Hauta Perhossa.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Miss’ on hauta, kohta sata vuotta
Perhon salomailla pensastunut
Unhoksissa ilman ansiottaan?
Miss’ on hauta? Älä kysy, vieras!
Kussa kavetessaan lampi lenkoo
Mäntynummen notkoon, siin’ on paikka.
Koivut siinä latvoineen jo heiluu,
Missä niiden juurten alla kerran
Hauta peitettiin, ei kenkään tiedä.
Runotar, sa Suomen sulo neito,
Muistavampi ihmislasta, lausu:
Kuuluisanko kuninkaan tuo hauta
Kätkee, vai sen vertaisenko? Eipä
Kuningasta, ei sen vertaistakaan
Vanha Haane talonpoika tässä
Lepää ja sen kuusi kelpo poikaa. –
Istu jyrkän rannan reunamalle;
Niiden kauniin kohtalon ma kerron,
Koska kaste kanervassa kiiltää,
Harjun hongat päivän vielä kaihtaa.
Haane sukuaan ol’ suomalainen;
Talvi seitsenkymmenes jo hältä
Perityssä talossaan ol’ vierryt.
Itse vanha, hän ol’ nuoret poiat,
Kaksoiset jo kolmet kasvatellut;
Vanhin pari seitsentoista vuotta,
Nuorin vasta viisitoista täytti.
Sorjat, voimakkaat ol’ poiat kaikki,
Niinkuin virrat kevättulvillansa;
Jos ol’ joku muita uljahampi,
Veipä varmaan voiton aimo Tuomas,
Toisen kaksoisparin vanhee veljes.
Hänpä, vaikka ryysyt yllään, loisti
Niinkuin tähti pilvi-siekaleista;
Vaikka hän ois minkä työnkin tehnyt,
Hänt’ ei kenkään vihata ois voinut.
Vihaavan hänt’ isä sentään näytti;
Niinpä myöskin hänen veljiänsä.
Heit’ ei kohdellut kuin lapsiansa,
Ei kuin vanhan päivän turvaajoita,
Vaan kuin orjiaan, ja kurjemminkin,
Niinkuin järjettömiä olennoita.
Näin ne eläneet ol’ lapsest’ asti,
Ja jo joutui päivä, jona päätti
Nuorin pari viisitoista vuotta.
Kirkas aamu koitti metsän takaa,
Hattaraa ei taivahalla nähty.
Oljiltaanpa nousi veljesjoukko
Iloissaan, kuin päivä ennustettu.
Mutta tupaan isän luo, jok’ yksin
Siellä asui, arkeillaan ne lähti;
Nuorimmatpa nöyrästi nyt astui
Ees ja tarttui taaton käsiin lausuin:
”Isä, suo nyt meidän ilotella,
Joutilaina tänään veljinemme,
Viisitoista vuotta täyttäneinä!”
Kolkkona kuin talvi äijä kuuli
Lauseen, kipristellen kulmiansa
Virkki: ”Mikä tänään laiminlyödään
Huomennakin laiminlyödyn jättää.
Kyntämättä maat on, menkää kyntöön!”
Vaiti vainiolle kaikki lähti,
Veräjällä virkki Tuomas: ”Veikot,
Jos näin oikein isän silmiin, tänään
Työmme maksaa kultaa; myydä voipi
Joka hikihelmen kuusenneulaan.
Tänään täytyy kovin ponnistella,
Tuiman tarkastuksen tuopi ilta.”
Tuomaan tuota käskiessä, kohta
Kaikki auranterät peltoon painui.
Päivän noususta sen laskuun asti
Syömättä ja lepäämättä astui
Kukin määrätyitä vakojansa.
Vaan kun illan varjo pellon peitti,
Yksi sarka vaan ol’ kyntämättä.
Silloin sinne saapui myöskin vanhus,
Huusi koolle poikansa ja alkoi:
”Tosin työnne sujunut on teiltä,
Vaan jos oltais ahkerammat oltu,
Paremminkin sujunut se oisi.
Kaikkia en rangaista ma saata,
Yksi onkin muita syyllisempi,
Hänpä edestään ja muiden eestä
Rangaistakoon; kuopass’ ahtahassa,
Pirtin paksuin siltahirtten alla,
Istua saa syypää suljettuna.
Kolmen yön ja päivän vaihetusta
Älköhön sen himmi silmä nähkö,
Kolmen yön ja päivän virvoketta
Älköhön sen kuiva kieli saako.”
Lausui näin ja läksi, suu ja silmät
Täynnä kiukun tulta, mutt’ ei sydän,
Joll’ei pettäneet ne kyynelmarjat,
Jotka, kun hän kääntyi, posken kastoi.
