Barataria-saaren virkaheitto maaherra ratsasti nyt suruisin mielin herttuan linnaa kohden, pohtien mielessään kaiken inhimillisen suuruuden turhuutta; mutta yht’äkkiä hän tunsi maan vajoavan jalkainsa alla ja hän ja aasi putosivat putoamistaan maan sisään muutamien silmänräpäysten kuluessa, jotka Sanchosta tuntuivat iankaikkisuudelta.
Ensin hän luuli sitä loitsijain teoksi, jotka tahtoivat kostaa hänelle kaikista niistä valheista, joita hän oli herralleen syöttänyt. Hänelle muistui myöskin mieleen — sillä vaaran hetkellä ajatus lentää salaman nopeudella — ne iskut, jotka hän oli luvannut antaa itselleen Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta ja joiden nojalla hän oli saanut maaherrakunnankin. Vihdoin hän löysi itsensä aasinsa alta, jonka käheä kirkuna epäsointuisasti yhtyi hänen ähkimisiinsä. Tunnustella jäseniään, nousta pystyyn ja nostaa aasinsakin — se oli kaikki muutamien harvojen silmänräpäyksien työ. Hän huomasi itsensä pahoin ruhjoutuneeksi, vaan ei lainkaan haavoitetuksi, mistä seikasta kiitti onnellista tähteään. Tapaturmansa alkoi hänestä tuntua yhä luonnollisemmalta; ja käveltyään hetken ympäriinsä uudessa asunnossaan hän huomasi pudonneensa vanhaan sudenkuoppaan, josta varalaitteet oli otettu pois.
Hän silloin rupesi huutamaan täyttä kurkkua apua; mutta päivä painui mailleen, ilman että yksikään ohikulkija oli huomannut hänen pulaansa. »Voi, tähän sudenkuoppaanko siis pitää päättyä don Quijoten aseenkantajan ja Baratarian maaherran elämä?» valitteli Sancho itsek-
160
