[s. 184] suttua sisään. »Rakkaat ystäväni», lausui kuoleva ritari, »kutsutin teidät luokseni, sillä halusin nähdä teitä viime hetkelläni. Onnitelkaa minua, sillä en ole enää don Quijote de la Mancha vaan Alonzo Quijano, Hyväksi kutsuttu, joka vihaa kaikkia noita Amadiseja, Galaoreja ja muita sentapaisia, joita hullu mielikuvitukseni minut ennen sai jälittelemään; olen nyt vain naapurinne, uskollinen ystävänne ja veljenne, jonka heikko järki, kauvan sumentuneena oltuaan, on jälleen palannut hänen viime hetkinään täyteen selvyyteensä. Käyttäkäämme näitä hetkiä hyväksemme, arvoisa kirkkoherra; pyydän teidän antamaan minulle synninpäästön. Ja te, hyvät herrat, käykää sillä aikaa hakemassa tänne kylänkirjuri, jolle tahdon ilmaista viimeisen tahtoni.»
Häntä toteltiin valjeten, ja kaikki katselivat hämmästyneinä ja murheellisina toisiaan. Sancho, joka ei aina tähän saakka ollut uskonut herransa tilaa niin arveluttavaksi, lankesi polvilleen vuoteen viereen ja nyyhki ääneensä. Sairas ojensi hänelle kätensä ja pyysi hänenkin hetkeksi jättämään huoneen. Rippi ei ollut pitkä; sillä vaikka kelpo ritarin pää oli ollut sekasin, oli hänen sydämmensä aina pysynyt puhtaana. Sen päätyttyä hän kutsui kaikki ystävänsä takasin; emännöitsijä ja veljentytär olivat sulaa kyyneliinsä, mutta don Quijote lohdutti heitä hellästi. Kun kirjuri oli tullut saapuville, käski hän tämän alkamaan testamentin tavanmukaisilla sanoilla; sitte kooten viimeiset voimansa hän nousi istualleen vuoteessaan ja saneli heikolla äänellä seuraavaa:
»Ystävälleni Sancho Pansalle, jota kutsuin asemiehekseni hulluuteni päivinä, määrään kaksisataa kultarahaa otettavaksi päältäpäin jälkeeni jättämästäni omaisuudesta; sen lisäksi kaikki ne rahavarat, jotka uskoin hänen säilytettäväkseen yhdessä lähtiessämme matkoillemme, ilman että perilliseni ovat oikeutetut vaatimaan häneltä tiliä niistä.»
»Ei toki, armollinen herra», keskeytti Sancho itkien ja yrittäen pidättää kirjuria tätä määräystä merkitsemästä;
184