Yönpä helmaan hiljaa maa jo untui.
Tuvassaan jo Haane ukko nukkui,
Veljet pirtiss’ olkivuotehellaan,
Nukkumatta, vaikka nukkuvinaan;
Toisiaan he torkkuviksi vartoi.
Luullen toisten nukkuvan jo nousi
Nuorin, Jaakko, vuoteeltaan ja läksi
Tupaan isän luo ja lausui: ”Isä,
Minä rikoin; jouten juoksennellen
Synnyinpäivänäni riemuttelin
Huoleti ja unhotinpa kynnön.
Rankaise mua yksin, ällös muita!”
Vanha isä vastas: ”syytäs myöten
Huomenn’ olet saapa rangaistukses.”
Jaakko lähti levollensa jälleen.
Taas kun toisten nukkuvan jo luuli,
Kaksoisveli Kustaa vuoteeltansa
Läksi tupaan isän luo ja lausui:
”Isä, kosto kohdatkoon mua yksin,
Niinkuin mä sen yksin ansaitsenkin.
Syntypäivälläni penkereiltä
Veljilleni vattuja ma juoksin.
Mun on yksin syyni eikä muiden”.
Vanha isä vastas: ”Syytäs myöten
Huomenn’ olet saapa rangaistukses.”
Kustaa lähti levollensa jälleen.
Taas kun toisten nukkuvan jo luuli,
Kolmas veli, Eero, vuoteeltansa
Läksi tupaan isän luo ja lausui:
”Isä, jos sä kuritusta aiot
Kellekkään, on vika mun, ei muiden.
Juoksin joutilaana kaislikossa
Sorsan poikasia kivitellen:
Multa jäi se sarka kyntämättä.”
Vanha isä vastas: ”Syytäs myöten
Huomenn’ olet saapa rangaistukses.”
Järjestään näin kaikki veljet käyvät
Isän luona, saaden saman vastuun;
Tuomas yksin käymättä on vielä.
Hän kun keksi veljestensä käynnit,
Heti heidän aikehensa arvas,
Malttoi mieltään, kunnes kaikki nukkui,
Sitte läksi isän luo ja lausui:
”Isä, kuules seikkaa kyllä kummaa!
Tuossa äsken nukkuvan kun näytin,
Istualleen nousi vuotehille
Veljet, ja kun jäin mä yksin ma’ata,
Kuiskivat he hiljaa keskenänsä:
”Veljet, kaikki tietää yksin Tuomaan
Syyksi rankaisun, mi meitä uhkaa,
Kuin myös, että vikansa hän myöntää.
Vaan niin usein syystämme hän kärsi,
Että kärsikäämme mekin kerran
Hänen syystään”. – Taas kun kaikki näytti
Nukkuvan, näin milloinkin mä minkä
Ulos hiipivän ja palajavan.
Arvasinko heidän asiansa?
Lempi heille sanat saatti suuhun,
Sillä velkapää mä olen totta.”
Särjetyllä äänell’ äijä vastas:
”Mene, kostos huomenna sun kohtaa.”
Tuskin aamurusko kultasiivin
Ehti lentää lainehista metsään,
Kun jo vanhus poikiansa kutsui.
Jylhän-jynkkä valkohapsineen se
Pyhävaatteiss’ istui pöydän päässä,
Raha, isänmaansa lahja, riippui
Sinitakin rintapieluksesta.
”Kuka teistä”, kolkkona hän kysyi,
”Seisoo tässä rikos hartioillaan?”
”Minä”, kaikui joka veljen suusta.
Sulku, joka seitsentoista vuotta
Lapsilt’ isän itkutulvat kätki,
Särkyi nyt, ja pannen sormet ristiin
Lausui hän: ”Oi kiitos Herran! täytin
Lupauksen, eikä isänsydän
Särkynytkään, lasten’ vihatessa.
Poiat, joit’ en enää aio pitää
Orjina, vaan lapsin’ armahina,
Kuulkaat mitä haastaa vanha isä:
Nuorna palvellessain likikyläss’
Isän näin ja kuus’ sen pulskaa poikaa,
Mutt’ ei vihamiehetkään niin julmat
Keskenään voi olla kuin ne veljet;
Heidän yhtyessään puhui puukko,
Toistaan sivutessaan sinkoi kivi.
”Voi!” ma mietin, ”paremp’ olla ilman
Armaan vaimon suomaa suloisuutta,
Kuin on vuosikausin pelvoss’ elää
Että semmoisilla pedoill’ ehkä
Täytän maamme; tuuma toimeen pantiin.
