Kiljusen herrasväki/Kun Kiljusen pojat olivat hirviä pyytämässä
| Aarteen kaivaminen | Kiljusen herrasväki Kun Kiljusen pojat olivat hirviä pyytämässä. Kirjoittanut Jalmari Finne |
Kiljusen herrasväen toinen Helsinginmatka |
| Kuvittanut Rafael Rindell |
Kiljusen pojat, lihava Mökö ja laiha Luru, olivat kuulleet hirvien metsästämisestä. Tekihän heidänkin mielensä mennä sellaisia elukoita pyytämään. Kun he tämän asian mainitsivat kotonaan, niin isä Kiljunen sanoi, tai oikeastaan huusi, sillä eihän hän koskaan puhunut tavallisella äänellä:
— Oletteko te ihan patahassuja! Ei niitä saa jokainen pyytää! Ensin on haettava lupa kuvernööriltä.
Kun pojat sen kuulivat, niin he menivät yhdessä kirjoittamaan kirjettä Hämeen läänin kuvernöörille. Kun he kolme tuntia olivat miettineet, millä tavoin tämä kirje oli kirjoitettava, niin he saivat seuraavan valmiiksi:
»Hämeen läänin herra kuvernööri. Mekin tahtoisimme mennä pyytämään hirviä. Saammeko mennä? Kyllä me osaamme sen tehdä, me osaamme vaikka mitä, ja me olemme rohkeita poikia. Mökö ja Luru Kiljunen.»
Kun kuvernööri aina on kohtelias herra, niin tuli pian vastaus pojille, ja siinä sanottiin, että heillä oli lupa tappaa viisi hirveä.
[s. 72] Kun pojat saivat tämän kirjeen, huusivat he niin kovaa hurraata, että äiti Kiljunen, joka kuitenkin oli tottunut jo yhteen ja toiseen huutoon, painoi kätensä korvilleen ja huusi:
— Olkaa hiljaa, pojat!
Pojat eivät ilmoittaneet hankettaan isälleen eikä äidilleen, sillä he olivat päättäneet ilahuttaa kotiväkeä tuomalla hirvenpaistia taloon.
Seuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli vahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä ammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen vuoksi ottanut nuoran mukaansa.
Eivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä käydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat astelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat muuallakin.
Kylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty kaksi hirveä.
— Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.
Siellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen, että silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta huusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi aikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli [s. 73] punainen, kalpeni kerrassaan. Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen kalpeammaksi, huusi:
— Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!
Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön herneistä! Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se suututti Mököä, ja hän huusi:
— Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi tässä on!
Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan.
Ei hirvi nytkään liikahtanut.
— Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. — Ei se kuole sinun pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.
Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi korkealle. Sitten se läksi täyttä laukkaa juoksemaan, Luru ei päästänyt nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jälestä.
Mökö huusi:
— Minne sinä menet, Luru?
— Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven vetäessä häntä pitkin metsää. — Minä menen kotiin, tule sinä jälestä, jos pääset!
[s. 74] Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni. Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven selkään.
Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.
Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan häntä pitkin metsää, niin hän huusi:
— Kiipeä selkään, Luru!
Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru, hänen oma, laiha veljensä.
Ja nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.
Tuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat. Ja arvaahan sen, minkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He olivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati sitten muut.
Kun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen, [s. 75] tulivat ne lopulta sille kylätielle, jonka varrella Kiljuset asuivat. Ja nyt mentiin sileätä maantietä pitkin, niin että paikat paukkuivat.
Pojat huusivat ilosta, huusivat niin, että koko kylä tuli katsomaan mikä oli hätänä. Kun ihmiset näkivät kaksi hirveä, jotka kiitivät kylään päin, ja niiden selässä kaksi kummallista olentoa, niin kaikki pelästyivät kovasti, sillä he luulivat, että nyt ovat kummitukset tai muut pahat kylään tulleet.
Ja koko kylä parkaisi kauhusta! Oli siinä taas ääntä yhdeksi kertaa! Ja kaikki menivät pakoon. Muutamat kiipesivät puihin, toiset piiloutuivat perunakuoppiin. Ja kaikki olivat aivan varmoja siitä, että nyt oli maailmanloppu tullut.
Ja eläimet, ne vasta kovasti säikähtivät, sillä eihän niillä ollut ollenkaan järkeä. Kaikki hevoset juoksivat maantielle ja kiiruhtivat alta pois. Ja lehmät sitten! Nekin juoksivat niin että keikkuivat. Ja siat, nekin panivat parastaan, jota pitemmälle tultiin. Kissat juoksivat häntä pystyssä, kanat koettivat päästä alta pois ja menivät niin hyvää kyytiä, että olivat melkein irti maasta. Olipa siinä kiirettä, ai ai, kuinka kovaa siinä mentiin! Mutta oli siinä ääntäkin, sillä tietysti kaikki eläimet huusivat hädissään.
