73
[s. 73] punainen, kalpeni kerrassaan. Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen kalpeammaksi, huusi:
— Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!
Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön herneistä! Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se suututti Mököä, ja hän huusi:
— Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi tässä on!
Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan.
Ei hirvi nytkään liikahtanut.
— Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. — Ei se kuole sinun pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.
Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi korkealle. Sitten se läksi täyttä laukkaa juoksemaan, Luru ei päästänyt nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jälestä.
Mökö huusi:
— Minne sinä menet, Luru?
— Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven vetäessä häntä pitkin metsää. — Minä menen kotiin, tule sinä jälestä, jos pääset!