Puolisataa vuotta jo mun päätän’
Painoi, vaan ei ruumiin vankkaa voimaa
Vuodet sortaneet, ei sodan vaivat.
Noin mä kerran sysihaudall’ istuin
Yöllä, kun yht’äkkiä mun luonain,
Liekin leimahtaissa, miesi lausui:
Tässä näät sä häijyin veljein isän!
Älä säästä suontes suurta voimaa
Syötäväksi hautas matosille.
Ota vaimo, siitä poiat maalle;
Oppikoot ne hädäst’ yhteisestä,
Mit’ ei onnest’ oppineet mun poikan’.
Näin hän. Tuulen tulta kiihottaissa,
Miesi katos saman tien kuin tuli.
Hän se neuvoi, Luoja luonnistutti.
Vannokaa nyt Herran nimeen, poiat,
Että niinkuin tähän asti teidät
Sulo-sopu liitti, vastakaan ei
Mikään turva, vaara, riemu, tuska
Toisen veljen liene, jok’ ei toisen,
Jos vaan elon päivät teille suodaan;
Niin ei murhe, tuimuuteni tuoma,
Hyödytönnä haudassain mua pilkkaa.”
Esihin nyt Tuomas astui lausuin:
”Suloisinpa onkin tämä vala
Eikä totta työläs täyttääksemme.
Miksi emme, ollessamme orjain
Arvoss’, eikä poikain, täältä menneet,
Muualt’ onnee etsimään ja leipää?
Siks’ ett’ ero oisi raskas ollut.
Toinen toistaan tahtonut ei jättää.
Mekö maailmalle hajoisimme,
Niinkuin teerenpoiat metsikossa,
Joille metsästäjä murhaa miettii?
Vaivan aikana näin arvelimme,
Samoin teemme onnen hetkinäkin.”
Herran nimeen vannoi veljet kaikki,
Että niinkuin siihen asti heidät
Liitti sulo-sopu, vastakaan ei
Mikään turva, vaara, riemu, tuska
Toisen veljen oisi, jok’ ei toisen,
Jos vaan elon päivät heille suotais.
Näin ne vannoi, mutta vanha isä
Valan kätki riemuin sydämmeensä.
Kadonnut jo oli rakas rauha,
Poltto, surma Suomen seudut täytti,
Miehet kaatui, naiset pakoon pyrki.
Lintulahden, Saarijärven mailta
Surulliset sanat saatiin Perhoon,
Lapuan ja Kyrön tasangoilta
Tietoj’ iloisempia ei tullut.
Pitkän pöydän päässä tuvassansa
Istui harmaa Haane poikinensa
Murkinoiden, koska pakolainen
Kahdentoista vanha poika pääsi
Talohon ja tupaan tultuansa
Hengästellen huusi: ”Haane isä,
Herra varjelkoon teit’! Yöllä poltti
Kaksikymment’ tuimaa ratsumiestä
Peitsikästä talomme; ne lepää
Kirkolla nyt matkallansa tänne,
Ennen iltaa lienevät jo täällä.”
Vihoissaanpa vanhus nousi, lausui:
”Herra mulle kyllä kuusi poikaa,
Jäntevää ja hartevaa, on suonut;
Vaan jos niit’ ois vaikka kaksitoista,
Tokko kukaan ilomielin lähtis
Isänmaan ja kodin eestä kuoloon?”
Lausui näin ja seinän vaarnalt’ otti
Tyynnä kiväärinsä ruostuneen jo.
Ylpi-hymy suullaan Tuomas virkkoi:
”Vanhoillen ei sota-aseet sovi,
Niinkuin nuorten sydämmiin ei pelko;
Isä, nosta pyssy naulaan jälleen,
Salli mun ja veljesteni koittaa!”
Tuohon ukko mielellänsä suostui.
Veljeksetpä oitis uhkamielin
Tarkat pyssyt nahkaverhoinensa
Heitti ollalleen ja käteen sieppas
Karhukeihäät lyhkäiset ja vahvat.
Näissä aseiss’ astui kaikki matkaan
Ääneti, mutt’ aikoin mielessänsä,
Missä ikään vainolaiset nähtäis,
Surmaan syöstä net, tai itse kuolla.
Tuskin puoli neljännest’ ol’ käyty
Kaitaa kappel’kunnan tietä eespäin,
Kun jo Tuomas veljillensä virkkoi:
”Veikot, menkää tietä tuonne asti,
Kussa kaartuu lampi laakson notkoon;
Yläpuolla nummen puiden takaa
Vainolaista sopii odotella.
