Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Yhdeksäskolmatta luku
| Kahdeksaskolmatta luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Yhdeksäskolmatta luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Don Quijote tuli todellakin hyvin sairaaksi, joko sitte mielenkarvaudesta tappionsa vuoksi tai matkojensa tuhansista vaivoista ja rasituksista, tahi ehkä myöskin kumpaisestakin syystä. Uskollinen Sancho istui koko ajan vuoteen pääpuolessa, ja kirkkoherra ja parturi kävivät myös joka päivä häntä katsomassa; luullen hänen tautinsa johtuvan surusta ettei Dulcineaa oltu voitu vapahtaa lumouksesta, koettivat he kaikin keinoin lohduttaa [s. 182] ja huvittaa häntä. Parturi kehotti häntä rohkasemaan mieltänsä, sanoen odottelevansa vain hänen parantumistaan antautuakseen paimenelämään, jota varten jo oli sepittänyt kauniin runoelman sekä ostanut kaksi komeata paimenkoiraa. Mutta kaikesta huolimatta ei don Quijoten mielentila käynyt sen paremmaksi; ja sen huomatessaan Sancho virkkoi: »Mitä ajattelettekaan, rakas isäntäni? Nyt kun juuri olemme saaneet tiedon neiti Dulcinean vapauttamisesta, tahdotte te vain virua vuoteessanne! Elkää lainkaan kuolemaa ajatelko, se on meidän kaikkien harras toivomus; mikä kiire teillä nyt muka olisi kuolla! Eihän se niin suuri asia ole että saa selkäänsä kaksinkamppailussa, jotta siitä tarvitsisi epätoivoon joutua. Ettehän lainkaan ole tullut vaivaiseksi tai muotopuoleksi; ja kyllä kykenette vielä tuon häpeän kostamaan. Nouskaa siis vuoteestanne ja huomatkaa, miten me kaikki palamme halusta ruveta paimeniksi ja viettää elämäämme kedoilla laulaen kuin kaniikit; te yksin olette synkkä ja surullinen kuin satavuotias erakko. Tehkää niinkuin minä, joka otan ilot ja surut vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja lohdutan itseäni kaikissa vaiheissa ajattelemalla, että elämä on elämätä kuolemaan saakka. Noudattakaa neuvoani, rakas, armollinen pikku herrani, eläkää niin kauvan kuin suinkin saatatte, sillä suurin hulluus taivaankannen alla on paneutua kuolemaan tietämättä mistä syystä se tapahtuu; ettehän voi näyttää meille ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi pelkästä alakuloisuudesta kuollut. Nouskaa siis, sitä hartaasti rukoilen, vuoteestanne, heittäkää kaikki sairaat ajatukset ja lähtekää kanssamme tanhuoille ja metsiin soittaen huilua ja laulaen viisuja; ehkäpä tapaamme siellä neiti Dulcineankin vapahdettuna kaikista poppamiesten juonista. Min’en antaisi kaiken maailman murheista palanutta killinkiäkään! Mutta jos aikomuksenne on kuolla sen vuoksi, että jouduitte kaksintaistelussa tappiolle, niin lykätkää syy minun niskoilleni ja sanokaa, että minä olin kehnosti kiinnittänyt [s. 183] Rosinanten satulavyön, jonka vuoksi putositte. Ja olette kai lukenut ritarikirjoistanne, että kamppailussa tavallisesti aina toinen ritari työntää toisen satulasta. Tällä erää se oli vastustajanne, ensi kerralla te itse.» — »Sancho on lausunut totuuden», sanoi parturi; »sellaisen tapahtuman takia ei tarvitse rohkeuttaan menettää, sillä eihän todellisuudessa vielä mitään ole menetetty.»
