74
[s. 74] Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni. Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven selkään.
Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.
Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan häntä pitkin metsää, niin hän huusi:
— Kiipeä selkään, Luru!
Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru, hänen oma, laiha veljensä.
Ja nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.
Tuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat. Ja arvaahan sen, minkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He olivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati sitten muut.
Kun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen,
