Aliina: V. luku

V. luku
Aliina
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Joulun pyhäin aikana oli Lahnaniemessä tavallista enemmän eloisuutta, kun emännän veli, Mäntymäen Hälinen, tuli tyttärineen vierailemaan. Vaikka näin läheisiä sukulaisia, olivat he keskenään seurustelleet hyvin vähän. Vanhempiensa elinaikana oli emäntä käynyt useinkin syntymäpaikallaan, mutta niiden kuoltua harvenivat käynnit, kun ei veli moneen vuoteen vastannut vuoroansa. Syyksi teki sen, että kun hän asuu toisessa pitäjässä ja on matkaakin. Nyt oli hänen tyttärelleen Hiljalle tullut halu nähdä serkkujaan, ja tytär sai siten isänsäkin taipumaan. Hilja oli vuotta vanhempi Aliinaa ja ennättänyt jo käydä rippikoulun. Olipa hän sitä ennen saanut käydä vähän kansakouluakin ja kehittynyt siten enemmän aikaihmiseksi. Vielä heidän tuumansa silti sopivat yhteen. Aliina näytteli tavaroitaan mitä hänellä oli, väliin semmoisiakin, joiden Hilja huomautti kuuluvan pienille tytöille. Hiljalla kuului olevan enemmän ja parempia, ainoastaan turkki oli Aliinalla parempi, niin että Hiljakin sitä kehui ja koetteli päälleen.

– Joko olet pitänyt tätä missään päälläsi? kysyi hän.

– En missään, sanoi Aliina, muistaen samalla uhkauksensa.

– Lähtään nyt viimeisenä pyhänä yhdessä kirkkoon, esitteli Hilja.

– Kun antaisivat meille hevosen, sanoi Aliina ihastuneena esitykseen.

– Jos ei sinun isäsi anna, niin kyllä minun isäni antaa, vakuutti Hilja.

Tytöt menivät kysymään, ja aivan ensi mainitsemisella saivat hevosen lupaan ja rengin kuskiksi. Mutta tytöt olivat innostuneet toistensa seuraan ja tahtoivat semmoista hevosta, jolla voisivat itse ajaa. Löytyi semmoinenkin. Auvinen ei olisi kieltänyt mitään. Hän oli itse mukana laittamassa, ettei saanut tulla mikään kohta huonosti, ja koetteli omin käsin ajopelien jokaisen solmun ja liitoksen.

– Ajakaa hevosenne leipuri Saliniin, siinä ovat meille tuttuja, neuvoi Hälinen, Hiljan isä.

– Mitäs ne siihen menisivät, huomautti Auvinen. – Onhan meillä vakituinen kirkkopaikka suntiossa.

– Kylläpähän me osataan, sanoivat tytöt ja lähtivät ajaa heilettelemään.

Kahden ajaminen oli heistä hupaista, silloin ei ollut ketään kuulemassa, jos mitä rupattelisi. Ja hevosen ohjastaminen sitten, se oli niin haluista työtä, että he vähän väliä vaihtoivat ohjaksia. Hilja tiesi vielä keinon miten saada hevonen juoksemaan: vedettiin vain ohjakset ristiin ja silloinpa se antoi aika kyytiä.

– Tämähän hauskaa on, kun me arvattiin kahden lähteä, ihasteli Aliina.

– Ja sinä pelkäsit, ettei isäsi antaisi hevosta.

– Niinhän minä ensin luulin.

– Eikö isäsi tavallisesti anna mielellään, mitä pyytää? kysäisi Hilja.

– On tuo antanut.

– Pitikö miten paljon pyytää tätä uutta turkkia?

– Ei ollenkaan.

– Eikö ollenkaan, ihmetteli Hilja. – Sepä on kovin hyvä.

Aliina oli kahden vaiheilla, puhuisiko enää mitään tästä asiasta. Nuo ikävät muistot olivat kumminkin haihtuneet serkun seurassa, ja kun tämä mainitsi isästä kiitellen, ei hänkään voinut olla sitä kannattamatta.

