Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Viideskolmatta luku
| Neljäskolmatta luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Viideskolmatta luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kuudeskolmatta luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Barataria-saaren virkaheitto maaherra ratsasti nyt suruisin mielin herttuan linnaa kohden, pohtien mielessään kaiken inhimillisen suuruuden turhuutta; mutta yht’äkkiä hän tunsi maan vajoavan jalkainsa alla ja hän ja aasi putosivat putoamistaan maan sisään muutamien silmänräpäysten kuluessa, jotka Sanchosta tuntuivat iankaikkisuudelta.
Ensin hän luuli sitä loitsijain teoksi, jotka tahtoivat kostaa hänelle kaikista niistä valheista, joita hän oli herralleen syöttänyt. Hänelle muistui myöskin mieleen — sillä vaaran hetkellä ajatus lentää salaman nopeudella — ne iskut, jotka hän oli luvannut antaa itselleen Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta ja joiden nojalla hän oli saanut maaherrakunnankin. Vihdoin hän löysi itsensä aasinsa alta, jonka käheä kirkuna epäsointuisasti yhtyi hänen ähkimisiinsä. Tunnustella jäseniään, nousta pystyyn ja nostaa aasinsakin — se oli kaikki muutamien harvojen silmänräpäyksien työ. Hän huomasi itsensä pahoin ruhjoutuneeksi, vaan ei lainkaan haavoitetuksi, mistä seikasta kiitti onnellista tähteään. Tapaturmansa alkoi hänestä tuntua yhä luonnollisemmalta; ja käveltyään hetken ympäriinsä uudessa asunnossaan hän huomasi pudonneensa vanhaan sudenkuoppaan, josta varalaitteet oli otettu pois.
Hän silloin rupesi huutamaan täyttä kurkkua apua; mutta päivä painui mailleen, ilman että yksikään ohikulkija oli huomannut hänen pulaansa. »Voi, tähän sudenkuoppaanko siis pitää päättyä don Quijoten aseenkantajan ja Baratarian maaherran elämä?» valitteli Sancho [s. 161] itsekseen. »Entä harmoparkani, jääköhän sekin metsänpetojen saaliiksi?» Hänen näin uikutellessaan kuului ääni, joka Sanchosta tuntui tulevan suoraan taivaasta, huutavan ylhäältä: »Ken siellä valittelee?» — »Jumalan kiitos!» huudahti Sancho, »onko se don Quijote itse? Ah, hyvä, laupias herrani, vetäkää minut ylös täältä, päästäkää minut pälkähästä, armahtakaa toki uskollista aseenkantajaanne ja hänen aasiparkaansa!» — »Minä olen don Quijote!» vastasi ritari; »ja jos totta on, että sinä olet poloisen Sanchoni sielu, niin en säästä rukouksiani ja palveitani sinua kiirastulen vaivoista kirvoittaakseni.»
Sancholle, joka muutenkin oli pelosta vallan henkihieverissään, maksoi paljo vaivaa ja selityksiä saada herransa käsittämään hänen pulansa ja että hän todellakin oli ruumiillinen Sancho Pansa, eikä vain tämän sielu. Siitä vihdoin selville päästyään don Quijote hinasi suurella vaivalla uskollisen aseenkantajansa sudenkuopasta, ja yhdistetyin voimin saatiin aasiparkakin pälkähästä. Sitte ritari suuntasi kulkunsa vallan toiseen suuntaan kuin herttuallinen linna sijaitsi.
»Mitäs nyt ajattelettekaan, armollinen herra?» kysyi Sancho säikähtyneenä. »Käykö tässä taasen samatekuin Camachon häissä, joista lähdimme lihapatojen äärestä nälkää näkemään? Ettekö edes salli minun mennä itseäni linnan keittiössä hiukan kostuttamaan kaikista hallitukseni huolista ja vaivoista? Säälikää toki minua, jos ette itseänne sääli!» Mutta don Quijote pysyi kuurona näille liikuttaville rukouksille ja sanoi päättäneensä lähteä etsimään uusia seikkailuita.
