[s. 161] seen. »Entä harmoparkani, jääköhän sekin metsänpetojen saaliiksi?» Hänen näin uikutellessaan kuului ääni, joka Sanchosta tuntui tulevan suoraan taivaasta, huutavan ylhäältä: »Ken siellä valittelee?» — »Jumalan kiitos!» huudahti Sancho, »onko se don Quijote itse? Ah, hyvä, laupias herrani, vetäkää minut ylös täältä, päästäkää minut pälkähästä, armahtakaa toki uskollista aseenkantajaanne ja hänen aasiparkaansa!» — »Minä olen don Quijote!» vastasi ritari; »ja jos totta on, että sinä olet poloisen Sanchoni sielu, niin en säästä rukouksiani ja palveitani sinua kiirastulen vaivoista kirvoittaakseni.»
Sancholle, joka muutenkin oli pelosta vallan henkihieverissään, maksoi paljo vaivaa ja selityksiä saada herransa käsittämään hänen pulansa ja että hän todellakin oli ruumiillinen Sancho Pansa, eikä vain tämän sielu. Siitä vihdoin selville päästyään don Quijote hinasi suurella vaivalla uskollisen aseenkantajansa sudenkuopasta, ja yhdistetyin voimin saatiin aasiparkakin pälkähästä. Sitte ritari suuntasi kulkunsa vallan toiseen suuntaan kuin herttuallinen linna sijaitsi.
»Mitäs nyt ajattelettekaan, armollinen herra?» kysyi Sancho säikähtyneenä. »Käykö tässä taasen samatekuin Camachon häissä, joista lähdimme lihapatojen äärestä nälkää näkemään? Ettekö edes salli minun mennä itseäni linnan keittiössä hiukan kostuttamaan kaikista hallitukseni huolista ja vaivoista? Säälikää toki minua, jos ette itseänne sääli!» Mutta don Quijote pysyi kuurona näille liikuttaville rukouksille ja sanoi päättäneensä lähteä etsimään uusia seikkailuita.
Oi urhea Manchan ritari! Ken olisikaan sinulle voinut ilmaista, mikä kohtalo sinua Barcelonan muurien edustalla odottaisi, missä loistaville urhotöillesi tehtiin lyhyt ja surkea loppu? Saatettuasi kaikki loitsijain ilkeät ansat häpeään, voitettuasi koko maailman jättiläiset, suojeltuasi neitseitä, vapautettuasi vankikurjia ja nautittuasi lemmekästä hovisuosiota tulisi siis salliman oikku riistä-
|
Taruaarre II. — 11 |
161 |