– Ostihan se isä ilman tietämättä samanlaisen päällisen äidinkin turkkiin.

– Vai niin; sitä ei tullutkaan katsotuksi.

– Eipähän sitä laitettukaan, kun äiti ei huolinut, vaan antoi myödä piika-Vapulle, kertoi Aliina paheksien.

– Somapa on se täti ollut, säesti Hilja Aliinan paheksumista. Mitähän tuo tuolle; etkö sinä ollut vastaan?

– Olinhan minä, vaan ei se auttanut mitään.

– Joko se on tuo Vappu teillä monetta vuotta?

– Toista vuotta.

– Kuka teillä oli tämän edellä toisena piikana?

– Olipahan muuan Kovatar.

– Missä se on nyt?

– Tuolla kuuluu olevan suutarin mökillä.

– Onko se naimisissa?

– Ei ole...

Aliina alkoi epäillä serkkunsa uteliaisuutta ja kesken puheen kysäisi:

– Minkä vuoksi sinä sitä niin kyselet?

– Ilman aikojaan, sanoi Hilja ja alkoi kertoa oman kotinsa palvelijoista.

Heillä kuului olleen eräskin piika lähes kymmenen vuotta ja melkein jokainen kaksi tai kolme vuotta.

Hiljalla oli aikomuksena kysyä enemmänkin sukulaistalonsa elämästä, josta oli kuulunut yhtä ja toista huhua, mutta kun hän huomasi Aliinan käyvän alakuloiseksi, niin heitti kesken ja alkoi kääntää puhetta hupaisemmille aloille. Jopa se viimein joutui sulhasiinkin, vaikkei niistä Aliina tietänyt juuri mitään.

– Onko sinulla jo sulhanen? osasi hän kumminkin kysyä.

– Ei toki minulla vielä, kielsi Hilja nauraen.

– Taitaapa olla, koska tiedät niistä ja naurat, uteli Aliina.

– Ei ole, ihan todella, vakuutti Hilja. – Oli niitä kansakoulussa ollessa semmoisia toisten nimittämiä leikkisulhasia isoimmilla tytöillä, mutta ei sen kummempia.

– Oliko sinullakin?

– Oli.

– Kuka se oli?

– Mikä milloinkin.

– Tiesivätkö ne?

– Tiesiväthän ne, kun toiset sanoivat, ja sitten kirjoitettiin kirjeitäkin toisillemme.

– Kirjeitäkin? ihmetteli Aliina. – Eikö siitä oltu vihassa?

– Salaa kirjoitettiin.

– Vaikka kohta, en minä vaan uskaltaisi.

– Osaatkos sinä kirjoittaa?

– Hyvin huonosti.

– Eikö sinua ole käytettynä kansakoulussa?

– Eivät ole käyttäneet.

– Ennätäthän sinä vielä. Pyri tänä talvena, kehoitti Hilja.

– Ettäkö kirjeitä osaisin kirjoittaa? kysyi Aliina nauraen.

– Ei sen vuoksi, vaan oppiihan siellä muutakin, oikaisi Hilja.

– Ottaisivatkohan kouluun näin vanhana?

– Kyllä sinne otetaan. Esittelepäs isällesi ja äidillesi.

– Kun olisi tullut ennen hommatuksi, sanoi Aliina ruveten asiaa ajattelemaan.

Häntä miellytti melkein eniten se, että saisi viipyä viikkoja, jopa kuukausiakin koulussa, tarvitsematta olla ikäviä kotioloja näkemässä tai kuulemassa.

Kirkkoa lähestyttäessä tuli kysymys, mihin he menisivät lämmittelemään. Hilja tahtoi etupäässä Saliniin, siinä olivat ihmiset hänelle ennestään tuttuja. Aliina tätä pelkäsi liian herraspaikaksi, mutta Hilja vakuutti, että siinä on tuiki ystävällisiä ihmisiä ja että kotona olevat nuorimmat tyttäretkään eivät ole yhtään ylpeitä. Ei sanonut tuntevansa vanhinta, joka on pääkaupungissa opettajattarena. Saliniin he sitten ajoivat, ja Hiljan vakuutus huomattiin kohta todeksi.

