Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kahdeksastoista luku
| Seitsemästoista luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Kahdeksastoista luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Yhdeksästoista luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Seikkailijamme eivät kauvankaan saaneet levähtää, kun don Quijote havahti hereille jostakin takanaan kuuluvasta äänestä; tähystellessään ympärilleen hän huomasi kaksi ratsastajaa, joista toinen, antaen ohjaksien lerpallaan riippua, sanoi toverilleen:
»Astuhan maahan, ystäväni, ja riisu hevosiltamme kuolaimet. Minusta näyttää nurmi täällä olevan tuoretta, ja tämän paikan hiljaisuus ja yksinäisyys on omiaan lemmenajatusteni tyyssiaksi.»
Näin sanottuaan hän laskeutui pitkäkseen nurmikolle; ja hänen varustensa helinästä don Quijote päätti hänenkin olevan vaeltavan ritarin. Tämän hauskan huomion tehtyään sankarimme hiipi Sanchon luo ja havahutti hänet lausuen: »Sancho ystäväni, nyt taivas meille lähettää taas uuden seikkailun». — »Herra antakoon sille lyhyen ja hyvän lopun!» huudahti Sancho vielä unenpökerryksissä; »missä se seikkailu sitten on?» − »Missäkö se on?» toisti don Quijote. »Avaa silmäsi, niin näet edessäsi makaavan ritarin, joka jollen aivan erehdy on tykkänään epätoivon valtaama, sillä hän paiskautui maahan kuin ammuttu, niin että hänen varuksensa kilahtivat.» — »Miten tästä kaikesta sitte luulette seikkailun saavanne?» kysyi Sancho. — »En tahdo sanoa, että tämä itsessään mikään seikkailu olisi, mutta kyllä hyvä alku sellaiseen», vastasi ritari, »sillä juuri tällä tavalla seikkailut useimmin alkavat. Kuulustelkaammepa häntä hiukan, sillä minusta hän tuntuu näppäilevän luuttua tahi kitarria, josta voimme päättää hänen rupeavan laulamaan.» — »Totta tosiaan», sanoi Sancho, »näyttääpä tämä toveri todellakin olevan joku rakastunut ritari.» — »Luuletko muunlaisia ritareja maailmassa olevankaan», virkkoi don [s. 101] Quijote; »oikeat ritarit ovat aina rakastuneita, ystäväni. Mutta olkaamme nyt vaiti, jotta kuulisimme hänen laulunsa. Siitä voimme päästä hänen sydämmensä salaisuuden perille, sillä sydämmen kylläisyydestä suu puhuu.»
Nyt kuului ritarin laulu yön hiljaisuudessa:
- »Oi yö, kuink’ ootkaan ihana,
- Kun tummain siipeis varjossa
- Mä vannon, etten ikänäin
- Oo uskollisemp’ lemmessäin.
- Kuink’ ikävällä vartoan
- Mä päivää, joka tuskistan
- Mun päästäis, sallein puhella
- Mun armahani seurassa!
- Sen turviss’ silloin rohkeesti
- Sä tunnustaisit lempesi,
- Jot’ tuskin yöllä tuntea
- Sä tohdit, kaino, tuskalla.
- Sun hellä vaikenemises
- Tuo mulle viestin sydämmes;
- On kaikki uness', minä vain
- Oon onnellisin valvoissain.
- Nyt, yö, sun tumma varjosi
- Saa värähtämään sieluni;
- Mä yksin täällä kärsinen
- Levähtäessä kaikkien.»
Ritari päätti laulunsa syvästi huoahtaen, ja hetken
päästä lausui hän valittavalla äänellä: »Oi, sinä ihanin
vaan kiittämättömin kaikista maan naisista, arvoisin
Cassildea Vandalialainen! Kuinka voitkaan sallia, että tämä
kauneutesi kahlehtima ritari kuluttaa elämänsä maailmassa
alituisesti matkustellen, lukemattomien vaarojen alaisna?
