Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kahdeksaskolmatta luku

Seitsemäskolmatta luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Kahdeksaskolmatta luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Yhdeksäskolmatta luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 176]

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Don Quijote ja Sancho saapuvat kotikyläänsä, ja miten heitä siellä vastaanotetaan.

Don Quijote viipyi koko päivän majatalossa odotellen yötä, jolloin Sancho voisi suorittaa katumusharjotuksensa loppuun; eivätkä he ennen lähteneet, ennenkun se todella oli tapahtunut.

Don Quijote oli vallan suunniltaan ilosta ja vartoi kärsimättömästi nousevaa päivää, jolloin näkisi Dulcinean vapautuneeksi lumouksesta. Päivänkoitteessa he läksivät jälleen taivaltamaan, muttei ainoatakaan vaimonpuolta ritarin silmä keksinyt tiellä, minkä vuoksi hän rupesi kovin epäilemään suuren Merlinin luotettavaisuutta.

[s. 177] Jonkun aikaa kulettuaan he saapuivat eräälle kunnaalle, jonka harjalta he näkivät kotikylänsä kaukaa siintävänä. Heti kun sen oli äkännyt, lankesi Sancho polvilleen huutaen ilosta hurmautuneena: »Avaja silmäsi, oi armas kotiseutu, ja katso poikaasi Sanchoa, joka palajaa kotiin rikkaana jollei juuri rahasta, niin ainakin ruoskansyyhelmistä. Avaja sylisi ja paina povellesi myöskin poikasi don Quijote, joka tosin palajaa toisen onnekkaamman voittamana, mutta kuitenkin oman itsensä voittajana, mikä minun mielestäni on voitoista ihanin. Olemme kumpikin saaneet kovia kokea, sillä aina ei ihminen löydä mitä etsii; mutta rahoja minulla kuitenkin on jonkun verran, sillä jos sainkin tuimasti selkääni, niin sain siitä hyvän maksunkin.» — »Jätä nuo hullutukset, Sancho», sanoi don Quijote, »ja palatkaamme synnyinkyläämme toisin mielin; sillä täydellä todella alamme nyt paimen elämämme.»

Kylään tullessaan don Quijote näki kaksi poikaa keskenään riitelevän. Toinen sanoi: »Äh, Pekka, et sitä ikinäsi saa, etkä saa edes nähdäkään!» — »Kuuletkos, Sancho», sanoi don Quijote, »mitä tuo lapsi sanoo? Et ikinäsi sitä saa nähdä!» — »No, mitä siitä huolitte, mitä tuollainen tenava sanoo?» vastasi Sancho. — »Etkös ymmärrä», sanoi don Quijote, »että se merkitsee, etten ikinäni saa nähdä Dulcineaa.»

Sancho aikoi tähän vastata, mutta kuuli silloin melua, joka sai hänet katsahtamaan toisaanne; hän näki jäniksen, jota suuri lauma metsäkoiria ja metsästäjiä ajoi takaa. Se juoksi aasin jalkojen väliin, jolloin Sancho otti sen kiini paljaalla kädellään ja näytti sitä herralleen. Mutta tämä ei siihen katsahtanutkaan, niin raskas hänellä oli sydän, ja hän mutisi vain itsekseen: »Ah, paha merkki tuokin! Kovin paha merkki! Pakeneva jänis, takaa-ajavat koirat, ja minä joka ainiaaksi olen kadottanut Dulcinean.» — »No, totta vie, tepä eriskummallinen mies olette», sanoi Sancho; »kuvitelkaapas nyt myöskin, että [s. 178] tämä jänis on neiti Dulcinea ja koirat niitä poppamiehiä, jotka hänet olivat muuttaneet talonpoikaistaloksi. Hän pakeni niiden edellä, minä sieppasin hänet kiini ja laskin hänet teidän syliinne, te olette hänen herransa ja hyväilette häntä; mikä kumman paha merkki se on ja mitä teillä siitä on pelättävää?»

Molemmat pojat, jotka tuonnoin olivat riidelleet keskenään, tulivat katsomaan jänistä, jolloin Sancho kysyi heiltä äskeisen kiistan aihetta. Se joka oli huutanut: »Et ikinäsi saa sitä edes nähdäkään», vastasi ottaneensa toveriltaan lintuhäkin, jota ei aikonut antaa takasin. Sancho osti riidanalaisen häkin heiltä muutamilla penneillä, ja osottaen sitä don Quijotelle sanoi hän: »Katsokaas, armollinen herra, miten kaikki enteet nyt ovat tulleet kumotuiksi! Vaikka olen typerä mies, tuntuvat minusta enteet yleensä tietävän yhtä vähän kuin viimetalvinen lumi. Jollen väärin muista, on myöskin arvoisa kirkkoherramme varottanut kristillisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä uskomasta mokomiin lapsellisuuksiin. Käykäämme tästä vain huoletta sisään kylään, sillä tuollaisten seikkojen takia ei kannata pysähtyä.» Tällöin tulivat metsästäjät pyytämään jänistään, jonka don Quijote heille antoikin.

