Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kuudeskolmatta luku
| Viideskolmatta luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Kuudeskolmatta luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Seitsemäskolmatta luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Barcelonasta lähtiessään don Quijote vielä kerran surullisesti katseli sitä paikkaa, missä hän oli joutunut tappiolle, ja sanoi: »Tässä kukistui Troija, tässä on kovaonneni eikä suinkaan pelkuruuteni riistänyt minulta kalliisti hankkimani kunnian; tässä onnetar minulle osotti [s. 166] huikentelevaisuutensa ja oikullisuutensa, tässä himmentyi urhotekojeni loiste, ja tässä viimein kukistui maineeni, joka ei enää siitä nouse.» — »Urhoollisen mielen tulee yhtä suuressa määrässä», sanoi Sancho, »osottaa kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä kuin hilpeyttä myötäkäymisessä. Katsokaas miten minä tein: jos olin iloinen ollessani maaherrana, niin en nyt ole sen surullisempi aseenkantajanakaan; sillä olen kuullut sanottavan, että tuo naisihminen, jota onnettareksi kutsutaan, on oikullinen, jopa sokeakin, niin ettei hän tiedä eikä näe mitä tekee, ja kenen korottaa, kenen alentaa.» — »Sinähän vasta olet oikea filosoofi, Sancho», vastasi ritari; »sinä puhut kuin mikäkin oppinut mies, ilman että tiedän ken sinulle sellaista on opettanut. Mutta mikäli tiedän, ei maailmassa lainkaan ole olemassa mitään onnetarta eli kohtalon jumalatarta, ja kaikki asiat, mitkä maailmassa tapahtuvat, niin hyvät kuin huonotkin, eivät ole sokean sattuman työtä, vaan ovat kaitselmuksen erityisestä johdatuksesta. Siitä juuri tulee sananlasku: jokainen on oman onnensa seppä. Niin olen minäkin takonut oman onneni, vaan en tarpeellisella viisaudella, jonka vuoksi korkealle tähtäävät toiveeni ovatkin saaneet näin häpeällisen lopun. Olisihan minun toki pitänyt ajatella, että Kuuritarin valtavaa kimoa vastaan Rosinante ei kyennyt mihinkään. Minä kuitenkin uskalsin yrittää ja tein minkä voin, vaan lensin paikalla maahan. Mutta vaikka se minulle maksoikin kunniani, en sillä kadottanut sanassansa pysyvän miehen hyvettä. Ollessani rohkea ja urhoollinen vaeltava ritari, vahvistin käsivarteni voimalla ja urhotöilläni maineeni; ja nyt, kun olen ratsulta viskattu aseeton aseenkantaja, olen tottelevaisuudellani todistava, että aina pidän sanani. Käykäämme siis kotiin, Sancho ystäväiseni, ja viettäkäämme siellä koevuosi, jotta hiljaisesta elämästä ammentaisimme uusia voimia jälleen antautuaksemme loistavalle sotilasuralle.» — »Hyvä herra», sanoi Sancho, »jalkasin kulkeminen ei minusta lainkaan ole [s. 167] niin huvittavaa, jotta se minua kiihottaisi pitkiin päivämatkoihin. Ripustakaamme nämä aseet johonkin puuhun, ja kun jälleen istun harmoni selässä sääret ilmassa roikkuen, niin totta tosiaan kulemme niin nopeaan kuin teidän armonne vain haluaa; mutta jalkasin ja nopeasti kulkemaan ei minua mikään mahti voi pakottaa.» — »Hyvin puhuttu, Sanchoseni», vastasi don Quijote; »ripustakaamme siis aseeni puuhun ja kirjoittakaamme sen kaarnaan ne sanat, jotka olivat piirretyt Rolandin aseihin:
- Näit’ aseit’ ellös liikutella koita,
- Joll’et sa Rolandia voimass’ voita.»
