Kiljusen herrasväki partiolaisina/Kiljuset keksivät uuden merkkikielen

Kiljuset päättävät ruveta partiolaisiksi ja auttaa kaikkia ihmisiä Kiljusen herrasväki partiolaisina
Kiljuset keksivät uuden merkkikielen.
Kirjoittanut Jalmari Finne
Luru saa vammoja
Kuvittaja Rafael Rindell


[s. 17]

Kiljuset keksivät uuden merkkikielen.

Isä Kiljunen oli ottanut selkoa partiolaisten hommista ja heidän merkkikielestään. Hän selitti asiaa perheensä jäsenille.

— Partiolaiset ilmoittavat asioista toisilleen pitkän matkan päästä viheltämällä pillillä eri pitkiä ja lyhyitä ääniä. Me emme sellaista tarvitse, sillä meidän äänemme kuuluu kyllä kilometrien päähän.

Ja siinä isä Kiljunen olikin aivan oikeassa.

Partiolaiset antavat myös toisilleen merkkejä käyttämällä pieniä lippuja, jotka he panevat eri asentoihin ja heiluttavat niitä eri tavalla. Me emme voi kuljetella tuollaisia rääsyjä mukanamme. Ja häpeähän olisi, ellei meillä olisi omaa merkkikieltämme.

Siinäkin isä Kiljunen oli aivan oikeassa.

Hän mietti, ja kun hän aina oli valmis keksimään sellaista, jota ei kukaan muu keksinyt, niin pian oli hänellä ehdotus valmiina.

— Mitä me lipuilla teemme, kun meillä on kädet ja jalat, jotka taipuvat ja jotka voimme panna eri asentoihin.

[s. 18] Ja nyt alettiin harjoitella merkkikieltä, joka oli hyvin erikoinen ja todella Kiljusen herrasväelle sopiva.

A muodostettiin siten, että ihminen seisoi sääret hajallaan ja kädet suorina sivuilla. Koko ruumis muistutti silloin elävästi isoa A-kirjainta. D-kirjainta tehtäessä vaati äiti Kiljunen, että pitäisi voida tarttua vasemmalla kädellä vasemman jalan varpaisiin, mutta isä Kiljunen piti sitä temppua hänelle liian vaikeana ja arveli, että riittää varsin hyvin, jos panee vasemman käden käyränä kupeelleen, mutta silloin pojat heti sanoivat, että siitä tulee P-kirjain, jolloin isä Kiljunen sai tyytyä opettelemaan äidin ehdottamaa temppua.

— Kaikeksi onneksi D-kirjainta tarvitaan harvoin, sanoi hän. — Ja jos kovin vaikeaksi tulee, niin voinhan sen sijasta käyttää T-kirjainta, joka saadaan siten, että levitämme molemmat kädet suorina sivuille.

E-kirjaimen he tekivät siten, että vasen käsi ojennettiin suorana ulospäin, oikea käsi vietiin vatsan kohdalla vasemmalle päin, jotta siitä saatiin E-kirjaimen poikkiviiva, ja oikea jalka nostettiin ylös ja ojennettiin polven kohdalla vasemmalle päin.

G tuotti vaikeuksia, mutta äiti Kiljunen ehdotti, että oikea käsivarsi nostetaan kaarena ylöspäin ja vasen jalka kiedotaan oikean säären ympärille.

H muodostettiin siten, että jalat pantiin levälleen ja kädet nostettiin suorina ilmaan. Tosin kirjain silloin muistutti X:ää, mutta kun tätä tarvitaan niin kovin harvoin, ei juuri koskaan, niin ei voinut syntyä erehdystä.

[s. 19]

[s. 20]

I oli helppo, ei tarvinnut tehdä muuta kuin seisoa aivan suorana. J:n sai sillä tavalla, että nosti vasemman jalan polven kohdalta oikealle päin, jolloin syntyi kirjaimen alalenkku. K syntyi niin, että oikaisi vasemman käden ylös ja hiukan sivulle päin ja nosti vasemman jalan suorana sivulle. L tehtiin siten, että oikea jalka nostettiin polven kohdalta vasemmalle päin.