Ennen iltaa tuo ei vielä tulle,
Jos tien varrelt’ ensin talot polttaa.
Sillä aikaa viivyn hetken tuolla
Torppasessa maantien vierisessä,
Tyttö kulta tuloain siell’ uottaa.”
Haastoi näin ja poikkes torpan tielle.
Veljet vitkaan astuen jo ehti
Määräpaikkaan, missä lammen luota
Honkanummi nousi laakson laitaan.
Siellä viidan väijyksissä piillen,
Pitkin tietä kaikki katselivat.
Tuskin kauemmin kuin metsämiesi,
Mentyänsä kevät-aamun koissa
Teeren soitimelle, suojuksessaan
Uottelee, kun laskee soija maahan,
Sotahuudoin lammen rannat täyttäin,
Vartoi veljetkään, kun vihollisten
Tuima joukko loitompaa jo näkyi
Ratsastavan pystypeitsinensä.
Ennen muita huomas heidät Aatu,
Tuomas Haanen kallis kaksoisveli,
”Nyt”, hän lausui, ”kohta kovat alkaa”.
Riisukaapa pyssyt huotristaan ja,
Kun on laakson tuolle puolen päässyt
Vihollinen ahteen rintehelle,
Ampukaat, kell’ luoti pyssyss’ on vaan!”
Lausui näin, ja samass’ ehti ahteen
Kukkulalle rajut ratsumiehet;
Ensi-askeleella alamäkeen
Veljein pyssyt paukkuivat, ja luodit
Jähtyi neljään otsaan, kaksi yhteen;
Neljä hevost’ irti juoksi, miehet
Nolot kuuttatoista seisatteli.
”Ladatkaatte, veljet!” huusi Aatu
Uhkasilmin piilost’ ilmi käyden,
Ja kun sanat kuului, vihollisten
Tuima joukko tuulispäänä ryntäs.
Vikkelinpä veljeksistä tuskin
Ehti ruudit luikkuhunsa heittää,
Saati sitte työntää luodin perään,
Kun jo kukkulalle päästyänsä
Viholliset, harpattuaan maahan,
Oiennetuin peitsin syöksi päälle:
Mutta veljet, vahvoin käsin käyttäin
Keihäit’, astui vastaan rohkeasti.
Hälistenpä surman työhön käytiin,
Väistyvää ei, voittavaa ei nähty.
Ensin kaatui ampumasta Erkki,
Ampujanpa kaasi Kustaan keihäs.
Telme yltyi, pisto piston kosti,
Kuusi vihollista kuolo korjas,
Veljeksetkin kaikki verta vuoti.
Vihdoin heist’ ol jäljill’ Aatu yksin.
Hartioon ja jalkaan haavattuna,
Ryöstetyllä miekallaan hän huiski
Vihollista vimmassansa vielä,
Kunnes saaden surman-piston rintaan
Kuolemaan jo kaatui haavoitellen.
Hänen päänsä irti leikattuna,
Joukon päämies peitsen päähän pisti,
Huohotellen joukkoineen sielt’ ajoi;
Kaksikymment’ oli tullut – niistä
Kuusi läksi, yksi haavan kanssa.
Mutta synkän metsän polkutietä
Saapui surmatuiden vanha isä.
Eipä poikain mentyä viihtynyt hän
Tuvassaan; hän läksi aseetonna
Neuvomaan heit’ oikein ottelussa.
Nyt hän näki ratsumiesten retken
Kun ne loitoll’ ajoi nelistellen.
Peitsen päässä Aatun pään hän äkkäs.
Väristessä vanhain jäsentensä
Ukko riensi polkutietä, kunnes
Ehti paikkaan, missä poikain sarja
Sorja vihollisten vieress’ uinui.
Harmahista ripsistään hän riisti
Kyynelen ja katsoi ylpeästi,
Luki kuolleet, ystävät ja oudot.
Kaikki poiat löysi, paitsi Tuomaan.
”Miss’ on Tuomas? onko eloss’ yksin
Eikä täällä veljestensä luona?”
Näin hän lausui. Torpass’ etähällä
Istui jalo Tuomas neidon luona.
Aivan nyt hän riisti kullan käistä
Kätensä ja sanoi kauhistunna:
”Silminkö vai niskoinko nyt nähnen?
Sinua, tyttö, silmän’ pitäis nähdä
Ja mun niskan’ seinää mustunutta.
Mikä aisti loihti nyt tuon ilveen,
Veljet verissään ja surmattuina,
Aatu veljen pääkö peitsen päässä?”
Virkkoi näin ja luodikon ja keihään
Koppoi kätehen ja ulos riensi.