Leipurin tyttäret veivät heidät omaan kamariinsa ja toivat vasta saatuja joululahjojaan katseltavaksi. Ne olivat enimmäkseen vaatetavaroita, pieniä koristuksia ja kirjoja. Vaatetavarat he sanoivat saaneensa vanhemmiltaan, koristukset tuttaviltaan ja kirjat pääkaupungissa olevalta sisareltaan.

Aliina kiintyi katselemaan muutamia punakantisia kirjoja ja kysyi erikseen Hiljalta:

– Luetaanko näitä kirjoja kansakoulussa?

– Ei näitä lueta siellä, sanoi Hilja naurahtaen Aliinan tietämättömyydelle.

Leipurinkin tyttäret kuulivat kysymyksen ja vanhempi veti salaisesti suunsa nauruun, mutta nuorempi, Iida, otti asian vakavammalta kannalta ja alkoi selittää, että on heillä niitäkin kirjoja, hän kun parhaillaan käy vielä kansakoulua, ja toi pienestä kirjahyllystään useita Aliinan katseltavaksi. Näyttipä vielä, minkä osan he mistäkin kirjasta ennättivät viime lukukaudella, ja haki todistuksensakin nähtäväksi.

Aliina kiintyi pian uuteen tuttavaansa ja saaden rohkeutta kysyi:

– Otetaanko sinne kouluun näin keskellä talvea uusia oppilaita?

– Tulisitko sinä? kysyi Iida puolestaan rohkeasti kuin vanhalta tuttavaltaan.

– En tiedä, ilman vaan kysyin.

– Luulenpa otettavan. Ja tule vaan ja tule meille kortteeria, esitteli Iida.

– Onko teillä muita ollut? kysyi Aliina.

– Ei nyt viime lukukaudella, sillä äiti ei ota tuhoisia, mutta varmaan se sinut ottaisi. Ja sitten me kuljettaisiin yhtä matkaa koulussa.

Alkoi kuulua kirkonkellojen ääni. Aliina ja Hilja kiirehtivät panemaan turkkia ylleen ja pyytelivät talon neitejä mukaansa. Nämä kysyivät äidiltään ja kuuluivat joutavan.

Kartanolle tuli leipuri itse katsomaan hevosta ja neuvoi panemaan talliin. Aliina olisi tahtonut vieraittensa vuoksi ajaa hevosella perille asti.

– Kyllä pääsette, nuoret ihmiset, tämän matkan jalkaisin, antaa hevosen levätä ja pankaa ruokaa eteen, sanoi leipuri.

Hilja riisui hevosen ja Aliina vei reestä kauroja.

– Hyviä mustia kauroja, kehui leipuri tullen katsomaan. – Jos niitä olisi myötäväksi, niin minulle saisi tuoda muutamia säkkejä.

– Minä kerron isälle, sanoi Aliina.

– Se olisi hyvä.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin kauroista, sillä toiset jo alkoivat kävellä kirkkoon päin.

Näin viimeisenä juhlapäivänä oli kirkkotoimitus jotenkin lyhyt. Heti sieltä päästyä alkoi Iida pitää vireillä keskustelua Aliinan kouluuntulosta ja esitti, että palatessa poikettaisiin kansakoululle, jossa oli vielä nähtävänä joulukuusi koristuksineen miesopettajan luokkahuoneessa. Ovet sinne olivatkin auki, sillä näin kirkkoajan perästä kävivät pitäjäläiset lainaamassa kirjastosta kirjoja. Nyt ei vielä ollut ketään, joten he saivat yksikseen katsella. Iida kertoi, mitä leikkejä he olivat kuusella ollessa leikkineet ja mitä lauluja laulaneet. Aliina oli aivan ihastunut. Täällä-olo näytti niin kovin hauskalta.