Oi urhea Manchan ritari! Ken olisikaan sinulle voinut ilmaista, mikä kohtalo sinua Barcelonan muurien edustalla odottaisi, missä loistaville urhotöillesi tehtiin lyhyt ja surkea loppu? Saatettuasi kaikki loitsijain ilkeät ansat häpeään, voitettuasi koko maailman jättiläiset, suojeltuasi neitseitä, vapautettuasi vankikurjia ja nautittuasi lemmekästä hovisuosiota tulisi siis salliman oikku [s. 162] riistämään sinulta ikuisiksi ajoiksi kalvan ja peitsen käyttelyn! Murhe täyttää myöskin elämäkertasi kirjoittajan, joka niin kauvan on seurannut loistavaa uraasi, täytyessään kertoa tästä kovanonnen potkauksesta ja päättäessään niin ihmeellisen tarinan seuraavalla surullisella tapauksella.
Eräänä aamuna, kun don Quijote ratsasti täysissä varuksissa aamuajolle rautatietä pitkin, näki hän vastaansa tulevan ritarin, asestetun kuten hän itsekin kiireestä kantapäähän ja kantaen kilpeä, johon oli maalattu välkkyvä kuu. Lähemmä tultuaan outo ritari huusi suurella äänellä: »Loistava ritari, verraton sankari don Quijote de la Mancha! Minä olen Välkkyvän kuun ritari, jonka tavattomista urotöistä maine varmaankin on saapunut korviisi, ja olen tullut taistelemaan kanssasi koetellakseni onko sinulla vielä voimaa käsivarressasi ja pakottaakseni sinut tunnustamaan että minun valtijattareni, ken hän sitte lieneekin, on suloudessa sinun Dulcineaasi verrattomampi. Jos vapaaehtoisesti tahdot myöntää tämän todeksi, niin vältät varman kuoleman; mutta jos kanssani taistella haluat, en sinut voitettuani sinulta muuta pyydä kuin että lakkaat kantamasta aseita ja etsimästä seikkailuja kokonaisen vuoden aikana ja että myös palaat kotiisi elääksesi siellä rauhallisesti ja terveyttäsi ja talouttasi hoitaen. Mutta jos sinä minut voittaisit, niin saat ottaa pääni, aseeni ja hevoseni, ja tulevat minun urotyöni lisäämään omaa mainettasi. Mieti nyt tarkoin minkä itsellesi parhaaksi katsot, ja vastaa sitte pian, sillä minulle on suotu vain tämä päivä tämän asian ratkaisua varten.»
Don Quijote hämmästyi suuresti Kuuritarin julkeudesta ja tavattomasta vaatimuksesta; mutta tyynesti ja arvokkaasti hän vastasi: »Herra Välkkyvän kuun ritari, jonka urotöistä yksikään ei ole saapunut kuuluviini, minä tohtisin vannoa, ettette milloinkaan ole nähnyt verratonta Dulcineaa; sillä jos hänet kerrankin olisitte nähnyt, ette varmaankaan olisi antautunut tähän hyödyttömään [s. 163] kiistaan, sillä pelkkä hänen näkönsä olisi vakuuttanut teille, ettei koskaan ole ollut eikä koskaan ole hänen vertaistaan kaunotarta. En siis tosin väitä että olette valhetellut, vaan että olette erehtynyt ja ajanut harhaan, ja sitä mukaa otan vastaan taisteluvaatimuksenne mainitsemillanne ehdoilla, ja sen teen nyt heti, jottei määräaikanne suotta turhaan kuluisi. Ehdoistanne sen kuitenkin kiellän, että teidän voittojenne kunnia tulisi muka minun osakseni, sillä enhän tunne millinen mainitsemanne kunnia onkaan, ja muuten tyydyn vain omaan kunniaani, jonka tiedän todenperäiseksi. Asettukaa siis kentälle minkä matkan päähän tahdotte, minä teen samoin, ja voitto on sen, ken paremmin osaa käyttää aseitansa.»
Kaupungissa oli Välkkyvän kuun ritarin huomattu puhelevan don Quijoten kanssa; ja kun sankarimme maine oli saapunut Barcelonaan saakka, lähtivät varakuningas ja monet ylimykset kaupunginportille katselemaan taistelua ja tulivat paikalle juurikun don Quijote käänsi hevosensa ottaakseen vauhtia ryntäykseen.
Nähdessään molempain ritarien antautuvan huimaan kaksinkamppailuun astui varakuningas väliin ja kysyi kiistan syytä. Välkkyvän kuun ritari sanoi sen koskevan etevämmyyttä kauneudessa ja kertoi lyhyesti saman, minkä oli sanonut don Quijotelle, sekä mainitsi taisteluehdot. Saatuaan don Quijotelta samallaisen selityksen älysi varakuningas, että taaskin oli käsillä jokin sankarillemme varattu kepponen, jonka vuoksi hän vetäytyi etäämmälle, sanoen: »Herrat ritarit, jos tässä todellakin on kysymys joko riita-asian tunnustamisesta tahi kuolemasta ja jos kumpikin olette yhtä järkähtämättömät mielipiteissänne, niin karauttakaa kaikkien hyvien henkien nimessä toisianne vastaan.»