Eikö riitä, että urhouteni ja voimakas käsivarteni on
pakottanut kaikki Navarran, Leonin, Andalusian ja Kastilian,
jopa la Manchankin ritarit tunnustamaan sinut
kauneimmaksi kaikista naisista?»
— »Tämäpä koskettaa [s. 102]
minuakin», sanoi don Quijote, »sillä minä olen la Manchasta
kotosin enkä ikinäni ole myöntänyt enkä tule
myöntämään todeksi mokomaa parjausta verrattoman Dulcinean
kauneudesta. Kuten näet, Sancho, täytyy ritarin nyt vielä
uneksia; mutta kuulustelkaammepa jatkaako hän loruaan.»
— »Toden totta», sanoi Sancho, »minusta tuntuu, kuin
ei hän tahtoisi niin vähällä lopettaakaan.» Vaan ritari
saattoi Sanchon ja don Quijoten arvelun häpeään; sillä
kuullessaan puhetta läheisyydessään nousi hän makaavasta
asennostaan ja huusi: »Kuka siellä? Keitä olette?
Oletteko kohtaloonne tyytyväisiä ihmisiä vai kuulutteko
kärsiväin luokkaan?» — »Kärsiviä olemme», vastasi don
Quijote. — »Jos niin on, saatte käydä minun luokseni,
jossa näette surun ja kärsimyksen ruumiillistuneena.»
Don Quijote noudatti kutsua, jolloin ritari tarttui hänen
käteensä lausuen:
»Istukaa viereeni, herra ritari; tiedän kyllä ken olette, ja aika ja paikka sallivat minun tuntea, että tässä on meitä kaksikin, jotka harjottavat vaeltavan ritarin ammattia.» — »Ritari olenkin mainitsemaanne lajia», vastasi don Quijote; »ja vaikka murhe ja lukemattomien kärsimysteni muisto minua aina seuraa, on sydämmeni aina hellä muidenkin onnettomuuksille; niinpä nyt tunnenkin myötätuntoisuutta kohtalonne suhteen, joka, kuten valituksestanne huomasin, on muodostunut perin surulliseksi rakkautenne takia erääseen kiittämättömään kaunottareen, jonka nimenkin suvaitsitte lausua.»
»Herrani», sanoi outo ritari, »tietäkää, että kohtaloni on rakastaa verratonta Vandalian Cassildeaa. Kutsun häntä verrattomaksi, koska maailmassa ei ole hänen vertaistaan kauneudessa ja hyveissä, mutta, luvallanne sanoen, ei myöskään niin ketäkään tylyä ja kiittämätöntä. Mitä ikinä olen hänen tähtensä tehnytkin ja mitä palveluksia hänelle omistanut, ei hän minua ole muulla palkinnut kuin asettamalla minulle yhä uusia tehtäviä, joiden rinnalla Herkuleen urotyötkin olivat vain lapsenleikkiä. Vihdoin [s. 103] viimein hän määräsi minun kulkemaan halki kaikki Espanjan maakunnat ja pakottamaan ase kädessä kaikki seikkailevat ritarit tunnustamaan, että hän yksin ansaitsee kauneuden kruunun ja että minä itse olen ihmiskunnan urhoollisin ja rakastunein ritari. Tätä käskyä totellen olenkin kulkenut halki suuren osan Espanjaa ja voittanut kaikki ritarit, jotka ovat rohjenneet vastustaa tätä vaatimusta. Mutta kauneimman voittoni, josta enimmän ylpeilen, sain pakottaessani kaksintaistelussa tuon suuren ja kuuluisan ritarin don Quijote de la Manchan myöntämään, että Vandalian Cassildea on verrattomasti kauniimpi Toboson Dulcineaa. Tämä voitto on ihanin kaikista mitä olen saavuttanut, ja sen nojalla voin katsoa voittaneeni koko maailman ritarit, koska kerran don Quijote on voittanut kaikki muut ritarit.»
