77
[s. 77] Kaikki, mitä kylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.
Oli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.
Kiljusen talon kohdalla maantie kääntyi. Eihän tällaista kiirettä pidettäessä, ja kiirettä siinä todellakin pidettiin, jouduttu käännöstä tekemään. Ja sillä tapaa tulivat kaikki Kiljusen pihalle. Kun rakennuksia oli pihan ympärillä, niin kaikki jäivät sinne yhteen kasaan. Kanat hyppäsivät, koettaessaan oikein lentää, kuistin katolle, kissat kiipesivät rakennuksen katolle. Lehmät menivät pihan oikealle puolelle ja hevoset vasemmalle, siat jäivät portin pieleen, koirat juoksentelivat joka paikassa. Hirvet jäivät keskelle pihaa ja ihmiset maantielle portin ulkopuolelle. Kaikista huonoimmin konttaava lapsi ei vielä ollut päässyt puolitiehenkään, vaan istui keskelle maantietä ja huusi. Mutta kuka sellaisessa mellakassa sen ääntä olisi kuullut?
Isä ja äiti Kiljunen tulivat katsomaan, mikä hirveä joukko heidän taloonsa tuli. Kun he näkivät hirvet ja niiden selässä kaksi mustanruskeata olentoa, niin he molemmat parkaisivat ihan yht’aikaa. Ja vaikka kaikki pitivät sellaista ääntä, ettei olisi luullut enää maailmaan sen enemmän ääntä mahtuvankaan, niin kyllä se kumminkin kuului, kun isä ja äiti Kiljunen huusivat voimainsa takaa. Se oli sellainen huuto, että kaikki hämmästyksestä vaikenivat, kaikki muut paitsi Pulla, joka haukkumisesta jo aivan käheänä koetti herättää toisten huomiota.