Mutta miten saataisi M syntymään, siinäpä oli pulma. Siinähän oli niin monta viivaa, ettei mitenkään ihmisen jäsenet riittäneet siihen. Isä Kiljunen ratkaisi asian sanomalla:

— M on sellainen paksu ja leveä kirjain, joka muistuttaa keppikasaa. Me saamme sen sillä tavalla, että menemme nelinkontin.

N:n he laittoivat niin, että oikea jalka nostettiin ilmaan ja vasen käsivarsi ojennettiin ulospäin. 0:n sai, jos levitti polvensa ulospäin ja sitten meni hiukan kyyryyn. P:n he olivat jo keksineet. R muodostettiin panemalla vasen käsi koukkuun kupeelle ja nostamalla vasen jalka ilmaan. S muodostettiin aivan päinvastoin kuin G, pantiin vasen käsivarsi koukkuun ylöspäin ja oikea jalka kiedottiin vasemman ympärille. T:n he jo tiesivät. U syntyi siten, että molemmat käsivarret nostettiin käyrinä ylöspäin. V:ssä ne ojennettiin suorina ylöspäin.

— Mutta mistä silloin saamme Y:n, sanoi Luru, sillä V:hän tulee silloin aivan Y:n näköiseksi?

— V:ssä ovat käsivarret ylhäällä silloin kun olemme [s. 21] kyyryllämme ja Y:ssä silloin kun olemme suorina, selitti isä.

Ja siten hän ratkaisi senkin pulman.

Mutta Ä ja Ö tuottivat tavattomia vaikeuksia, sillä vaikka ne pääasiassa olivat selviä, kun olivat muodostettavat A:sta ja O:sta, niin tarvittiin vielä kirjainten pilkutkin.

Äiti Kiljunen keksi ratkaisun tähän:

— Me panemme molemmat kätemme korvien kohdalle ja ojennamme ne ulospäin aivan kuin sarvet, sanoi hän.

Nyt heillä oli aakkoset valmiina, puuttui vain niiden sovittaminen käytäntöön. Koko herrasväki ryhtyi nyt uudella tavalla tavailemaan. Isä Kiljunen läähätti, sillä tämä ei ollut suinkaan helppoa, ja valitti, että hän tuli seisoneeksi yhtä päätä yhdellä jalalla. Ja vaikeaa se hänelle olikin ja hän kaatui monta kertaa maahan. Äiti Kiljunen, joka oli laiha, muodosti sen sijaan kirjaimia niin nopeasti ja taitavasti, että sitä oli oikein hauska katsella. Plättä ei vielä osannut lukea eikä siis tuntenut kirjaimia, mutta hänkin koetti jalkojaan ja käsiään väännellä jokaiseen asentoon. Pojat tahtoivat opettaa Pullaa tavaamaan oman nimensä, mutta vaikka Pulla olikin viisas koira ja osasi seisoa kahdella jalalla, niin se ei millään tavalla osannut muodostaa L:ää, sillä siinä sen olisi pitänyt seisoa yhdellä jalalla, vasen takakäpälä viistoon ojennettuna oikean takakäpälän poikki. Sitä se ei oppinut koskaan.

[s. 22] Kun kirjaimet osattiin muodostaa, niin tuli kysymys sanojen muodostamisesta. Mutta siinäpä vasta vaikeus ilmaantuikin. Jos muodosti sanoja, niin helposti saattoi syntyä erehdyksiä, kun ei tiennyt, missä toinen sana loppui ja toinen alkoi. Isä Kiljunen ehdotti silloin, että jokaisen sanan jälkeen pitäisi hypätä ilmaan.

Se ei ole vaikeaa, sanoi äiti Kiljunen ja hyppäsi oikein korkealle.

Nyt oli herrasväki voittanut kaikki vaikeudet, ei tarvittu enää mitään muuta kuin harjaantumista. Pihamaan toisella puolella seisoivat isä ja äiti Kiljunen, Mökö ja Luru toisella puolella. Ja nyt annettiin merkkejä ja ilmoitettiin asioita toisilleen. Naapurit kokoontuivat katsomaan tätä Kiljusten tanssia, joksi he sitä sanoivat, sillä herrasväki teki todella tanssivan joukon vaikutuksen, he kun heittelivät käsiään ja jalkojaan, konttasivat maassa usein, koska M kirjain on kielessä hyvin tavallinen, ja sanojen välillä hyppelivät ilmaan.

