[s. 105] kasvojaan voinut nähdä; muuten oli hän tanakkatekoinen mies tavallista kokoa. Varustensa päällä hänellä ole asetakki, joka näytti kullalla kirjaillulta, ja oli siihen neulottu koko joukko pieniä hopeapeilejä, jotka välähtelivät auringonpaisteessa; kypärissä heilui keltaisia, vihreitä ja valkoisia sulkia; ja keihäs, jonka outo ritari oli pystyttänyt puuta vasten, oli perin pitkä ja raskas ja varustettu ainakin jalan pituisella terällä. Sen nähdessään don Quijote päätti vastustajansa olevan ylen väkevän miehen, mutta tämä huomio häntä vain ilahutti. Reippaasti hän astui Peiliritarin luo ja sanoi tälle: »Herra ritari, jollei taistelunhimo teissä tukahuta kaikkea kohteliaisuuden tunnetta, niin pyydän teitä hiukan kohottamaan silmäverhoanne, jotta saisin nähdä vastaako kasvojenne uljuus muun ruumiinne rotevuutta.» — »Herra ritari», vastasi Peiliritari, »saatte perästäpäin tarpeeksenne tarkastella minua; tällä hetkellä ei ole siihen tilaisuutta, sillä minusta tuntuu väärältä Cassildean kauneutta ja omaa mainettanikin kohtaan, jos suostuisin siihen ennenkun olen pakottanut teidät todeksi tunnustamaan väitteeni.» — »Ainakin saatatte sanoa, ennenkun nousemme satulaan, olenko minä todella se don Quijote, jonka väitätte voittaneenne.» — »Tähän vastaan että te ja hän muistutatte toisianne kuin kaksi omenaa; mutta koska sanotte loitsijani itseänne vainoovan, en kuitenkaan varmasti tohdi vannoa teitä häneksi.» — »Se riittää», vastasi don Quijote; »tuotakoot nyt vain hevosemme esille, niin olen vähemmässä ajassa kuin te tarvitsette silmäverhonne avaamiseen osottava teidän surkeasti erehtyneen. Ja niin totta kuin taivas, sydämmeni valtijatar ja oman käsivarteni voima minua tukevat, tahdon silloin myös paljastaa kasvonne ja samalla näyttää teille, etten lainkaan ole se don Quijote, jonka te väitätte voittaneenne.»
Pitemmittä puheitta ritarit hypähtivät ratsujensa selkään ja käänsivät ne toisiaan vastaan. Mutta ennenkun he vielä olivat tulleet parinkaankymmenen askeleen
105