Pulla oli poikien mentyä metsälle hakenut heitä joka paikasta. Kun ei ollut löytänyt, niin se oli lähtenyt kylään tuttaviaan tervehtimään. Kun Pulla näki hirvien tulevan, niin se meni ensin häntä koipien välissä pakoon [s. 76] ja haukkui minkä suinkin jaksoi aidan takaa kaikkia niitä elukoita, jotka juoksivat hirvien edellä maantietä pitkin. Mutta kun hirvet olivat päässeet ohitse, silloin Pulla päästi sellaisen komentavan kiljahduksen, että kaikki kylän koirat ymmärsivät, mistä oli kysymys.
Ja nyt kiiruhtivat kaikki koirat hirvien jälestä; mitkä hyppelivät hirvien kuonon edessä haukkuen vimmatusti, mitkä juoksivat rinnalla ja siinä pitivät pahaa ääntä, mitkä kippasivat jälestä ja koettivat saada hirven hännästä kiinni, ja kun se on hyvin lyhkönen ja kovin korkealla, niin olipa siinä hyppimistä. Ja viimeisenä tuli Pulla, joka ei mitenkään pienillä jaloillaan jaksanut pysyä toisten rinnalla. Kyllähän se juoksi niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä, mutta ei sekään oikein auttanut.
Ja koko joukko juoksi pitäen hirveätä melua ja rähinää maantietä pitkin, niin että tomu oli aivan yhtenä pilvenä.
Kun ihmiset näkivät, että kaikki heidän kotieläimensä ja karjansa olivat karkaamaisillaan pois kylästä, niin he läksivät koirien jälestä juoksemaan. Poikanaskalit pääsivät ensimäisiksi, ne ravasivat niin, ettei tahtonut jalkoja erottaa. Sitten tulivat aikamiehet, jotka juoksivat ja harppasivat niin, että luuli jalkojen irtaantuvan. Heidän jälestään tulivat naiset, kohottivat hameitaan, jotta liepeet eivät olisi tiellä, ja mennä huristivat. Ja sitten tulivat pikkutytöt. Ja vihdoin viimein ne lapset, jotka vasta konttasivat.
[s. 77] Kaikki, mitä kylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.
Oli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.
Kiljusen talon kohdalla maantie kääntyi. Eihän tällaista kiirettä pidettäessä, ja kiirettä siinä todellakin pidettiin, jouduttu käännöstä tekemään. Ja sillä tapaa tulivat kaikki Kiljusen pihalle. Kun rakennuksia oli pihan ympärillä, niin kaikki jäivät sinne yhteen kasaan. Kanat hyppäsivät, koettaessaan oikein lentää, kuistin katolle, kissat kiipesivät rakennuksen katolle. Lehmät menivät pihan oikealle puolelle ja hevoset vasemmalle, siat jäivät portin pieleen, koirat juoksentelivat joka paikassa. Hirvet jäivät keskelle pihaa ja ihmiset maantielle portin ulkopuolelle. Kaikista huonoimmin konttaava lapsi ei vielä ollut päässyt puolitiehenkään, vaan istui keskelle maantietä ja huusi. Mutta kuka sellaisessa mellakassa sen ääntä olisi kuullut?
Isä ja äiti Kiljunen tulivat katsomaan, mikä hirveä joukko heidän taloonsa tuli. Kun he näkivät hirvet ja niiden selässä kaksi mustanruskeata olentoa, niin he molemmat parkaisivat ihan yht’aikaa. Ja vaikka kaikki pitivät sellaista ääntä, ettei olisi luullut enää maailmaan sen enemmän ääntä mahtuvankaan, niin kyllä se kumminkin kuului, kun isä ja äiti Kiljunen huusivat voimainsa takaa. Se oli sellainen huuto, että kaikki hämmästyksestä vaikenivat, kaikki muut paitsi Pulla, joka haukkumisesta jo aivan käheänä koetti herättää toisten huomiota.
[s. 78] — Päivää! huusivat pojat. — Tässä on taloon kaksi hirveä. Me olemme tuoneet ne metsästä.
Silloin isä ja äiti Kiljunen taas huusivat, mutta nyt ilosta. Pojat otettiin alas hirvien selästä, pestiin ja vaatetettiin. Kylän asukkaat keräsivät kotieläimensä ja veivät ne pois.
Hirvet jäivät Kiljusen taloon, ja Pulla pantiin niitä paimentamaan. Ja jos Pulla vain olisi niitä hyvin paimentanut eikä päästänyt niitä karkaamaan, niin kai ne vieläkin olisivat siellä.