[s. 106] päähän toisistaan, huusi Peiliritari don Quijoten puheilleen. »Herra ritari», sanoi hän, »muistattehan kaksintaistelumme ehtona olevan, että voitettu tykkänään alistuu voittajan tahtoa täyttämään?» — »Sen kyllä muistan», vastasi don Quijote, »ja pidän kiini siitä, ettei tämä ehto sisällä mitään ritarisäädyn lakeja loukkaavaa.» — »Samaa mieltä olen minäkin», sanoi Peiliritari.
Nyt he uudelleen erosivat toisistaan, ja vauhtia otettuaan ratsasti don Quijote niin rajusti vastustajaansa kohti, että tämä, joka ei ratsuaan saanut millään mahdilla liikkeelle, sinkosi sen selästä päistikkaa maahan, näöltään aivan henkihieverissä.
Heti vihollisen ritarin onnettomuuden huomattuaan juoksi Sancho isäntänsä luo, joka oli hypähtänyt alas ratsultaan ja paraikaa koki avata vastustajansa silmäverhoa nähdäkseen oliko tämä kuollut vai vielä hengissä. Mutta ken kykenee kuvailemaan don Quijoten hämmästystä hänen nähdessään Peiliritarin kasvonpiirteet. »Joudu tänne, Sancho», huusi hän, »tule katsomaan jotakin, jota et voi uskoa mutta vain ihmetellä! Katsos, ystäväiseni, miten suuri noituuden valta on, miten pitkälle nuo minua vihaavat ja kadehtivat loitsijat voivat sokeassa vimmassaan mennä!» Sancho kiirehti paikalle ja tunsi heti kotikylän parturin mestari Niklaksen tutut kasvonpiirteet, jotka nähdessään hän teki satoja ristinmerkkejä ja kaikella tapaa ilmaisi kummastustaan. Kun ei tiennyt oliko onneton parturi vielä hengissä, sanoi hän isännälleen: »Herrani, työntäkääpä miekkanne juurikuin sattumalta pari kolme kertaa mestari Niklaksen kurkkuun; kukaties hänessä surmaisittekin jonkun ilkeän loitsijan?» — »Toden totta, luulenpa sinun olevan oikeassa», sanoi don Quijote; »mitä enemmän kuolleita, sitä vähemmän vihamiehiä.»
Ja hän olisi todella noudattanutkin Sanchon neuvoa, jollei kaatuneen Peiliritarin asemies olisi joutunut väliin huutaen täyttä kurkkua: »Pidättäkää, herra ritari,
106