Ensi alussa kyläläiset kummastelivat tätä kaikkea, mutta kun tiedonjano on ihmisissä tavallinen ja kun kaikki siihen kuuluva aina herättää harrastusta, niin alkoivat kylän lapset ensin tällä uudella tavalla muodostaa kirjaimia, saatuaan Kiljusilta opetusta. Eikä kestänyt kauaakaan, kun tällainen puhuminen oli kylässä aivan tavallista. Sanomalehdetkin alkoivat tästä kirjoittaa, ja monet asiantuntijat väittivät, että tämä tällainen puhuminen oli ehdottomasti terveellisempää kuin suun käyttäminen, koska koko ruumis [s. 23] tässä tuli liikkeeseen ja ihminen ennätti aina tarkoin miettiä, mitä hän tahtoi ilmoittaa, eikä siis lörpötellyt turhia. Eihän kukaan ihminen tällaisella tavalla nimittäin tahtonut joutavia asioita ilmoittaa. Kylässä oli kiertokoulu, jonka opettaja oli kaikkien uudistusten suuri ihalija. Hän otti heti tämän uuden tavaamismuodon opetusjärjestelmäänsä ja iloitsi, kun monet sellaiset oppilaat, jotka eivät mitenkään pystyneet muuten erottamaan eri kirjaimia toisistaan, täten piankin oppivat aivan tyydyttävästi tavaamaan. Kylän vanhin emäntä ei mitenkään tahtonut suostua tähän uuteen järjestykseen, sillä häntä hävetti hypellä ilmaan, mutta eräänä päivänä eivät palkolliset kuulleet hänen huutoaan ja silloin nähtiin hänenkin Kiljusten merkkikielellä ilmoittavan; »Tuokaa lehmät kotia!» Ja hän keksi vielä huutomerkinkin silloin, hän hyppäsi nimittäin aivan suorana ilmaan. Ja kun hän oli tämän ensimmäisen kerran puhunut uudella tavalla, käytti hän sitä usein, ja seurauksena oli, että hänen koukkuinen vartalonsa alkoi suoristua.

Pääkaupunkiin levisi tieto tästä uudesta järjestelmästä, ja oppikoulujen opettajat ryhtyivät pohtimaan, otetaanko tämä uusi järjestelmä oppikouluihin. Lucina Hagman[Lucina Hagman] vastusti sitä ankarasti, sillä hän sanoi, ettei hän millään tavalla enää voi oppia itse tätä tavaamista, koska hän on niin vanha, mutta Alli Nissinen[Alli Nissinen], jolla oli suuri pikkulastenkoulu, vakuutti, että hän ainakin koettaa sitä. Ja kun kerran pääkaupungissa ryhdyttiin

[s. 24]

[s. 25]

tätä »Kiljusten aapista», joksi sitä nimitettiin, toteuttamaan, niin maaseutulaiset oikein innostuivat siihen, ja koulujen todistuksiin painettiin voimistelun jälkeen aivan eri kohta numeroita varten tässä aineessa.

Koko Kiljusen naapurijoukko oli oppinut tämän uuden kielen ja siihen kovin innostunut. Kaikenlaisissa tapauksissa sitä käytettiin ja huomattiin siitä olevan hyötyä.

Mutta eräänä päivänä sai tämä isä Kiljusen keksimä merkkikieli aikaan suuren hämmingin.

Muutamat kyläläiset olivat nähneet erään salaperäisen miehen kulkevan kylässä kantaen suurta raskasta laatikkoa ja menevän lähelle olevalle kukkulalle. Hän oli maanmittari, jonka piti mittailla seutua ja kartoittaa se. Tätä eivät kyläläiset tietäneet. Kaikki olivat hyvin uteliaita pääsemään selville siitä, mitä tuo mies oikeastaan hommasi. Eräs, joka oli lukenut paljon sanomalehtiä ja oli huomannut niissä kertomuksia kaikenlaisista pahantekijöistä, keksi sen, että tuolla miehellä mahtoi olla pahoja aikeita ja että hän oli vaarallinen henkilö.

