29
[s. 29] »älkää»-sanassa tehdä ä:n pilkkuja, ja seurauksena oli, että hän ilmoittikin kyläläisille :»alkaa!»
Muuta ei tarvittukaan pannakseen koko katselijajoukon tuliseen kiireeseen. Kaikki läksivät nyt juoksemaan minkä suinkin alta pääsivät, ihmiset ja eläimet yhtenä suurena sekamelskana. Oli oikein kummallista, ettei ketään siinä kiireessä tallattu aivan liiskaksi. Ja nyt sitä mentiin tulista vauhtia eteenpäin.
Äiti Kiljunen huusi äkkiä:
— Järvi on turvallinen paikka! Menkää järveen!
Ja kun ei kukaan tiennyt, missä olisi turvallista olla, niin noudattivat kaikki äiti Kiljusen ehdotusta, ja järveen nyt menivät ihmiset ja eläimet kuormineen ja tavaroineen. Ja kun he olivat päässeet kaulaa myöten veteen, pysähtyivät he odottamaan sitä suurta pamausta, jonka miinan laukeaminen saa aikaan.
Kylläpä tämä joukko näytti merkilliseltä. Hevoset olivat vetäneet kuormat syvälle veteen, lehmät seisoivat siellä suuressa ryhmässä, lampaat olivat ottaneet eri osastonsa ja siat olivat asettuneet rannalle mutaan. Koirat istuivat vedessä haukkuen vimmatusti. Ja kaikkien näiden elukoitten keskellä oli ihmisiä, miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä. Ainoat, jotka kylän elävistä olennoista eivät olleet menneet veteen, olivat kanat ja kissat. Kanat siksi, että ne tyhmyydessään eivät ymmärtäneet, mikä vaara uhkasi, tai olivat niin viisaita, että uskoivat pamauksen tullessa voivansa lentää, ja kissat, jotka eivät mistään hinnasta tahdo mennä veteen.