[s. 168] toimettomuuteen, olisi sinun, Sancho, viimeinkin aika muistella lupaustasi ja vapauttaa Dulcinea lumouksesta. Valehtelematta sanoen näyt sinä niin pelkäävän nahkaasi, että toivoisin sinut suoraan susien suuhun.» — »Toden totta, armollinen herra», vastusteli Sancho, »en lainkaan luule että vaivainen selkäni voi ketään pelastaa lumouksesta. Sehän kuulostaa aivan entisen lääkärin neuvolta: jos sulla pää on kipeänä, niin hiero lujasti jalkojasi. Sen ainakin voisin vannoa, ettette ritarikirjoissanne missään ole lukenut lumousta voitavan pyörtää piiskaniskuilla. Mutta oli asianlaita miten hyvänsä, niin mieltänne noudattaakseni huimin nahkaani milloin vain halu tai tilaisuus mulle siihen tulee.» — »Taivas siitä huolta pitäköön», huoahti ritari; »pitäisihän sinun tuntea että se on sun omakin asiasi, sillä onhan Dulcinea sinunkin vaitijattaresi, koska kerran minä olen herrasi ja isäntäsi.»
Näin puhellen he saapuivat eräälle niitylle, jolla herttuapari seurueineen kerran oli toimeenpannut paimenjuhlan; sen muistaessaan don Quijote, joka oli ollut mukana, sanoi Sancholle: »Tässähän on niitty, jolla joku aika sitte tapasimme joukon somia paimenia ja suloisia paimenimpysiä, jotka tahtoivat matkia ja uudistaa muinaista arkaadista paimenelämää. Jos olet samaa mieltä, niin rupeamme mekin paimeniksi, ainakin siksi ajaksi, jonka kuluessa minä en saa aseita käyttää. Ostan lampaita ja kaikkea mitä paimenelämään kuuluu, minusta tulee paimen Quijotiz ja sinusta Pansino, ja me käyskentelemme kedoilla ja metsissä laulaen ja huilua soittaen ja juoden lähdetten kristallikirkasta vettä. Tammet ja pähkinäpensaat tarjoavat meille auliisti ravintoa maukkailla hedelmillään, kovat korkkipuut ovat istuimiamme ja pajupensaat suovat viileää varjoa; ruusut tuoksuvat ympärillämme ja niityt tuhansine kukkineen ovat pehmeänä ja miellyttävänä vuoteenamme, kuu ja tähdet levittävät päämme päällä hillittyä ja suloista valoaan. Huvituksenamme on soitto ja laulu, hellät kyyneleet ja huokaukset. Apollo
168
