31
[s. 31] Mutta rannalla nämäkin kaikki olivat, ja kissat naukuivat surkeasti ja kanat kaakottivat. Kylläpä se oli merkillistä sekamelskaa!
Isä Kiljunen oli kalliolla koettanut huutaa voimiensa takaa. Ja hän huusi todellakin niin kovaa ja niin kauan, että tuli aivan käheäksi. Lopulta ei hän saanut enää sanaakaan suustaan. Ja vaikka hän olisi saanutkin, niin eihän kukaan kuullut hänen ääntään kylään asti, kaikkein vähimmin sellaisen metakan aikana, joka syntyi kaikkien lähtiessä pakoon.
Lopulta ei hän voinut muuta tehdä kuin lähteä katsomaan, minne kaikki kyläläiset olivat menneet. Kun hän lähestyi rantaa, tulivat kaikki kylän kissat hädissään häntä kohden ja kanat juosta keikkuivat hänen luokseen. Tämän kummallisen saattueen kerällä isä Kiljunen saapui rantaan.
Tietysti kaikki silloin kysyivät häneltä, milloin miina laukeaa. Isä Kiljunen oli niin käheä, ettei hän saanut sanaakaan suustaan, ja siksi hänen täytyi turvautua merkkikieleensä. Siinä sileällä rannalla seisoessaan voi hän muodostaa kaikki kirjaimet aivan oikein. Mutta kissat säikähtyivät kovasti tuollaista miestä, joka huitoo käsiään ja jalkojaan, joka menee toisinaan kontilleen ja aina vähän ajan päästä hyppää ilmaan. Ne kiipeilivät katsomaan tätä kummallisuutta puihin ja muuanne, minne vain pääsivät turvaan, ja kanat seisoivat pää kallellaan etäältä katsellen tätä kummallisuutta. Kylän suurin kukko ainoastaan uskalsi olla
