Kirkko
Kirkko. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Kova onni, kolkot koetus-alat
- Köyhyyteen ja hätään oli syössyt
- Ollin talostaan ja tavaroistaan.
- Vihdoin vuodet vei, mink’ onni säästi.
- Viidenkahdeksatta talven lumet,
- Joit’ ei kesä sulaa, peitti päätä.
- Yks jäi hälle vielä entisestä
- Ilostansa: usko Jumalaansa,
- Jolta onnetuus ja onni tulee.
- Nyt hän asui toisen kartanossa,
- Soppikulu, syrjään syösty kylky,
- Pitäjäänsä armoill’ elätelty.
- Juhannuspa koitti, pirtin väki
- Heräs, nuoret niinkuin vanhemmatkin
- Juhlaverhat yllens’ otti, kaikki
- Herran templihin nyt tahtoi rientää.
- Äijässäpä syttyi sama into,
- Isäntänsä luo hän astui, lausuin:
- ”Suo mun tänään päästä myötäs kirkkoon,
- Rakas veikko! Koko kevään olen
- Uuninnurkassan’ ma sairastellut,
- Enk’ oo saarnaa kuullut puoleen vuoteen.”
- Järvellen isäntä näytti. Siellä
- Virui vahva vaaleen-harmaa usva,
- Eikä nähty rantaa, vettä, saarta.
- ”Koetas itse löytää tietä tuolla,”
- Virkkoi, ”kukaan muu ei venheell’ lähde,
- Jalkaisin on järvi pitkä kiertää
- Eikä hevoseni sulle jouda.”
- Vanhus kuultuansa tylyn sanan
- Astui hiljaa rantaan, venheen työnsi
- Vesillen ja usvass’ alkoi soutaa.
- ”Hän ku kalain matkat meress’ ohjaa,
- Lintuin retket ilmass’, että sinne
- Saapuvat ne kuin hän kutsuu, hänpä
- Mun myös tänään kirkkons’ sallii löytää.”
- Hetket vieri. Vettä vaan ja usvaa
- Vanhus näki, tieltään eksyneenä,
- Uupua hän alkoi, raskaammalta
- Soutu tuntui, käsi puutuneelta.
- Aamutyynessä kun poikki järven
- Kellot ensin soivat, heikko kaiku
- Ukon korviin kaukaa kumahteli;
- Kirkolt’ olevansa loitompana
- Huomas hän, kuin maalta lähtiessään,
- Toinen kerta soitettiin ja kolmas,
- Loitompaa vaan yhä soitto kuului.
- Korkeuteen silmäns’ ukko nosti
- Sumu-ilmoihin, ikäänkuin kysyin,
- Toivotonna, voimaa vailla, tietä.
- Mutta samallapa hiljaa liukuin
- Venhe törmäs paateen, paaden päältä
- Usvast’ epäselvään haamoitteli
- Ranta, suoden vanhukselle levon.
- Rannalle hän astui, tutki paikkaa,
- Tunsi sen, tuon järven-luodon, missä
- Nuorna monast’ oli maalle mennyt.
- Kalliolle kaljulle hän istui
- Miettimään, ja usvan varjot peitti
- Taivahan ja maan ja äijän mielen.
- Kellot soivat yhteen. – Liekö vanhus
- Korkeampain valtain turviss’ ollut? –
- Kun hän toivotonna katsoi ylös,
- Loisti siniraita pilvilöistä,
- Valon enne. Kirkossapa virsi
- Alkoi silloin; luodoll’ autiolla
- Hengittikin tuulen ensi viima
- Lehvissä, ja ensi leivo lensi,
- Heränneenä valost’, ilmaan. Poies
- Haihtui luonnon horros. Säveleitä
- Seuras säveleet, ja uudet virret
- Virkos vuorill’, laaksoiss’. Ilotelme
- Kaikui pilvilöistä, kaikui puista
- Ukon ympärillä; itse riemuun
- Ratketen ei muistanut hän huolta.
- Lauluun yhtyi hän, ja kaunis virsi
- Suvivirs’ ”Jo joutuu armas aika”
- Hiljaa värähdellen soi sen suusta.
- Ja se armas aika joutui, suvi,
- Josta lauloi hän, siit’ eivät muurit
- Häntä sulkeneet. Sen yrttitarhat
- Kasvoi eessähän, sen linnunlaulut
- Kuuli hän; ja Kristus, laulamansa
- Saaronin kukka, vehmaan laakson lilja,
- Kukkana ja liljana hän huokui
- Rukoilijan mieleen lämpimyyttä.
- Virren vieriessä oli taivas
- Seljennyt, viel’ ala-ilmoill’ yksin
- Viipyi usva. Silloin nousi idän
- Pilvivuoteelt’ aurinko ja valoi
- Sädetulvan maan ja vetten usviin.
- Ilmat hiljentyivät, ilman joukot
- Lepoon pyrki, joka elävä näytti
- Tahtovan nyt katsella, ei laulaa;
- Ja tuo vanhus vaiti seuras silmin
- Valon tietä harrasna. – Mik’ äsken
- Siinsi himmeenä, se kirkastui jo.
- Niemet perätysten usvast’ uivat,
- Luoto luotoon liittyi; sorja mailma
- Hiljaa varttui varjoin tyhjyydestä,
- Rajat sai ja värit, loiston.
- Mennyt
- Aikaa sitten aamu ol’, kun vanhus,
- Otsa sekeenä ja kirkkain silmin,
- Heltyneenä, kiitollisna nousi
- Paikaltaan ja palas venehelle.
- Mutta hyvästellen vielä vilkais
- Rantaan hän. ”Nyt Herran haltuun jääkäät,
- Linnut kaikki, nuoret veljet, siskot”,
- Niin hän lausui, ”Herran seurakunta,
- Kun mun kanssain tänään temppelissä
- Häntä virsin ootte ylistelleet.
- Kiitos sulle, taivaan opin tulkki,
- Aurinko, kun saarnannut oot meille,
- Syämmellemme hänen hyvyyttänsä
- Silmillemme töitään selvitellyt!”
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.