Johan Ludvig Runeberg 1804–1904
| Johan Ludvig Runeberg 1804–1904. Kirjoittanut anonyymi |
”Suuret miehet” ovat polttopisteitä joihin keskittyy kansan parhaitten rientojen ydin. He saavat kansaltansa raaka-aineita ja lahjottavat takasin taidokkaita teoksia, joitten avulla kasvava polvi tutustuu takana olevaan kehityksen kulkuun ja sen perustalla vie viljelystä eteenpäin, hengen asetta, jotka auttavat meitä kestämään elämän taistelussa pimeyden valtoja vastaan.
Tänään viettää Suomen kansa sen päivän satavuotismuistoa, joka lahjoitti meille Johan Ludvig Runebergin. Hänen merkityksensä on jokaiselle pääasiassa tuttu ja moninaiset juhlajulkaisut kuvin ja sanoin esittelevät hänen elämänsä ja runoutensa piirteitä. Emme siis pidä tarpeellisena laveammin käsitellä hänen vaikutustaan, mutta muutamia kohtia tahdomme mieliin johdattaa ja etupäässä pitää silmällä, mitä hän on edustamamme aatesuunnan hyväksi tehnyt, millä tavalla hän on raivannut tietä kansanvaltaisuudelle, kohottanut todellisen työn arvoa ja jakanut todella vapauttavaa valistusta.
Syntyneenä Pohjanmaalla, jossa ”ei aateli eivätkä kravut viihdy”, hän pienen merikaupungin lapsena tutustuu väestöön, jonka keskuudessa säätyrajoitus ei ole varsin suureen valtaan päässyt. Varhain kehittyi myös hänen oikeudentuntonsa, niinpä esim. ei hän sallinut äitinsä marjoja köyhältä ostettaessa, mitata kukkuramitalla, jota hän piti vääryytenä. Tällaisena tervemielisenä poikana tuli hän ylhäisten sukulaistensa luo Ouluun, mutta noitten vaikutus – onneksi lyhytaikainen – ei voinut turmella hänen raikasta luontoaan, joka usein varsin kovakouraisesti purkautui oikeutta jakamaan. Niinpä hän, ei enää poikaijässä, heittää lumipallolla pöyhkeilevää tohtoria ja antaa selityksen, että teki sen tahallaan, koska toinen oli niin kopea.
Tämmöiset pikkuseikat valaisevat hyvin luonnetta ja Runeberg’stä kulkevat kertomukset kuvaavat kaikki reipasta, suoraa miestä, joka tyyneen mutta älykkään päättäväisyyden avulla selvisi elämän pulmista.
Sen aikuisessa kovassa koulussa oppi hän velvollisuuden tuntoa ja vanhoja kieliä, jotka aukaisivat hänelle antiikin kaunomaailman ja antoivat hänelle muodon selvyyden ja sisällyksen ylevyyden ja ytimekkyyden, jotka sitten niin kuvastuivat hänen runoudessaan. Tultuaan 18 vuotiaana yliopistoon – samana päivänä kuin Snellman ja samalla viikolla kuin Lönnrot – sai hän maistaa sitä puutetta, jota kova maamme tarjosi työmiehilleen niin hengen kuin aineen aloilla. Täytyipä hänen usein leivän loputtua elää suolakalalla ja paljailla perunoilla, joita tuhkassa paistoi. Huone samoin kuin kirjat, ruoka jopa vaatteetkin olivat useille silloisille ylioppilaille yhteiset. Mutta tämä ei lannistanut heidän mieliään eikä estänyt heitä edistymästä luvuissa. Pelastipa tämä köyhyys suoraan useita joutumasta akateemisen kirjanoppineisuuden ahtauteen pakottamalla heidät elämässä ansaitsemaan leipäänsä. Kotiopettajan vaatimattomalla työllä he kyllä saivat itseään elättää, mutta samalla nauttivat he sivistyneen puheen siunauksia ja omalla työllä eläen saivat rohkean itsetunnon ja luottamuksen omiin voimiin. Olivatpa mielestään onnellisia verrattuina niihin kansaan lapsiin, jotka leipäänsä pettua sekottivat.
Tutkinnot suoritettuaan asettui Runeberg Helsinkiin, jossa pian perusti perheen edelleen eläen niukoissa ulkonaisissa oloissa. Mutta henkinen rikkaus oli sitä suurempi siinä piirissä, johon hänen mukanaan kuuluivat Suomen parhaat pojat, joitten nimiä kunnioituksella mainitaan, kun ”lauantaiseuran” henkevät illanvietot kadehdittavina mielessä kajastelevat.
Vain vähitellen mutta sitä varmemmin kehittyi Runebergistä runoilija ja sai hän itse kylmäkiskoiselle lukijakunnalle kustantaa teoksiaan. Se ei estänyt häntä antamasta toisen runokokoelmansa voittoa nälänhätäisille, joitten avustukseen kantelensa viritti.