»Se käy mainiosti laatuun, armollinen herra», sanoi Sancho; »ja jollemme Rosinantea tulisi kaipaamaan matkallamme, voisimme senkin ripustaa puuhun aseitten pariksi.» — »Ei totisesti», sanoi don Quijote, »ei sitä eikä aseitakaan ripusteta mihinkään, jottei sanottaisi hyvän palveluksen tuottavan huonon palkan.» — »Aivan oikein», myönteli Sancho, »sillä järkeväin ihmisten puheen mukaan ei aasin satulaa saa rangaista aasin syntien takia. Ja kun teidän armonne itse on syypää tähän tapaukseen, niin pitää teidän rangaista itseänne eikä lainkaan kostaa aseromuillenne eikä siivolle Rosinante-parallekaan, saatikka sitte minun poloisille koivilleni, panemalla ne marssimaan kauvemmaksi kuin kannattavat.»
Koko tämä päivä ja vielä kolme seuraavaa kului tällaisissa puheluissa isännän ja palvelijan kesken, ilman että matkalla sattui mitään häiriötä. Viidentenä päivänä don Quijote lepäsi puun juurella ja vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin. Hän huokasi useita kertoja syvään, niin että Sancho luuli hänen muistelevan onnetonta kaksintaisteluaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa; mutta perin ikävästi hän hämmästyi, kun don Quijote puheli hänelle seuraavaan tapaan:
»Nyt, kun kova kohtalomme on tuominnut meidät [s. 168] toimettomuuteen, olisi sinun, Sancho, viimeinkin aika muistella lupaustasi ja vapauttaa Dulcinea lumouksesta. Valehtelematta sanoen näyt sinä niin pelkäävän nahkaasi, että toivoisin sinut suoraan susien suuhun.» — »Toden totta, armollinen herra», vastusteli Sancho, »en lainkaan luule että vaivainen selkäni voi ketään pelastaa lumouksesta. Sehän kuulostaa aivan entisen lääkärin neuvolta: jos sulla pää on kipeänä, niin hiero lujasti jalkojasi. Sen ainakin voisin vannoa, ettette ritarikirjoissanne missään ole lukenut lumousta voitavan pyörtää piiskaniskuilla. Mutta oli asianlaita miten hyvänsä, niin mieltänne noudattaakseni huimin nahkaani milloin vain halu tai tilaisuus mulle siihen tulee.» — »Taivas siitä huolta pitäköön», huoahti ritari; »pitäisihän sinun tuntea että se on sun omakin asiasi, sillä onhan Dulcinea sinunkin vaitijattaresi, koska kerran minä olen herrasi ja isäntäsi.»
Näin puhellen he saapuivat eräälle niitylle, jolla herttuapari seurueineen kerran oli toimeenpannut paimenjuhlan; sen muistaessaan don Quijote, joka oli ollut mukana, sanoi Sancholle: »Tässähän on niitty, jolla joku aika sitte tapasimme joukon somia paimenia ja suloisia paimenimpysiä, jotka tahtoivat matkia ja uudistaa muinaista arkaadista paimenelämää. Jos olet samaa mieltä, niin rupeamme mekin paimeniksi, ainakin siksi ajaksi, jonka kuluessa minä en saa aseita käyttää. Ostan lampaita ja kaikkea mitä paimenelämään kuuluu, minusta tulee paimen Quijotiz ja sinusta Pansino, ja me käyskentelemme kedoilla ja metsissä laulaen ja huilua soittaen ja juoden lähdetten kristallikirkasta vettä. Tammet ja pähkinäpensaat tarjoavat meille auliisti ravintoa maukkailla hedelmillään, kovat korkkipuut ovat istuimiamme ja pajupensaat suovat viileää varjoa; ruusut tuoksuvat ympärillämme ja niityt tuhansine kukkineen ovat pehmeänä ja miellyttävänä vuoteenamme, kuu ja tähdet levittävät päämme päällä hillittyä ja suloista valoaan. Huvituksenamme on soitto ja laulu, hellät kyyneleet ja huokaukset. Apollo [s. 169] innostaa meitä runoilemaan, ja Amor sytyttää sydämmemme leimuamaan. Siten me myöskin voimme saavuttaa kuolemattoman maineen, eikä vain nykyaikana, vaan tulevaisinakin vuosisatoina.» — »No vie sun!» ihasteli Sancho, »sepä vasta on minun mieleiseni elintapa; annappa olla kun siitä puhelen Niklas-mestarillekin, niin