Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Neljäskolmatta luku

Kolmaskolmatta luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Neljäskolmatta luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Viideskolmatta luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 154]

NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Sanchon hallituksen lyhyt loppu.

Maailmassa ei mikään pysy alallaan, vaan kaikki on alituisessa kiertokulussa. Päivä seuraa yötä, varjot valkeutta; vain ihmiselo kiiruhtaa loppuaan kohti kiiruummin kuin aika, eikä sillä täällä ole toivoa uudistuksestaan, ennenkun vasta tulevaisessa elämässä, joka sille ei mitään rajoja aseta. — Tämän yleisen mietelmän voi sovittaa Sanchonkin hallituksen lyhyeen loppuun; se kantoi hedelmiä vähän aikaa, mutta katosi sitten kuin sumu ilmaan.

Maaherramme makasi vuoteessaan hallituskautensa seitsemäntenä yönä perin kyllästyneenä, ei suinkaan ravinnon runsauteen, vaan alituiseen tuomaritoimeen ja uusien lakien ja asetusten säätämiseen; ja uni oli juuri painamaisillaan hänen silmänsä umpeen, kun hän kuuli kellojenlämpytystä ja kovaäänisiä huutoja, aivan kuin koko saari olisi ollut kumoon menemässä. Hän nousi [s. 155] istualleen vuoteessaan ja kuunteli tarkkaavaisesti, aprikoiden unisissa aivoissaan syytä moiseen meluun; mutta sen sijaan että olisi päässyt siitä selville hän vallan hämmentyi ja pelästyi, kun edelliseen meluun vielä yhtyi torvien toitotusta ja rumpujen räminää. Hän kavahti pystyyn ja juoksi paitasillaan huoneensa ovelle, mistä näki käytävää pitkin luoksensa juoksevan parikymmentä miestä tai enemmänkin, käsissä palavat soihdut ja paljaat miekat ja huutaen täyttä kurkkua: »Aseihin, aseihin, herra kuvernööri! Nopeasti aseihin, sillä lukematon vihollisjoukko on tunkeutunut saarellemme, ja me olemme hukassa, jollei teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne meitä pelasta!» — »Millä minä sitte itseni asestaisin?» kysyi Sancho, »ja mitä minä miesparka aseiden käyttelystä ymmärrän? Sellaiset asiat on parasta uskoa isännälleni don Quijotelle, joka kädenkäännähyksellä hajottaa kokonaiset vihollisjoukkiot; minä poloinen en taida niistä asioista sanoa sitä tai tätä.» — »Ah, herra kuvernööri, mitä arkuutta tuo on! Tahdotteko hyljätä meidät pulassamme? Tuomme teille hyökkäys- ja puolustusaseita joka laatua, joilla teidän armonne on hetipikaa varustautuminen ja oltava johtajamme, niinkuin oikean maanisän tulee.» — »No, asestakaa minut sitte Herran nimessä!» sanoi Sancho.

Heti tuotiin kaksi suurta kilpeä, jotka nuorilla sidottiin hänen ylleen paljaan paidan päälle, toinen vatsa- toinen selkäpuolelle, niin että miesparka oli ahdettu kuin kahden seinän väliin, voimatta lainkaan taivuttaa polviaan tai edes astua askeltakaan eteenpäin. Käteen hänelle työnnettiin pitkä keihäs, jonka avulla hän vaivoin pysyttelihe pystyssä. Asestettuaan hänet tällä tavoin veitikat pyysivät häntä asettumaan joukon etupäähän ja johdattamaan sitä vihollisia vastaan, sanoen että kun hän kerran oli heidän johtotähtenään, oli voitto varmasti heidän. »Miten lemmon lailla luulette minun voivan kävellä?» kysyi Sancho; »enhän edes voi taivuttaa polvinikamiani [s. 156] näiden kirottujen lautojen välillä, joihin minut olette köyttäneet. Ainoa mitä voitte tehdä, on se että kannatte minua ja laskette minut pystyyn tai pitkäkseni jollekin takaportille, jota puolustan keihäälläni taikkapa myöskin ruumiillani.» — »Eteenpäin vain, herra kuvernööri! Se on pikemminkin pelko kuin laudat, joka teitä estää käymästä; joutukaa nyt ja liikuttakaa vinhaan koipianne, sillä on jo myöhä ja vaara kasvaa joka hetki.»