Mutta heidän puheensa eivät pystyneet don Quijoteen, joka ei niistä tullut sen hilpeämmäksi eikä terveemmäksi. Tauti päinvastoin kävi pahemmaksi, eikä lääkäri voinut viikon perästä antaa mitään toivonaihetta. Don Quijote tunsi itse tilansa ja pyysi jäädä yksikseen, sillä hän halusi nukkua; unta kesti lähemmäs seitsemän tuntia. Veljentytär ja emännöitsijä itkivät häntä jo kuni kuollutta; mutta sitte hän yht’äkkiä heräsi, kutsui naiset luoksensa ja lausui: »Rakkaat tyttäreni, kiittäkää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka rajattomassa laupeudessaan on osottanut minulle armoista suurimman!» — »Kallis enoni», sanoi veljentytär, »mitä tällä oikeastaan tarkotatte?» — »Rakas veljentyttäreni», vastasi don Quijote lempeästi, »minulle on tullut osaksi ihmisen kallein tavara, joka yksistään voi hänelle taata hiukan lepoa tässä kurjassa elämässä ja antaa hänelle palkinnon hyveistään tulevaisessa elämässä. Tämä kallis tavara on ihmisen terve järki; minä olin sen kadottanut lukemalla liian pitkinä joutohetkinäni hyödyttömiä ja vahingollisia ritariromaaneja; mutta nyt on taivas sen jälleen minulle takasin antanut. Kauvan en siitä enää saa nauttia, mutta kiitollisuuteni ei sen vuoksi ole vähempi. Tahdon ainakin käyttää hyväkseni näitä harvoja hetkiä, elämäni viimeisiä, korjatakseni pitkän entisyyteni erehdyksiä ja tehdäkseni niitä hyviä töitä, joita tähän asti olen laiminlyönyt. Kutsukaa tänne ystäväni, arvoisa kirkkoherra ja mestari Niklas sekä uskollinen Sanchoni, jolta minun täytyy pyytää anteeksi, että sain hänenkin päänsä hullutuksillani sekautumaan.»
Hänen vielä puhuessaan astuivat kaikki kolme [s. 184] kutsuttua sisään. »Rakkaat ystäväni», lausui kuoleva ritari, »kutsutin teidät luokseni, sillä halusin nähdä teitä viime hetkelläni. Onnitelkaa minua, sillä en ole enää don Quijote de la Mancha vaan Alonzo Quijano, Hyväksi kutsuttu, joka vihaa kaikkia noita Amadiseja, Galaoreja ja muita sentapaisia, joita hullu mielikuvitukseni minut ennen sai jälittelemään; olen nyt vain naapurinne, uskollinen ystävänne ja veljenne, jonka heikko järki, kauvan sumentuneena oltuaan, on jälleen palannut hänen viime hetkinään täyteen selvyyteensä. Käyttäkäämme näitä hetkiä hyväksemme, arvoisa kirkkoherra; pyydän teidän antamaan minulle synninpäästön. Ja te, hyvät herrat, käykää sillä aikaa hakemassa tänne kylänkirjuri, jolle tahdon ilmaista viimeisen tahtoni.»
Häntä toteltiin valjeten, ja kaikki katselivat hämmästyneinä ja murheellisina toisiaan. Sancho, joka ei aina tähän saakka ollut uskonut herransa tilaa niin arveluttavaksi, lankesi polvilleen vuoteen viereen ja nyyhki ääneensä. Sairas ojensi hänelle kätensä ja pyysi hänenkin hetkeksi jättämään huoneen. Rippi ei ollut pitkä; sillä vaikka kelpo ritarin pää oli ollut sekasin, oli hänen sydämmensä aina pysynyt puhtaana. Sen päätyttyä hän kutsui kaikki ystävänsä takasin; emännöitsijä ja veljentytär olivat sulaa kyyneliinsä, mutta don Quijote lohdutti heitä hellästi. Kun kirjuri oli tullut saapuville, käski hän tämän alkamaan testamentin tavanmukaisilla sanoilla; sitte kooten viimeiset voimansa hän nousi istualleen vuoteessaan ja saneli heikolla äänellä seuraavaa:
»Ystävälleni Sancho Pansalle, jota kutsuin asemiehekseni hulluuteni päivinä, määrään kaksisataa kultarahaa otettavaksi päältäpäin jälkeeni jättämästäni omaisuudesta; sen lisäksi kaikki ne rahavarat, jotka uskoin hänen säilytettäväkseen yhdessä lähtiessämme matkoillemme, ilman että perilliseni ovat oikeutetut vaatimaan häneltä tiliä niistä.»
»Ei toki, armollinen herra», keskeytti Sancho itkien ja yrittäen pidättää kirjuria tätä määräystä merkitsemästä; [s. 185] »eihän toki, rakas armollinen herra, ettehän te todellakaan aijo kuolla, ei ole mahdollista että nyt kuolette. Seuratkaa vain minun neuvoani, rakas isäntäni: eläkää ja karkottakaa mielestänne nuo mustat mietteet, jotka yksistään ovat syypäät teidän nykyiseen heikkouteenne. Minä teen kaikki mitä suinkin tahdotte, me lähdemme minne vain teitä haluttaa lähteä; rupean paimeneksi, ritariksi, asemieheksi; kaikki on mulle samantekevää, kunhan vain saan olla seurananne; minä uudelleen vapautan Dulcinean lumouksesta omalla selkänahkallani, jos niin vaaditaan, ja jollette voi sietää että jolloinkin satutte tulemaan voitetuksi, niin otan minä aina tappionne omaksi syykseni; minä julistan ja vahvistan juhlallisesti valallani, että olin kehnosti kiinnittänyt Rosinanten mahavyön, että tappionne oli tykkönään minun vikani, ja etten milloinkaan ...»
