Aliina: IV. luku
| III. luku | IV. luku Aliina Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
V. luku |
Koti ei enää ollut Aliinasta niin viehättävä ja iloinen kuin ennen. Hän katsoi osaaottamatta ja kaipauksella, kun nuoremmat sisaret ja veljet iloisina kiipeilivät isän sylissä, milloin tämä oli saapuvilla. Hän oli sen sijaan melkein kokonaan vieraantunut isästä, eikä tämäkään puolestaan hyvitellyt häntä niinkuin ennen. Aliina siitä tunsi ikävää mieltä, ja välistä teki mieli mennä toisten lasten mukana nahuamaan isän ympärille, mutta siitä ei tullut enää totta. Ajatella kyllä saattoi, mutta jos aikoi ottaa askeleen, niin se keskeytyi. Pahemmin vaivasi se, kun isä hyvin harvoin enää katsoi suoraan silmiinkään, mutta näytti kumminkin aina epäilevästi seuraavan hänen käytöstään.
Ystävyys Vapun kanssa oli myöskin loppunut. Se ilmeni toiselta puolen tylyytenä ja toiselta puolen inhona. Vappu ei vastannut tarpeellisiinkaan kysymyksiin, ja Aliina häntä karttoi niin, ettei ruvennut syömään eikä juomaan yksistä, ja siirtyi pois, jos he sattuivat lähekkäin istumaankin. Hän olisi suonut sen menevän vaikka minne, niin ettei kuu kuulisi eikä päivä näkisi. Mutta minkä hän sille tekisi, että saisi pois silmäinsä edestä? Uusien ikävien havaintojen sattuessa syntyi hyvinkin rajuja ajatuksia, mutta ne supistuivat lopulta siihen päätökseen, että ainakin vuoden lopussa se on saatava pois vaikka millä keinolla. Jos ei rohkene sanoa sitä, mitä mieli teki, niin hän ennen vaikka valehteleekin äidilleen Vapusta; sanoo vaikka varastaneen, kyllä sitten ei äiti huoli. Hänessä kiihtyi vakoilemishalu, vaikka se alussa vähän peloitti ja hävettikin. Epäiltävien henkilöiden jälkiä, olipa ne kotoisia tai kyläisiä, veti häntä vastustamaton halu nuuskimaan.
Eräs noita epäiltäviä oli suutari Naulanen, ja kun se joulun edellä tuli palkkajyviään noutamaan, otaksui Aliina heti olevan salaisia hankkeita tekeillä. Ensiksikin satutti se käyntinsä hämärän ajaksi ja vessasteli hyvin rehellisen tavalla tuvassa tyhjine säkkineen, tuumaillen, että siinä on hänen vaimonsa eloaitta.
– Kuinka kauan se tuon aitan täydellä elää? kysäisi joku.
– Elelee se hyvien säiden aikana kuukauden päivät, mutta pakkasilla pureksii lämpimikseen enemmän, lasketteli suutari.
Aliinaa nämä pilapuheet eivät ollenkaan huvittaneet, hän odotti muuta. Ja kun Naulanen pyysi talosta hevosta viedäkseen säkkinsä myllyyn, pujahti Aliina eloaittaa lähellä olevan halkopinon taa vahtimaan. Kappaleen aikaa hän sai odottaa isäänsä ja Naulasta aitasta joutuvaksi, mutta kun ne joutuivat, niin loppu kävi sukkelasti. Useampia säkkejä siinä lennähtikin kynnyksen yli rekeen, ja samassa lähti suutari ajamaan täyttä kyytiä. Navetan taitse kierrellen palasi Aliina vakoilupaikaltaan. Valoisaan tupaan meneminen hävetti, aivan kuin hän olisi tullut joltain rikosretkeltä. Isä oli jo ennättänyt ennen ja istui jotenkin ajattelevan näköisenä lavitsalla.
Emäntä tuli tupaan ja kysyi suutaria.
– Se jo meni, ilmoitti Auvinen.
– Silläpä kiire, ajattelin syöttää, kun ruoka joutuu, sanoi emäntä.
– Johan sille minäkin siitä mainitsin, vaan kuului olevan kiire jouduttaa jyväsäkki jauhoiksi.
Aliina kuunteli syrjästä vanhempiensa keskustelua ja ihmetteli, miten ulkokullattuna isä osasi olla, säälien samalla äitiä, joka ei näkynyt vähääkään epäilevän, vaan uskoi aina hyvää ja piti kaikki totena. Ensi kerran tuntui oikein ikävältä se seikka, että hänen vanhempansa eivät olleetkaan sellaisia kuin oli luullut. Ennen hän uskoi, että ne puhuivat kaikki asiat toisilleen oikein ja ettei niillä ollut mitään salattavaa toisiltaan, ja nyt niitä ilmestyi vähänväliä. Tuntui oikein pahalta, että äitiä tuolla lailla petetään eikä kukaan sille sano. Mutta hänpä sanoo.
Monesti olivat jo sanat valmiiksi ajateltuna, ettei muuta kuin aukaisee suunsa, mutta silloin laskeutui kuin jokin paino kielelle.