87
[s. 87] ihmiset eivät uskaltaneet ollenkaan liikkua huoneista pois. Pojat sen sijaan kyllä olivat aina ulkona ja kuluttivat kenkiään luistelemalla.
Kylä oli tällaisessa liukkaudentilassa, kun seuraavana päivänä sama vihollisjoukko, joka kylässä oli ollut ja jonka Plättä oli ajanut karkuun kuularuiskullaan, palasi koottuaan suuren määrän lisävoimia. Heidän tarkoituksensa oli hyökätä Mannerheimin kimppuun ja tuhota hänen joukkonsa aivan kokonaan.
Kun Mannerheim sai kuulla vihollisen lähestymisestä, asettui hän joukkoineen kylän toiseen laitaan odottamaan.
Ja vihollinen tuli yönaikaan. Se ei tiennyt mitään Plätän ruiskuttamisesta. Oli ihan pimeää, kun se saapui juoksujalkaa kylään. Mutta pitkälle ei vihollislauma päässyt, kun se joutui Plätän liukkaiksi laittamille teille. Kuului möksähdyksiä, vihaisia sanoja, parkaisuja, kaikenlaista metakkaa, kun miehet kaatuilivat. Heidän hevosensa kaatuivat tiellä, reet menivät kumoon luistaessaan tiensivuun, mukana ollut kanuuna kaatui aivan kumoon, kuularuiskut menivät ojaaan. Miehiltä putoilivat kiväärit kaatuessaan. Kun he siis vaivalloisesti konttaamalla pääsivät liukasta tietä myöten kylän toiselle puolelle, ei heillä ollut enää aseita, jonka vuoks he kaikki joutuivat vangiksi.
Se oli suuri päivä Plätän elämässä, Mannerheim kantoi häntä aamulla sylissään sotaväen tehdessä kunniaa.