Don Quijote tarvitsi koko kuuluisan mielenmalttinsa pidättyäkseen laukaisemasta satoja vastalauseita Metsänritarin korskeata puhetta vastaan ja pakottamasta tätä myöntämään olevansa joko valehtelija tai narri. Ilman huomattavaa mielenliikutusta hän lausui; »Herra ritari, tahdon kernaasti uskoa, että olette voittanut useimmat Espanjan, jopa koko maailman ritarit; mutta sitävastoin epäilen kovin teidän voittaneen la Manchan ritarin don Quijoten. Joko olette erehtynyt tai sitte pitänyt jotakin toista hänenä, vaikkei hänen kaltaistaan monta löydykään.» — »Kuinka, ettäkö olisin erehtynyt?» huudahti Metsän ritari; »ettenkö tuntisi don Quijotea? Vaijetkaa jo herraani, minä olen taistellut hänen kanssaan, voittanut hänet ja pakottanut hänet tunnustamaan etevyyteni. Ja osottaakseni että hänet tunnen, mainitsen että hän on iso laiha mies, kasvot kapeat; ruumis roteva ja jäntevä, tukka vähän harmahtava, nenä kyömö ja viikset pitkät ja alasriippuvat. Hän kutsuu itseään Surullisen hahmon ritariksi ja käyttää mainiota ratsua, jonka on ristinyt Rosinanteksi; asemiehenä hänellä on muuan Sancho Pansa ja sydämmensä valtijattarena Dulcinea del Toboso, jonka [s. 104] oikea nimi on Aldonsa Lorenzo. Ja jollette sittekään usko sanojani, on minulla kupeellani hyvä miekka, joka kyllä saa epäileväiset uskomaan.» — »Hiljaa, hiljaa, herra ritari», vastasi don Quijote, »elkää suotta kiihottuko, vaan kuunnelkaa tarkoin mitä minulla on sanottavaa. Tietäkää, että mainitsemanne don Quijote on paraita ystäviäni, jonka maine on minulle yhtä kallis kuin oma maineeni. Mainitsemanne tuntomerkit tavallaan osottavat, että hän todella olisi tuo voittamanne ritari; mutta toiselta puolen on vallan mahdotonta että se on hän, sillä onhan joku hänelle vihamielinen loitsija voinut pukeutua hänen hahmoonsa ja tappionsa kautta pilata hänen hyvän maineensa. Tätä väitettä todistaakseni minun vain tarvitsee mainita, että vasta pari päivää sitte nuo ilkeät loitsijat muuttivat hänen ihanan Dulcineansa muotopuoleksi talonpoikaistytöksi. Ja jollette tätä usko, niin seisoo edessänne don Quijote itse, joka kyllä kalpa kädessä kykenee todistamaan erehdyksenne, joko ratsain tahi jalkasin, miten vain haluatte.» Näin sanoen don Quijote kavahti suuttuneena seisaalleen ja tarttui miekkansa kahvaan.
Metsän ritari vastasi kylmäverisesti: »Herra ritari, ken teidät kerran on voittanut väärässä hahmossa, voittaa teidät oikeassakin hahmossanne. Mutta koska vain ryövärien ja pelkurien tapa on tapella pimeässä, niin odottakaamme päivännousua, jolloin saamme nähdä ketä Mars-jumala paremmin suosii. Ja kaksintaistelumme ehtona olkoon, että voitettu alistuu voittajan tahtoon ja taipuu noudattamaan tämän määräyksiä, niinkuin ritarisäännöissä on kirjoitettu.» — »Hyväksyn nämä ehdot», vastasi don Quijote, jonka jälkeen molemmat ritarit kävivät etsimään aseenkantajiaan, jotka tapasivat torkkuvina. He käskivät näiden hyvin huolehtimaan heidän asuistaan, sillä huomenissa odotti verinen kaksintaistelu. Sancho kovin hämmästyi tästä uutisesta ja pelkäsi pahinta herransa kohtalosta.
