[s. 166] huikentelevaisuutensa ja oikullisuutensa, tässä himmentyi urhotekojeni loiste, ja tässä viimein kukistui maineeni, joka ei enää siitä nouse.» — »Urhoollisen mielen tulee yhtä suuressa määrässä», sanoi Sancho, »osottaa kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä kuin hilpeyttä myötäkäymisessä. Katsokaas miten minä tein: jos olin iloinen ollessani maaherrana, niin en nyt ole sen surullisempi aseenkantajanakaan; sillä olen kuullut sanottavan, että tuo naisihminen, jota onnettareksi kutsutaan, on oikullinen, jopa sokeakin, niin ettei hän tiedä eikä näe mitä tekee, ja kenen korottaa, kenen alentaa.» — »Sinähän vasta olet oikea filosoofi, Sancho», vastasi ritari; »sinä puhut kuin mikäkin oppinut mies, ilman että tiedän ken sinulle sellaista on opettanut. Mutta mikäli tiedän, ei maailmassa lainkaan ole olemassa mitään onnetarta eli kohtalon jumalatarta, ja kaikki asiat, mitkä maailmassa tapahtuvat, niin hyvät kuin huonotkin, eivät ole sokean sattuman työtä, vaan ovat kaitselmuksen erityisestä johdatuksesta. Siitä juuri tulee sananlasku: jokainen on oman onnensa seppä. Niin olen minäkin takonut oman onneni, vaan en tarpeellisella viisaudella, jonka vuoksi korkealle tähtäävät toiveeni ovatkin saaneet näin häpeällisen lopun. Olisihan minun toki pitänyt ajatella, että Kuuritarin valtavaa kimoa vastaan Rosinante ei kyennyt mihinkään. Minä kuitenkin uskalsin yrittää ja tein minkä voin, vaan lensin paikalla maahan. Mutta vaikka se minulle maksoikin kunniani, en sillä kadottanut sanassansa pysyvän miehen hyvettä. Ollessani rohkea ja urhoollinen vaeltava ritari, vahvistin käsivarteni voimalla ja urhotöilläni maineeni; ja nyt, kun olen ratsulta viskattu aseeton aseenkantaja, olen tottelevaisuudellani todistava, että aina pidän sanani. Käykäämme siis kotiin, Sancho ystäväiseni, ja viettäkäämme siellä koevuosi, jotta hiljaisesta elämästä ammentaisimme uusia voimia jälleen antautuaksemme loistavalle sotilasuralle.» — »Hyvä herra», sanoi Sancho, »jalkasin kulkeminen ei minusta lainkaan ole
166