Helsingistä siirtyi runoilija sitten Porvoon lukion lehtoriksi ja pieni runollinen kaupunki tarjosi hänelle rauhallisen tyyssijan, jossa hänen vaatimatonta elämäänsä vain keskeyttivät hengenheimolaisten vierailut, käynnit Helsingissä ja ainoastaan yksi ulkomaanmatka, joka ei ulottunut Ruotsia kauemmaksi. Ulkonaisesti ei tämä rikkaalta näytä, mutta Runeberg olikin mies, joka voi lausua: ”Koko mieleni palaa yksinkertaisuutta ja selvyyteen ja kaikki mikä vivahtaa sanakuohuun ja liioitteluun, on minusta vastenmielistä.”
Tämä lause kuvaa myös hänen runoutensa pääpiirteet. Koskaan ei hän ryhtynyt panemaan paperille epäselviä mielijohteita eikä pakottanut, itseään runoilemaan, ainoastaan mitä valmiiksi kypsyi hänen korkeen otsansa alla sen hän selvässä muodossa paperille kiinnitti. Ja miehuullinen rohkeus kaikissa elämän oloissa loi hänen runouteensa tuon raudalle kalskahtavan kaiun, joka tekee niin puhtaan vaikutuksen. Joskin on liioteltu lause, että hän ”takoi kokoon kansan”, niin on kuitenkin varmaa, ettei ennen ollut kenenkään mieleen siten kuvastanut koko kansana ”Hirvenhiihtäjäin” kirkastettu kansankuvaus. ”Hannan” ihana lemmenlaulu, ”Salaminin kuninkaiden” oikeudenjulistus ja ”Kuningas Fjalarin” järkkymätön sankaritahto, ”Nadeschdan” säätyrajoja polkeva voittoisa rakkaus ja Joulu-illan lohduttava rauha! Siinä hänen suurien teostensa ääriviivat, joitten puitteissa puhuu valistunut suvaitsevaisuus ja lämmin luonnon tunne, jonka koruttomuus ja syvällisyys on esimerkiksi kelpaavaa.
Mutta kun tarttuu Vänrikki Stoolin Tarinoihin, niin valtaa monen suomalaisen kunnioitus. Niiden tarkotuksena on kuvata aina armossa olevaa miehuutta sodan ja rauhan toimissa velvollisuuden tuntoa ja itseuhrausta. Ja kelle tulee suurin kunnia näissä lauluissa? Vastauksen saa kun vertaa toisiinsa runoja ”Kuormarenki ja Kuningas”, ”Sven Dufva” ja ”Sotamarski” y. m.
Kaikkihan ne olisivat lueteltavat. Siinä kokoelma, joka vertaistaan hakee. Muistakaamme kenraali ja krenatöörin päähän lakin iskee lausuen: ”Lakkini mä pidän päässä, niinpä pidä sinäkin.” Eikö ole siinä lause, jolle sopii rakentaa. Samallainen yhteistunne myös yhdisti Konovin ja korpraalin.
Mitäpä vielä mainitsisi? Saarijärven Paavo, Hauta Perhossa, Jalouden voitto ja kaikki nuo rakastettavat pikku kuvaukset elämästä? Lähde ja Joutsen y. m. laulut, jotka sävelten siivillä ovat levinneet kaikkialle. Ja Maamme! ”Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki lapsensa”, vastasi Runeberg, kun häntä Ruotsiin pyydettiin. Vielä mainittakoon uskonnollinen valistus, jonka puolesta Runeberg taisteli. ”Vanhan puutarhurin kirjeessä” herännäisyyden elämänvihollisuutta vastaan ja runoissa Döbeln Juuttaalla ja Kirkko, josta hehkuu mitä kaunein kaikkijumalaisuus ja luonnon suurin yhteyden tunne. Hänen uskontonsa on sitä syvää hartautta, joka valtaa ihmisen luonnon äärettömyyden edessä ja rohkeaa itsetuntoa, joka arvokkaana alistuu elämän välttämättömyyteen.
Etevät kynät ovat laveammin kuvanneet Runebergin elämän ja runoutta ja tuhannet kunnioittavat hänen muistoaan. Yhtyessämme kunnianosotuksiin ylevän ihmisen, jalon runoilijan muistolle huomautamme, että paras kunnioitus hänelle on hänen työnsä jatkaminen kaikkien ihmisten kohotus kansalaisarvoon ja kehityksen viittamisen siihen suuntaan, että todella arvokas vain saa arvon. Näin voi tämäkin muisto edistää pyrkimystämme kohti ”uuden aamun sarastus.”
Lähde: Työmies 5.2.1904.