Aamun sarastaessa don Quijote silmäsi vastustajaansa, joka jo oli laskenut kypärinsä silmäverhon, niin ettei hänen [s. 105] kasvojaan voinut nähdä; muuten oli hän tanakkatekoinen mies tavallista kokoa. Varustensa päällä hänellä ole asetakki, joka näytti kullalla kirjaillulta, ja oli siihen neulottu koko joukko pieniä hopeapeilejä, jotka välähtelivät auringonpaisteessa; kypärissä heilui keltaisia, vihreitä ja valkoisia sulkia; ja keihäs, jonka outo ritari oli pystyttänyt puuta vasten, oli perin pitkä ja raskas ja varustettu ainakin jalan pituisella terällä. Sen nähdessään don Quijote päätti vastustajansa olevan ylen väkevän miehen, mutta tämä huomio häntä vain ilahutti. Reippaasti hän astui Peiliritarin luo ja sanoi tälle: »Herra ritari, jollei taistelunhimo teissä tukahuta kaikkea kohteliaisuuden tunnetta, niin pyydän teitä hiukan kohottamaan silmäverhoanne, jotta saisin nähdä vastaako kasvojenne uljuus muun ruumiinne rotevuutta.» — »Herra ritari», vastasi Peiliritari, »saatte perästäpäin tarpeeksenne tarkastella minua; tällä hetkellä ei ole siihen tilaisuutta, sillä minusta tuntuu väärältä Cassildean kauneutta ja omaa mainettanikin kohtaan, jos suostuisin siihen ennenkun olen pakottanut teidät todeksi tunnustamaan väitteeni.» — »Ainakin saatatte sanoa, ennenkun nousemme satulaan, olenko minä todella se don Quijote, jonka väitätte voittaneenne.» — »Tähän vastaan että te ja hän muistutatte toisianne kuin kaksi omenaa; mutta koska sanotte loitsijani itseänne vainoovan, en kuitenkaan varmasti tohdi vannoa teitä häneksi.» — »Se riittää», vastasi don Quijote; »tuotakoot nyt vain hevosemme esille, niin olen vähemmässä ajassa kuin te tarvitsette silmäverhonne avaamiseen osottava teidän surkeasti erehtyneen. Ja niin totta kuin taivas, sydämmeni valtijatar ja oman käsivarteni voima minua tukevat, tahdon silloin myös paljastaa kasvonne ja samalla näyttää teille, etten lainkaan ole se don Quijote, jonka te väitätte voittaneenne.»
Pitemmittä puheitta ritarit hypähtivät ratsujensa selkään ja käänsivät ne toisiaan vastaan. Mutta ennenkun he vielä olivat tulleet parinkaankymmenen askeleen [s. 106] päähän toisistaan, huusi Peiliritari don Quijoten puheilleen. »Herra ritari», sanoi hän, »muistattehan kaksintaistelumme ehtona olevan, että voitettu tykkänään alistuu voittajan tahtoa täyttämään?» — »Sen kyllä muistan», vastasi don Quijote, »ja pidän kiini siitä, ettei tämä ehto sisällä mitään ritarisäädyn lakeja loukkaavaa.» — »Samaa mieltä olen minäkin», sanoi Peiliritari.
Nyt he uudelleen erosivat toisistaan, ja vauhtia otettuaan ratsasti don Quijote niin rajusti vastustajaansa kohti, että tämä, joka ei ratsuaan saanut millään mahdilla liikkeelle, sinkosi sen selästä päistikkaa maahan, näöltään aivan henkihieverissä.
Heti vihollisen ritarin onnettomuuden huomattuaan juoksi Sancho isäntänsä luo, joka oli hypähtänyt alas ratsultaan ja paraikaa koki avata vastustajansa silmäverhoa nähdäkseen oliko tämä kuollut vai vielä hengissä. Mutta ken kykenee kuvailemaan don Quijoten hämmästystä hänen nähdessään Peiliritarin kasvonpiirteet. »Joudu tänne, Sancho», huusi hän, »tule katsomaan jotakin, jota et voi uskoa mutta vain ihmetellä! Katsos, ystäväiseni, miten suuri noituuden valta on, miten pitkälle nuo minua vihaavat ja kadehtivat loitsijat voivat sokeassa vimmassaan mennä!» Sancho kiirehti paikalle ja tunsi heti kotikylän parturin mestari Niklaksen tutut kasvonpiirteet, jotka nähdessään hän teki satoja ristinmerkkejä ja kaikella tapaa ilmaisi kummastustaan. Kun ei tiennyt oliko onneton parturi vielä hengissä, sanoi hän isännälleen: »Herrani, työntäkääpä miekkanne juurikuin sattumalta pari kolme kertaa mestari Niklaksen kurkkuun; kukaties hänessä surmaisittekin jonkun ilkeän loitsijan?» — »Toden totta, luulenpa sinun olevan oikeassa», sanoi don Quijote; »mitä enemmän kuolleita, sitä vähemmän vihamiehiä.»