»Olen sinulle kaikesta hyvin kiitollinen, Sancho-parkani», sanoi sairas sävyisästi; »sinä olet nähnyt minua niin kauvan sekapäisenä, ettet vieläkään voi uskoa minun tulleen järilleni. Unhottakaamme vanhat hairauksemme silti unhottamatta vanhaa ystävyyttämme; sama vanha toverisi sinua nyt kuuntelee, vaan ei enää mikään don Quijote de la Mancha; käyttääkseni sinun niin rakastamiasi puheenparsia sanoisin, etteivät viime vuoden linnunpoikasia enää tavata pesässään. Salli minun nyt jatkaa, rakas lapseni, sekä lausua hellä mielipahani, kun en voi osottaa sinulle vielä enemmän hyvää.»
Sitte hän sääsi perijättärekseen veljentyttärensä Antonia Quijanan, ehdolla ettei tämä menisi naimisiin sellaiselle miehelle, joka olisi lukenut ritariromaaneja, sekä että hän maksaisi eläkettä hänen vanhalle emännöitsijälleen ja suorittaisi joitakuita lahjoituksia monivuotisen ystävyyden muistoksi kirkkoherralle ja mestari Niklakselle, jotka don Quijote asetti testamenttinsa toimeenpanijoiksi. Lopuksi hän pyysi ihmiskunnalta anteeksi niistä huonoista esimerkeistä, joihin hän hulluutensa päivinä oli voinut antaa aihetta.
[s. 186] Heti kun kirjuri oli lopettanut surullisen toimituksensa, pyysi don Quijote kirkkoherran noutamaan sakramentteja; hän nautti niitä hurskaudella ja mielenmaltilla, jotka ihmetyttivät kaikkia läsnäolijoita; ja illan tullen, jolloin hän oli käynyt jo kovin heikoksi, lähti hänen sielunsa Jumalan luo.
Niin päättyi älykkään la Manchan ritarin elämä.
Hänen kotipaikkaansa ei hänen elämäkertansa kirjoittaja
ole tahtonut lähemmin mainita, jotteivät kaikki la Manchan
kylät, linnat ja kaupungit joutuisi kiistaan kunniasta,
mille niistä hän oikeastaan kuului, niinkuin Kreikassa
aikoinaan seitsemän kaupunkia kiisteli keskenään
Homeroon kotipaikkaoikeudesta. Ei hän myöskään tahdo
kuvailla Sanchon, veljentyttären ja emännöitsijän haikeita
valitushuutoja; ja niistä monilukuisista muistovärssyistä,
jotka hänen hautapatsaaseensa piirrettiin, mainitsee hän
vain seuraavan, jonka muuan runoilijalahjoilla varustettu
ystävä sepitti:
- On hauta tämä ritarin,
- Jok’ eläissään ei pelännyt
- Ja jonka kuolo eloks nyt
- Ijäti pyhäks kääntyikin.
- Hän eläissänsä maailman
- Kummaksi paljon toimitti;
- Hänt’ arveltihin hulluksi,
- Vaan lopun sai hän viisahan.
Ja tämän kirjan päätettyään tekijä ripustaa kynänsä naulaan lausuen sille: »Nyt, rakas kynäni, jätän sinut siihen riippumaan ikuisiksi ajoiksi, jolleivät julkeat juttujensepustajat jälleen tartu sinuun häväistäkseen sinua ja repiäkseen alas minun mainettani. Sano heille, että yksin sinua varten syntyi don Quijote maailmaan ja sinä luotiin yksin häntä varten; hän osasi toimia ja sinä osasit kirjoittaa; sano heille, että he sallivat tämän sankarin [s. 187] rauhassa levätä arkussaan. Ja jos he sittekin vaativat, että kutsuisit hänet esiin haudastaan uusiin urhotöihin, niin murru mureniksi heidän kömpelöissä käsissään, niin että he ovat pakotetut kirjoittamaan tyhmyyksiään kehnolla hanhensulalla. Minun tehtäväni on nyt loppuun suoritettu. Tarkotukseni oli tällä teoksella herättää inhoa naurettavia ja järjettömiä ritariromaaneja vastaan. Tämän olenkin saavuttanut, don Quijoteni on antanut niille surmaiskun. Minä olen tyytyväinen. Jää hyvästi!»