmaan, kumoon, suulleen, selälleen, pannen ne pyörimään hangessa, hyppelemään kuin hassut. Ja tietysti silloin menivät miesten vaatteet aivan rikki. Ei ole hauskaa olla keskellä talvea rikkinäisissä vaatteissa, pakkanen puree silloin tavattoman kovasti.
Kun lehmä oli heittänyt taas yhden miehen hyvin korkealle, seisahtui se, nosti päänsä pystyyn ja huusi innoissaan:
— Ammuu!
Mutta silloinpa vasta vihollinen säikähtyi.
— Nyt ne rupeavat ampumaan, koska kenraali