Nämä kehotukset ja moitteet pakottivat kuvernööriparan yrittämään kävellä, mutta jo ensi askeleella hän kaatui nenälleen maahan. Se ei kuitenkaan herättänyt noiden veitikoiden sääliä; he sammuttivat soihtunsa, ja huutaen ja meluten vielä kovempaa he juoksivat Sanchon yli ja kolhivat hänen selkäänsä keihäillään ja anturoillaan, niin että jollei miespoloinen olisi vetänyt päätään ja raajojaan kilpien väliin, olisi hänen voinut käydä pahastikin. Hän makasi kokoonkäpristyneenä kuin kilpikonna kuoriensa välissä, hikoillen ja läähättäen ja rukoillen koko sydämmestään taivasta pelastamaan hänet tästä ahdingosta. Kiusaajista mikä kompastui, mikä tahallaan heittäysi hänen ylitseen, ja muuan muita veikeämpi asettui pitkäksi aikaa seisomaan hänen selkäkilvelleen, huutaen kuin mistäkin vahtitornista: »Tännepäin, meidän miehet, sillä täällä vihollinen pahimmin ahdistaa! Puolustakaa tätä aukkoa ja sulkekaa tuo portti! Tuokaa tänne pommeja ja käsikranaatteja, pikeä ja hartsia ja kiehuvaa vettä! Rakentakaa sulkuja kaduille!» Sanalla sanoen hän luetteli kaikkia sodassa käytettäviä aseita ja keinoja, aivan kuin todella olisi oltu piiritetyssä kaupungissa.

Maatessaan kyppyrässä maassa, joka taholta potkittuna ja survottuna ja pelosta puolikuolleena, poloinen maaherra puheli nöyrästi itsekseen: »Ah, jospa Herra sallisi vihollisten viimeinkin voittaa ja kirvoittaisi minut, elävänä tai kuoliaana, tästä suuresta ahdistuksestani!» Taivas kuulikin hänen huokauksensa, sillä sitä vähimmän [s. 157] odottaessaan hän kuuli huudettavan: »Voitto! Voitto! Rohkeutta, teidän armonne, viholliset ovat lyödyt! Ylös, herra kuvernööri, riemuitsemaan voitosta ja jakamaan kanssamme saaliin, jonka teidän väkevä käsivartenne on valloittanut!» — »Nostakaa minut pystyyn», pyysi surkealla äänellä poloinen Sancho. Kun hänet oli autettu jaloilleen, sanoi hän: »Sen vihollisen, jonka minun sanoitte voittaneeni, saatte naulita otsaani; minä en puolestani välitä lainkaan vihollissaaliista, vaan pyydän jonkun ystävän, jos mulla semmoisia vielä on, antamaan mulle kulauksen viiniä, sillä olen janoon kuolemaisillani, ja pyyhkimään hien pinnaltani, sillä sulan pian vedeksi.» Hänelle tarjottiin viiniä, hänet kuivattiin ja viimein irrotettiin köytöksistään; mutta kun hän koetti istahtaa vuoteensa laidalle, pyörtyi hän kärsimästään pahoinpitelystä ja pelosta. Kiusanhenget tulivat tästä hämilleen ja arvelivat menneensä liian pitkälle karkeassa pilassaan. Sancho tuli kuitenkin pian tajuihinsa ja kysyi mikä hetki oli, johon vastattiin että aamu kohta alkoi sarastaa. Sanaakaan sanomatta Sancho rupesi pukemaan vaatteita päälleen, kaikkien tarkkaavaisesti seuratessa hänen liikkeitään ja arvellessa mihin toimeen hän näin aikaisin aikoi ryhtyä.