eiköhän tule hänkin mukaamme. Ja voisinpa vannoa ettei kirkkoherrallakaan ole mitään sitä vastaan, sillä onhan hän kelpo mies ja rakastaa hilpeätä iloa.» — »Oikein hyvin puhuit, Sancho poikaseni!» sanoi don Quijote; »jos parturi Niklas tulee joukkoomme, mitä en epäilekään, niin ottakoon hän nimekseen Nicoloso. Kirkkoherran suhteen en tiedä minkä nimen hälle antaisimme, jollemme hänen papillisen säätynsä mukaan kutsu häntä Pastorelloksi. Mitä paimentyttöihin tulee, joita tapa meitä vaatii rakastamaan, ei heille ole vaikea nimiä keksiä; vaitijattareni Dulcinean nimi voi merkitä yhtä hyvin paimentyttöä kuin prinsessaakin, joten minun siis ei ole tarvis hänelle toista nimeä antaa; sinä puolestasi, Sancho, annat omalle lemmityllesi minkä nimen itse haluat.» — »Enpä halua häntä muuksi kutsua kuin Teresonaksi», vastasi Sancho, »koska se muistuttaa niin hyvin muijani varsinaista nimeä Teresa kuin hänen lihavuuttaankin [1]). Mutta kirkkoherran en luule tarvitsevan mitään paimenetarta, koska se olisi hänen papillista säätyään vastaan.» — »Voi taivasten tekijät», huudahti don Quijote, »miten ihanaa elämää tulemmekaan viettämään, Sancho ystäväiseni! Voi sitä huilujen, tamburiinien, mandoliinien ja viulujen liritystä, joka päivät päästään soi korviimme!»
»Mutta tietäkääs, armollinen herrani», sanoi Sancho, »että minä olen sellainen raukka, etten milloinkaan luule näkeväni sitä päivää, jolloin saan alkaa näin mainiota elämää viettää. Voi kuitenkin, miten sieviä puulusikoita [s. 170] osaisinkaan tehdä, jos todella pääsisin paimeneksi! Entä millaisia puutarhaharavia ja kukkakeppejä! Voin ja juuston valmistamisessa olen oikea mestari; ja vaikken näillä kyvyilläni viisaan nimeä perisikään, saisin ainakin kiitosta kätevyydestäni ja kekseliäisyydestäni. Pikku-Sancha, vanhin tyttäreni, toisi meille ruokaa kedolle. Eläpäs ollakaan; tyttö ei näytä hullummalta, joten siis lie parasta että hän pysyy kauniisti kotona. Paimenten joukossa on sekä hyviä että huonoja ihmisiä niinkuin muuallakin maailmassa, enkä mielelläni päästä karitsaani heidän kerittäväkseen. Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan; ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän sure; parempi on tehdä mutkia kuin huonosti hutkia.» — »Kylläksi jo sananlaskuja, Sancho», sanoi don Quijote; »yksikin niistä jo tarpeeksi selittää ajatuksesi. Hullu metsään huutaa, kuulee viisas lähempääkin.» — »Kas vaan, arvoisa isäntäni», vastasi Sancho, »johdattepa nyt mieleeni sananparren; pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.» — »Niin, katsoppas, hyvä Sancho», sanoi don Quijote, »minä käytän sananlaskuja ja puheenparsia aina oikeassa paikassa, niin että ne sopivat yhteen ajatukseni kanssa kuin sormi ja sormustin; mutta joka tapauksessa lopettakaamme nyt tämä keskustelu ja poiketkaamme, koska jo alkaa hämärtää, hiukkasen syrjään maantieltä etsiäksemme itsellemme yösijaa; taivas tietää, mitä huominen päivä tuo mukanaan.»
He väistyivät siis tieltä ja söivät sangen myöhäisen ja laihan illallisen Sanchon suureksi suruksi, joka huoaten muisteli vaeltavan ritariston monenkaltaisia puutteita ja kärsimyksiä, joita hän oli saanut kokea vuorilla, metsissä ja kedoilla harhaillessaan, vaikka runsaudensarvestakin joskus oli heille herkkuja vuotanut, kuten herttuan linnassa ja rikkaan Camachon häissä. Mutta hän lohduttihe sillä ajatuksella, ettei yötä ja puutetta alituisesti kestä; ja niin hän vietti sen yön sikeästi nukkuen, herransa valvoessa hänen vieressään.
- ↑ Teresona on espanjalainen suurennusmuunnos (augmentatiivi) nimestä Teresa.