[s. 165] kuninkaalle ajoi hiljaista ravia kaupunkiin päin. Don Quijote nostettiin maasta, ja kun hänen silmäverhonsa avattiin, huomattiin hänen olevan vallan kalpea ja hikinen. Rosinante oli saanut sellaisen kolauksen, ettei sitä millään voimin saatu häivähtämään paikoiltaan. Sancho oli alla päin pahoilla mielin eikä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Koko näytelmä tuntui hänestä unennäöltä ja ilkeältä loitsutempulta. Hän näki herransa voitetuksi ja sitoutuneeksi olemaan vuoden mittaan aseita käyttelemättä; ja siitä hän johtui ajattelemaan, että koska hänen herransa maine nyt oli sumentunut, niin myöskin hänen omat suuret toiveensa samalla haihtuivat sumuna ilmaan. Hänen näitä surullisia asioita mietiskellessään käski varakuningas saattamaan don Quijote kantotuolilla kaupunkiin, minne hän itsekin palasi ottaakseen selvyyttä Välkkyvän kuun ritarin persoonasta.
Mutta jättäkäämme nyt varakuningas keskustelemaan voittajan, s. o. parturi Niklaksen kanssa, ja seuratkaamme kuuluisata ritaria, joka hiukan vammoistaan toivuttuaan lähti matkaamaan kotikyläänsä kohti.
Barcelonasta lähtiessään don Quijote vielä kerran surullisesti katseli sitä paikkaa, missä hän oli joutunut tappiolle, ja sanoi: »Tässä kukistui Troija, tässä on kovaonneni eikä suinkaan pelkuruuteni riistänyt minulta kalliisti hankkimani kunnian; tässä onnetar minulle osotti
165