Vihdoin viimein hän oli pukeutunut ja asteli sitte hitaasti — sillä hänen ruhjotut jäsenensä eivät sallineet kiivasta käyntiä — talliin päin, minne kaikki häntä seurasivat; ja tultuaan harmonsa luo, syleili hän tätä ja virkkoi kyynelsilmin ja väräjävin äänin: »Tule tänne, rakas ystäväni ja uskollinen toverini, joka aina olet jakanut kanssani vaivoja ja vastuksia! Niin kauvan kuin olimme yhdessä eikä minulla muita ajatuksia ollut kuin sinun hoitosi ja syöttämisesi, olin iloinen ja tyytyväinen. Mutta kun sinut jätin ja kiipesin kunnianhimon ja ylpeyden torniin, on minulla ollut vain surua ja ikävää.» Näin puhellen hän satuloi aasinsa ja nousi vaivoin ja ähkien sen selkään; sitte hän lausui tohtori Pedro Reziolle, hovimestarille, sihteerille ja kaikille läsnäoleville: »Jääkää [s. 158] hyvästi, hyvät herrat, avatkaa mulle portti ja antakaa minun palata vanhaan vapauteeni; sallikaa minun etsiä entinen elämäni, jotta voisin ylösnousta nykyisestä kuolleesta elämästäni. En ole lainkaan luotu kuvernööriksi enkä puolustamaan saaria vihollisia vastaan. Paremmin ymmärrän viljellä maata ja hoitaa ja koota viinirypäleitä kuin säätää lakeja ja puolustaa maakuntia. Pyhä Pietari viihtyy hyvin Roomassa; tarkotan että jokainen suutari pysyköön lestissään. Paremmin sopii sirppi käteeni kuin maaherran valtikka, ja mieluummin syön itseni kylläiseksi maalaisesta vihannessopasta kuin näännyn nälkään jonkun riitaisan tohtorin valvonnan alaisena. Makaan kernaammin kesällä tammen varjossa ja talvella kääriydyn lammasnahkaturkkiini, kunhan vain saan olla vapaudessa, kuin että vallanorjana ollen rypisin hienoissa Hollannin liinalakanoissa ja pukisin itseni soopelinnahkavaippoihin. Vielä kerran, hyvät herrat, jääkäät hyvästi ja sanokaa puolestani armolliselle herttualle, että alastonna synnyin maailmaan ja alaston edelleenkin olen; en ole kadottanut mitään enkä liikaakaan omista; tarkotan että pennitönnä astuin maaherran virkaan ja pennitönnä sen jätän, aivan päinvastoin kuin muiden maaherrojen tapa on. Astukaa nyt syrjään ja antakaa minun mennä, jotta saan laastaroida kaikki kuhmuni, sillä luulenpa ettei ruumiissani ole yhtään ehjää luusirua; sen hyvän tekivät viimeöiset viholliset minulle.»

»Ei, niin ette saa menetellä, arvoisa kuvernööri», sanoi lääkäri; »minä annan teille lääkettä ruhjevammoja varten, joka tekee teidät paikalla terveeksi; ja lupaanpa myös antaa teidän syödä mitä vain haluatte, panematta enää lainkaan vastaan.» — »Sen olisitte voinut tehdä jo aikaisemmin», sanoi Sancho; »sillä yhtä varmaa on, etten luovu aiheestani, kuin että tahtoisin ruveta turkkilaiseksi. Sellaisia tapauksia kuin viimeöinen ei mulle saa sattua kahdesti; ja yhtävähän haluan uudelleen ruveta maaherraksenne kuin toistamiseen kuolla nälkään. Tietäkää että [s. 159] olen Pansojen sukua, jotka kaikki ovat olleet härkäpäitä, ja kun he kerran ovat sanoneet ’ei’, niin se pysyy sellaisena, vaikka koko maailma romahtaisi heidän niskaansa. Päästäkää minut nyt rauhassa lähtemään, sillä onpa jo aika alkaakseni matkani.» — »Kuulkaahan, herra kuvernööri», sanoi hovimestari, »me tahdomme laskea teidät menemään, koska se kerran on luja päätöksenne, vaikka surulla kadotammekin teidän arvoisenne miehen; mutta tietäkää, että jokainen maaherra on velkapää tekemään tiliä hallituksestaan. Olkaapa siis tekin hyvä ja laatikaa tällainen tili, sitte emme teitä enää pidätä.» — »Kenkään ei voi minulta mitään tiliä vaatia, jollei armollinen herttua sitä itse käske», vastasi Sancho; »aijon juuri mennä hänen luokseen, ja hän saa nähdä, että lähden täältä yhtä paljaana kuin tulinkin; se on paras todistus, että olen hyvin hoitanut minulle uskotun tehtävän.» — »Toden totta», sanoi tohtori Pedro Rezio, »hänen armonsa Sancho on oikeassa. Päästäkäämme hänet lähtemään, sillä herttua on rajattomasti iloitseva saadessaan hänet jälleen nähdä.»

Kaikki muutkin suostuivat siihen ja laskivat hänet lähtemään, tarjoten hänelle seuraansa ja mitä kaikkea mukavuutta hän vain matkalleen halusi. Sancho vastasi, ettei hän tarvinnut muuta kuin vähän kauroja aasilleen sekä palasen leipää ja juustoa itselleen, sillä matka oli hänellä kovin lyhyt. Kaikki syleilivät häntä ja hän vuorostaan syleili itkien kaikkia, jättäen heidät ihmetyksiin hänen yhtä viisaasta puheestaan kuin tarmokkaasta esiytymisestään.