— Kyllä minä siitä otan selon, sanoi isä Kiljunen, joka ei koskaan mitään pelännyt. — Minä menen kukkulalle ja tarkastan hänen laatikkonsa. Ja jos jotain huomaan vaarallista, niin ilmoitan siitä teille merkkikielellä.

Kyläläiset ihastuivat kovasti ja huomasivat, että merkkikieli todella oli ihmeellinen keksintö, koska isä

[s. 26]

[s. 27]

Kiljunen voi ilmoittaa heille mitä tahansa tuon miehen sitä ymmärtämättä.

Koko kylä oli kokoontunut maantielle katsomaan kukkulalle päin, kun isä Kiljunen sinne kiipesi.

Eihän siellä ollut mitään vaarallista, sen isä Kiljunen piankin huomasi nähtyään miehen vehkeet. Hän tahtoi ilmoittaa kyläläisille tämän asian merkkikielellä ja sanoa: »Minä en huomaa mitään vaarallista!»

Hän alkoi siis muodostaa ensiksi »minä» sanaa. Hän kyyristyi maahan ja kaikki kyläläiset sanoivat:

— Se on M.

Sitten isä Kiljunen seisoi aivan suorana ja kyläläiset huusivat:

— Se on I.

Sattui niin, että kallio oli sillä kohtaa liukas, jonka vuoksi isä Kiljunen seisoi tavallista kauemmin paikallaan miettien, millä tavalla hän uskaltaa seisoa siinä yhdellä jalalla muodostaakseen N-kirjaimen. Kyläläiset näkivät hänen kauan olevan suorana ja sanoivat:

— Siinä on kaksi I:tä.

Isä Kiljunen muodosti N:n ja kyläläiset huusivat:

— Hän sanoo: Miin. Mitähän hän on nähnyt?

Juuri kun isä Kiljusen piti tehdä Ä kirjain, luiskahti hänen jalkansa, jonka vuoksi hän ei uskaltanutkaan nostaa käsiään korvilleen siten muodostaakseen Ä:n pilkut, vaan piti ne sivullaan, jotta ei kaatuisi.

Kyläläiset kiljaisivat kauhusta:

[s. 28] — Siellä on miina! Hän on ilmoittanut, että siellä on miina!

Ja todellakin oli isä Kiljunen, tahtoessaan muodostaa minä-sanan, kallion liukkauden tähden ilmoittanut siellä olevan miinan.

On vaikeaa kuvata sitä mellakkaa, joka nyt syntyi kylässä. Kaikki läksivät etsimään tavaroitaan, pelastaakseen minkä voivat, ennenkuin miina laukeaa.

Jokainenhan on kuullut puhuttavan miinojen tavattoman suuresta voimasta. Kun ne paukahtavat, niin lentää kaikki ilmaan, eikä ollenkaan tiedä, kuinka paljon sieltä tulee takaisin. Kyläläiset siis etsivät tavaroitaan viedäkseen ne pois, ja surullista on sanoa, mutta he eivät aina vieneet tärkeimpiä esineitä. Eräs emäntä pelasti kahvimyllynsä, ja muuan isäntä korjasi turvaan piippunsa ja tupakkavarastonsa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka todella pelastivat tärkeitä esineitä. Kärryille ahdettiin kaikkea tavaraa, ja karja päästettiin kulkemaan maantielle.

Isä Kiljunen katseli kalliolta ihmeissään tätä touhua ja kiirettä. Kyllähän hänkin oli osannut elämässään tarpeettomasti touhuta, mutta hän ei koskaan pitänyt omaa hätäkkäänsä tarpeettomana. Hän koetti pysäyttää kyläläisiä tässä heidän kiireessään ja tarpeettomassa hommassaan ja koetti merkkikielellään sanoa; »Älkää tehkö tyhmyyksiä!»

Hän ryhtyi siis jälleen muodostelemaan kirjaimia, mutta kun kallio oli liukas, ei hän uskaltanutkaan [s. 29] »älkää»-sanassa tehdä ä:n pilkkuja, ja seurauksena oli, että hän ilmoittikin kyläläisille :»alkaa!»