Kuuritari kiitti varakuningasta kohteliain sanoin, ja myöskin don Quijote teki samoin, sulkien sen ohessa itsensä Sallimuksen ja Dulcinean armolliseen suosioon, kuten hänellä aina oli tapana taistelua alkaissaan. Sitte [s. 164] hän otti tavallista pitemmän vauhtimatkan, koska näki vastustajansakin niin tekevän. Ilman torventoitotusta tai muuta sotaista hyökkäysmerkkiä käänsivät molemmat ritarit ratsunsa ja kannustivat ne huimaa vauhtia toisiaan vastaan.
Kuuritarin hevonen oli nuorempi ja vikkelämpi kuin Rosinante, joten hän kohtasi tämän kahden kolmanneksen päässä välimatkasta ja antoi keihästään käyttämättä vastustajalleen sellaisen puukkauksen, että ratsu ja ratsastaja kellahtivat päist’pikaa tantereelle. Sitte hän nopeasti hyppäsi satulastaan, laski jalkansa don Quijoten rinnalle ja keihäänsä hänen kypärinsä silmäverholle sanoen: »Olette voitettu, ritari, ja henkenne on mennyttä kalua, jollette myönny sopimuksessamme määrättyihin ehtoihin.»
Mutta don Quijote, joka oli huumautunut täräyksestään ja niin perin heikko, ettei kyennyt avaamaan silmäverhoaan, lausui heikolla ja haudanomaisella äänellä: »Dulcinea del Toboso on maailman ihanin nainen ja minä olen onnettomin kaikista ritareista maan päällä; ja koska on väärin että tämä totuus joutuisi kärsimään minun heikkouteni vuoksi, niin työnnä vain keihääsi kurkkuuni, ritari, ja riistä elämäni, kun jo kerran olet riistänyt kunniani.» — »Ei, en toki», vastasi Välkkyvän kuun ritari, »jääköön minun puolestani katoamattomaan kirkkauteensa maine Toboson Dulcinean ihanuudesta! Minä tyydyn vain siihen, että suuri don Quijote palajaa kotikyläänsä vuoden ajaksi, kuten sovimme ennen taisteluamme, tai ainakin niin kauvaksi, kunnes hänelle annan vapautensa takasin.»
Tämän keskustelun kuuli varakuningas seurueineen; he kuulivat myöskin don Quijoten vastaavan, että jollei häneltä vaadittu mitään mikä halventaisi neiti Dulcinean arvoa, sitoutui hän kernaasti kaikkiin muihin ehtoihin kuni tunnollinen ja kunniallinen ritari ainakin. Tähän tunnustukseen Kuuritari oli tyytyväinen, jonka jälkeen hän nopeasti hypähti ratsunsa selkään ja kumartaen [s. Kuva]
|
Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty. |
| Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan. |
varakuninkaalle ajoi hiljaista ravia kaupunkiin päin. Don Quijote nostettiin maasta, ja kun hänen silmäverhonsa avattiin, huomattiin hänen olevan vallan kalpea ja hikinen. Rosinante oli saanut sellaisen kolauksen, ettei sitä millään voimin saatu häivähtämään paikoiltaan. Sancho oli alla päin pahoilla mielin eikä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Koko näytelmä tuntui hänestä unennäöltä ja ilkeältä loitsutempulta. Hän näki herransa voitetuksi ja sitoutuneeksi olemaan vuoden mittaan aseita käyttelemättä; ja siitä hän johtui ajattelemaan, että koska hänen herransa maine nyt oli sumentunut, niin myöskin hänen omat suuret toiveensa samalla haihtuivat sumuna ilmaan. Hänen näitä surullisia asioita mietiskellessään käski varakuningas saattamaan don Quijote kantotuolilla kaupunkiin, minne hän itsekin palasi ottaakseen selvyyttä Välkkyvän kuun ritarin persoonasta.
Mutta jättäkäämme nyt varakuningas keskustelemaan voittajan, s. o. parturi Niklaksen kanssa, ja seuratkaamme kuuluisata ritaria, joka hiukan vammoistaan toivuttuaan lähti matkaamaan kotikyläänsä kohti.