83
[s. 83] olisi uskaltanut Plättää suututtaa vastaamalla jyrkästi kieltävästi. Ja siinä hän tekikin viisaasti, sillä kun Plättä nyt jo huusi niin, että korvat olivat mennä lukkoon, niin kuinka hän olisikaan huutanut, jos Mannerheim olisi ollut jyrkkä; sellainen huuto tuskin olisi maailmaan mahtunutkaan.
Mannerheim, joka isä Kiljuselta oli kysellyt Plätän nimeä, taputti Plättää päähän ja sanoi:
— Ole nyt kiltti Olga Vilhelmiina!
Plättä vaikeni aivan heti, sillä hän ei ollut kuullut koskaan vielä oikeaa nimeään, kaikki sanoivat häntä vain Plätäksi.
— Minä olen Plättä, sanoi hän.
— Jos niin tahdot, sanoi Mannerheim, ole siis Plättä. — Sinä tahdot saada kuularuiskun, eikö niin?
— Minä tahdon sen ja heti paikalla, sanoi Plättä.
— Sinä olet kerran sitä hoitanut oikein hyvin, sanoi Mannerheim, mutta toisella kertaa voisit tehdä meidät kaikki plätäksi ampumalla meihihkin. Minä en siis voi sinulle, neiti Plättä Kiljunen, antaa kuularuiskua.
— Plättä väänsi naamaansa ja aikoi päästää sen huudon, joka ei olisi maailmaankaan mahtunut. Mannerheim kiiruhti sen vuoksi sanomaan:
— Mutta toisen ruiskun saat.
— Minkä ruittun? kysyi Plättä.
— Minä käsken, että tämän pitäjän paloruisku jätetään sinun käytettäväksesi, sanoi Mannerheim. — Se