Seikkailijamme eivät kauvankaan saaneet levähtää, kun don Quijote havahti hereille jostakin takanaan kuuluvasta äänestä; tähystellessään ympärilleen hän huomasi kaksi ratsastajaa, joista toinen, antaen ohjaksien lerpallaan riippua, sanoi toverilleen:
»Astuhan maahan, ystäväni, ja riisu hevosiltamme kuolaimet. Minusta näyttää nurmi täällä olevan tuoretta, ja tämän paikan hiljaisuus ja yksinäisyys on omiaan lemmenajatusteni tyyssiaksi.»
Näin sanottuaan hän laskeutui pitkäkseen nurmikolle; ja hänen varustensa helinästä don Quijote päätti hänenkin olevan vaeltavan ritarin. Tämän hauskan huomion tehtyään sankarimme hiipi Sanchon luo ja havahutti hänet lausuen: »Sancho ystäväni, nyt taivas meille lähettää taas uuden seikkailun». — »Herra antakoon sille lyhyen ja hyvän lopun!» huudahti Sancho vielä unenpökerryksissä; »missä se seikkailu sitten on?» − »Missäkö se on?» toisti don Quijote. »Avaa silmäsi, niin näet edessäsi makaavan ritarin, joka jollen aivan erehdy on tykkänään epätoivon valtaama, sillä hän paiskautui maahan kuin ammuttu, niin että hänen varuksensa kilahtivat.» — »Miten tästä kaikesta sitte luulette seikkailun saavanne?» kysyi Sancho. — »En tahdo sanoa, että tämä itsessään mikään seikkailu olisi, mutta kyllä hyvä alku sellaiseen», vastasi ritari, »sillä juuri tällä tavalla seikkailut useimmin alkavat. Kuulustelkaammepa häntä hiukan, sillä minusta hän tuntuu näppäilevän luuttua tahi kitarria, josta voimme päättää hänen rupeavan laulamaan.» — »Totta tosiaan», sanoi Sancho, »näyttääpä tämä toveri todellakin olevan joku rakastunut ritari.» — »Luuletko muunlaisia ritareja maailmassa olevankaan», virkkoi don
100