Heidän liikkeensä ja puhelunsa oli kuulunut viereiseen huoneeseen, jonka ovi kohta aukeni. Sieltä astui verkalleen ystävällisen näköinen, harmaapartainen mies. Hän oli opettaja Ranta. Iida niiasi syvään, ja Aliina koetti tehdä samoin, mutta opettajan juhlallinen ulkomuoto sai hänet vähän hämille. Kohta hän siitä selvisi, kun opettaja tuli ystävällisesti tervehtimään ja kysyi lauhkealla äänellä:

– Kirjojako tyttärille pitäisi olla?

– Muuten minä vaan tulin tälle näyttämään joulukuusta ja kansakoulua, sanoi Iida viitaten Aliinaan.

– Sehän on oikein, sanoi opettaja istuutuen tuolille. Istukaa! Mistäs tämä Iidan toveri onkaan, minä en muista nähneeni.

– Tämä on tuolta Lahnaniemen talosta, selitti Iida.

Opettaja muisti heti, talon nimen kuultuaan, sukunimenkin ja kääntyen erityisellä huomiolla uuteen tuttavaansa sanoi:

– Ei teiltä ole ollut yhtään lasta kansakoulussa.

– Ei ole ollut, vahvisti Aliina.

– Nythän tämä Aliina aikoo tulla, jos sopii, ilmoitti Iida iloisesti.

Opettajaa tämä tieto miellytti erittäin ja hän sanoi:

– Sepä on oikein hyvä ja suotava asia, ja kyllähän tänne aina sopii.

– Eihän se ole vielä varmaa, jouduttautui Aliina selittämään. – Siitä on nyt vasta tällä tiellä puhuttu, vaan ei tiedetä, laskeeko isä.

– Niin ... siinähän se mahtaa olla, virkkoi opettaja, sivellen ajatuksissaan leukaansa. – Koeta nyt kumminkin pyytää isältäsi ja sano, että minä puolestani hyvin soisin kouluun tulevaksi. Vaan jos isäsi sittenkin hyvin vastustaa, niin sano ystävällisiä terveisiä minulta, että minä olen pyytänyt häntä täällä käymään, ja ehkäpä siitä sillä keinoin hyvä tulee.

Aliina lupasi sanoa opettajan terveiset, vaikka ne kyllä tuntuivat vähän sekavilta selittää.

He heittivät hyvästi opettajan ja lähtivät tavoittamaan tovereitaan.

»Saas nähdä joko tämä auttaa», ajatteli opettaja Ranta katsoessaan akkunasta tyttöjen jälkeen. »Syyttömästi ensin suuttuu ja on sitten kostavinaan sillä, ettei lähetä lapsiaan kouluun. Jos minä olisin silloin tietänyt hänen helmasyntinsä, niin olisinhan voinut olla siinä kuntakokouksessa aivan äänettä, ainakin ahdistamatta häntä niistä sanoista, ’ettei tarvita enää kansakouluja; lapsi ja kaksi talostaan sopii käymään entisissä, opettakoot sitten toiset toisilleen, ei niitä kaikkia kuitenkaan jaksa sinne evästää.’ Niinhän se Auvinen puhui, ja mikä minut siihen satuttikaan sanomaan, että jos joku luulee yhteiskunnalle tekevänsä hyvän työn laittaessaan paljon lapsia, välittämättä niiden henkisestä kasvatuksesta, hän suuresti erehtyy, sillä yhteiskunnassamme on jo liiaksikin raakoja voimia, suurempi on puute niistä, jotka näkisivät vähän laajemmalle kuin oman peltonsa pientareet! Siitäpäs se oli suuttunut ja sanonut, että hänen osaltaan saapi semmoisten herrain koulut olla tyhjänä.»

Joku tulla rahmuili ovessa ja opettajan muistelot keskeytyivät.