Muuta ei tarvittukaan pannakseen koko katselijajoukon tuliseen kiireeseen. Kaikki läksivät nyt juoksemaan minkä suinkin alta pääsivät, ihmiset ja eläimet yhtenä suurena sekamelskana. Oli oikein kummallista, ettei ketään siinä kiireessä tallattu aivan liiskaksi. Ja nyt sitä mentiin tulista vauhtia eteenpäin.

Äiti Kiljunen huusi äkkiä:

— Järvi on turvallinen paikka! Menkää järveen!

Ja kun ei kukaan tiennyt, missä olisi turvallista olla, niin noudattivat kaikki äiti Kiljusen ehdotusta, ja järveen nyt menivät ihmiset ja eläimet kuormineen ja tavaroineen. Ja kun he olivat päässeet kaulaa myöten veteen, pysähtyivät he odottamaan sitä suurta pamausta, jonka miinan laukeaminen saa aikaan.

Kylläpä tämä joukko näytti merkilliseltä. Hevoset olivat vetäneet kuormat syvälle veteen, lehmät seisoivat siellä suuressa ryhmässä, lampaat olivat ottaneet eri osastonsa ja siat olivat asettuneet rannalle mutaan. Koirat istuivat vedessä haukkuen vimmatusti. Ja kaikkien näiden elukoitten keskellä oli ihmisiä, miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä. Ainoat, jotka kylän elävistä olennoista eivät olleet menneet veteen, olivat kanat ja kissat. Kanat siksi, että ne tyhmyydessään eivät ymmärtäneet, mikä vaara uhkasi, tai olivat niin viisaita, että uskoivat pamauksen tullessa voivansa lentää, ja kissat, jotka eivät mistään hinnasta tahdo mennä veteen.

[s. 30]

[s. 31]

Mutta rannalla nämäkin kaikki olivat, ja kissat naukuivat surkeasti ja kanat kaakottivat. Kylläpä se oli merkillistä sekamelskaa!

Isä Kiljunen oli kalliolla koettanut huutaa voimiensa takaa. Ja hän huusi todellakin niin kovaa ja niin kauan, että tuli aivan käheäksi. Lopulta ei hän saanut enää sanaakaan suustaan. Ja vaikka hän olisi saanutkin, niin eihän kukaan kuullut hänen ääntään kylään asti, kaikkein vähimmin sellaisen metakan aikana, joka syntyi kaikkien lähtiessä pakoon.

Lopulta ei hän voinut muuta tehdä kuin lähteä katsomaan, minne kaikki kyläläiset olivat menneet. Kun hän lähestyi rantaa, tulivat kaikki kylän kissat hädissään häntä kohden ja kanat juosta keikkuivat hänen luokseen. Tämän kummallisen saattueen kerällä isä Kiljunen saapui rantaan.

Tietysti kaikki silloin kysyivät häneltä, milloin miina laukeaa. Isä Kiljunen oli niin käheä, ettei hän saanut sanaakaan suustaan, ja siksi hänen täytyi turvautua merkkikieleensä. Siinä sileällä rannalla seisoessaan voi hän muodostaa kaikki kirjaimet aivan oikein. Mutta kissat säikähtyivät kovasti tuollaista miestä, joka huitoo käsiään ja jalkojaan, joka menee toisinaan kontilleen ja aina vähän ajan päästä hyppää ilmaan. Ne kiipeilivät katsomaan tätä kummallisuutta puihin ja muuanne, minne vain pääsivät turvaan, ja kanat seisoivat pää kallellaan etäältä katsellen tätä kummallisuutta. Kylän suurin kukko ainoastaan uskalsi olla [s. 32] lähellä, sillä hänen mielestään isä Kiljunen hyppeli aivan kuin suuri kukko kiukkuisella tuulella ollessaan.

Merkkikielellään isä Kiljunen sai kaikille selitetyksi, ettei mitään vaaraa ollut olemassa, ja silloin kaikki tulivat järvestä pois ja menivät kotiaan. Mutta sen kyläläiset huomasivat, että ä ja ö ovat hyvin tärkeitä kirjaimia eikä niitä mitenkään san sekoittaa a:han ja o:hon, vaan pitää huolellisesti tarkata pilkkuja.