Pitkin tietä vuotanut ol’ verta
Ja kun surmapaikallen hän pääsi,
Puiden alla veljein ruumiit löysi
Verissään ja äijän niiden luona.
Metsää kohden käydä ei hän tohdi,
Vaan hän seisoi mykkänä ja kuuli,
Kuinka isä vanhus siinä äänsi:
”Voi mun harmaa pääni! Miss’ on Tuomas?
Missä Tuomas? Hänkö yksin väistyi?
Hän se armain poi’istani muinoin,
Hänkö petti veljensä ja väistyi?
Voipa kurjaa konnaa, kavaltajaa!
Arkana kuin Kain hän kuljeskelkoon,
Säikkyin haavan lehden vavahdusta,
Pyytä säikähtäin, mi metsätieltä
Pauhusiivin pyrähtääpi lentoon!
Taivaan hurskas Herra, vainoo häntä,
Niinkuin ennen rakastin ma häntä,
Ja miss’ ikään kuollessaan hän herää,
Isänmaa ja heimot hältä kiellä!”
Tuomas kuuli sanat, kauhuun hyytyi,
Eikä isää hirvinnyt hän nähdä.
Niinkuin koira ärsytetty vainuu
Karhun tietä korven loukeroissa,
Läks’ hän käymään verten viittotietä
Vaiti, mieless’ äänsi murhan nälkä.
Kun hän kotitalon ohi kulki,
Katosta jo tuprus tul’ ja sauhu;
Vaan ei Tuomas nähnyt eikä kuullut,
Silmä kiintyi liikkumatta tiehen.
Jop’ oli päivä mennyt metsän taakse,
Kun hän ehti kylään kansattomaan.
Liki tietä, pellon kuhilaasta
Poika kurkistellen, varovasti
Viittas kädellään ja hiljaa äänsi:
”Älä sinne käy, sun hukka perii!
Tuolla taloll’ lepää vainolaiset.
Niit’ on kuusi, niill’ on pitkät peitset,
Julmin ratsumies ja vahvin kantoi
Peitsen päässä verist’ ihmispäätä.”
Kiivaammin vaan Tuomas riensi eespäin.
Vaan kun ensi tuvan oven päällä
Aatun pään hän näki naulattuna,
Kiljaisten hän heitti pyssyn pois ja
Karkas sisään; ensiks kohtaavaisen
Rintaan survas keihään ristiin asti.
Sitte vimmoissaan hän, huolimatta
Asehista, riehui niinkuin kotka
Paljain kourin surmaa, turmaa tuoden,
Tuntematta tuimimpaakaan lyömää.
Milloin yksi, milloin toinen kohtas,
Kurkuin raadelluin ne maahan mursi.
Vihdoin jäljell’ ol’ vain joukon päämies.
Tuonpa vyötäisiin nyt Tuomas tarttui,
Mursi rikki rinnan, särki seljän,
Jotta kahda taittuen hän kaatui;
Sitte kaatuneelta pään hän katkas,
Surren veljen pään myös ovelt’ otti,
Vihdoin haavoist’ uuvuksissa, ehkä
Keveemmällä mielin kotiin kääntyi.
Puoliyö jo peitti maan, kun Tuomas,
Kuivin suonin, pääsi isän majaan.
Sauhu, tuhka tuiski sieltä silmiin;
Pihass’ ol’ vaan lato palamatta,
Sinne läks’ hän leposijaa saamaan.
Oven suulle tultuaan hän seisoi,
Kuullen isäns’ ääntelevän siellä:
”Keltä kuullen, tokko Tuomas petti?
Josko, josko ei lie pettänytkään!
Anna, Herra, hänen syytöin olla!
Laita hänet tuomaan pedon päätä,
Joka peitsess’ Aatun päätä kantoi,
Jott’ ois vilpitön hän silmissäni;
Ja sun kostos, jonka hälle huusin,
Vieriköön mun harmaan pääni päälle
Sitte kartanoni tuhkiltakin,
Kaatuneiden poikain’ ruumiiltakin
Ylistän sua, että vielä elän!”
Tämän kuullen Tuomas astui sisään:
”Rauha harmajalle päälles, isä!
Tässä minun seisoissan’ ei enää
Hengitä sun poikais murhamiehet.”
Lausui näin ja isän jalkain ääreen
Vihamiehen tuiman pään hän paiskas.
Lattialta vanhus kavahti ja
Syliins’ sulki poikansa, – vaan tämä
Vaipui kohta kuolijaana maahan;
Vaipuvanpa myötä isä vaipui. –
Haavoistansa kuoli Tuomas Haane,
Ja sen vanha isä iloon kuoli.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.