Ja hän olisi todella noudattanutkin Sanchon neuvoa, jollei kaatuneen Peiliritarin asemies olisi joutunut väliin huutaen täyttä kurkkua: »Pidättäkää, herra ritari, [s. 107] miettikää tarkoin mitä aijotte tehdä. Se, joka tässä makaa jaloissanne, on parturi Niklas, teidän hyvä ystävänne, jonka aseenkantaja minä olen.» — »Totta tosiaan», sanoi Sancho, »eikös se olekin Tuomas Cecial, minun vanha naapurini?» — »Kyllä maar se olenkin, Sancho-kuomaseni, ja kerronpa paikalla millä seikkailulla nyt oikeastaan olemme; mutta sitä ennen pyytäkää Kristuksen laupeuden nimessä isäntäänne säästämään Peiliritarin henkeä, sillä tämä on totisesti mestari Niklas, meidän kummankin poloinen naapuri.»
Tällä välin oli kovaonninen ritari tullut tajuihinsa, ja nähdessään hänen osottavan ensimmäisiä elonmerkkejä pani don Quijote miekkansa kären hänen kurkulleen ja lausui: »Olette kuoleman oma, ritari, jollette myönnä kauneuden palkintoa Toboson Dulcinealle oman Cassideanne edellä ja lupaa, heti kun haavanne ovat parantuneet, mennä Tobosoon kaunottareni puheille, sanoen tulevanne minun lähettämänäni vastaanottamaan hänen suustaan kohtalonne ratkaisua; sen jälkeen pitää teidän, jos hän teille vapauden antaa, palata minun luokseni kertomaan mitä teidän ja Dulcinean välillä on tapahtunut ja puhuttu, kuten ritarilait määräävät.» — »Tunnustan ja myönnän», vastasi voitettu ritari, »että yksi ainoa Dulcinean katse on suuremman arvoinen kuin kaikki Cassildean ihanuudet, ja sitoudun myös lähtemään Tobosoon ja sitte palata luoksenne tekemään tiliä matkastani.» — »Sen lisäksi teidän vielä pitää myöntää», jatkoi don Quijote, »ettei teidän voittamanne ritari millään muotoa voinut olla don Quijote de la Mancha, vaan joku muu hänen näköisensä; samatekuin minä puolestani myönnän, ettette te suinkaan ole parturi Niklas kotikylästäni, vaikka siltä kovin näytätte, vaan jokin toinen henkilö, jolle loitsijat ovat antaneet saman muodon, jotta saisin voittajanakin osottaa luontaista lempeyttäni.» — »Lupaan ja suostun kaikkeen mitä vaaditte», vastasi ritari; »mutta sallikaa minun vihdoinkin nousta maasta, sillä luulenpa lempo [s. 108] soi saaneeni pahoja ruhjevammoja tässä täräyksessä.» Don Quijote auttoi häntä pystyyn yhdessä Tuomas Cecialin kanssa, jota Sancho koko ajan oli tarkasti tähystellyt, kysellen häneltä tuhansia asioita, siten tullakseen vakuutetuksi että mies todella oli miksi itseään sanoi.
Vihdoin sanoi Peiliritari heille jäähyväiset ja ratsasti aseenkantajansa seuraamana tiehensä, hoitelemaan haavojaan ja kertomaan veljentyttärelle, emännöitsijälle ja kirkkoherralle lähetystoimensa huonosta tuloksesta. Vähän myöhemmin jatkoi don Quijote matkaansa Zaragosaan päin.