Kirkkoherra ja parturi Niklas olivat pitkänään ruohopenkereellä, edellinen lukien rukouskirjaansa. Nähdessään don Quijoten he kiiruhtivat häntä vastaan avoimin sylin. Don Quijote laskeusi alas ratsultaan ja syleili heitä hellästi, jonka jälkeen he seurasivat häntä kotiin. Sancho oli levittänyt aasilleen loimeksi ja ritarin varusten peitteeksi erään kirjavan naamiaispuvun ja pannut sille päähän pukuun kuuluvan hullunkurisen hatun. Tämä herätti kylän lapsissa rajatonta riemua; he säntäsivät joka taholta aasin ympärille ja huusivat minkä jaksoivat: »Hei, tulkaa joutuun katsomaan! Sanchon aasi on tullut kotiin koreampana kuin maalaismorsian ja don Quijoten ratsu laihempana kuin kuivanut silakka!» Kirkkoherran ja parturin seuraamana ynnä nulikkapolven ympäröimänä [s. 179] astui don Quijote sisälle taloonsa, missä häntä vastaanottivat emännöitsijä ja veljentytär, joille oli annettu tieto hänen tulostaan. Myöskin Teresa Pansalle oli ilmotettu hänen miehensä saapumisesta, ja hän kiirehti tälle vastaan hapset hajallaan ja paljain jaloin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Hän tähysteli tarkoin miestään, ja kun ei huomannut tämän yllä merkkiäkään maaherran komeudesta, huusi hän: »Ah, pyhä neitsyt, sinähän näytät pikemmin kerjäläiseltä kuin miltään kuvernööriltä! Tällä laillako sinä palaat saareltasi, jalkasin ja vaatteet repaleissa?» — »Suu kiini, Teresa», vastasi Sancho, »ei kaikkialla kinkkuja näe, vaikka näkee koukkuja. Lähdetään tästä kotiin, siellä sitte kerron sulle ylen ihmeellisiä asioita. Rahaa mulla kyllä on, joka on pääasia, ja rahaa sellaista, jonka olen ansainnut omalla neuvokkaisuudellani, tekemättä vääryyttä kellekään.» — »Ah, onko sulla rahaa, ukkoseni? Sen parempi, enkä sillä väliä pidä miten se on ansaittu.» Sanchon lapset halailivat nyt vuorostaan isäänsä, kukin tiedustellen tuomisia; sitte kävivät he kotiin päin, taluttaen aasia perässään.

Tuskin oli don Quijote saapunut kotiinsa, kun hän vei kirkkoherran ja parturin syrjään, ja kerrottuaan heille onnettomasta kaksintaistelustaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa ynnä sitoumuksestaan olla vuoden ajan aseita kantamatta, ilmaisi hän aikomuksensa olevan antautua sillä välin paimenelämään, kierrellen metsissä ja kedoilla rakastuneita ajatuksia hautoen, sekä pyysi heitäkin, jollei heillä ollut muita tehtäviä, seuraamaan häntä näin tyyten rauhalliseen ja viehättävään elämäntapaan; itse ostaisi hän tarpeeksi karjaa ja kaikkea mitä paimenelämään tarvittiin. Vielä hän lisäsi, että tärkein osa valmistustöistä jo oli suoritettu, hän kun oli jo keksinyt kaikille sopivat paimennimet. Kirkkoherran kysyttyä minkälaisia ne olivat, sanoi hän kutsuvansa itseään paimen Quijotizoksi, kirkkoherraa Pastorelloksi, parturia Nicolosoksi ja Sancho Pansaa Pansinoksi. Molemmat ystävät hyvin [s. 180] hämmästyivät tästä uudesta hulluudesta; mutta he olivat siihen myöntyvinään, toivoen ettei hän pääsisi luiskahtamaan heidän käsistään ja että niin rauhallinen elämäntapa ehkä hänet tykkänään parantaisi. He siis lupautuivat hänen tovereikseen; sanoipa Niklas mestari olevansa maailmankuulu runoniekka ja kyllä varustavansa koko joukon paimenlauluilla ja rakkausviisuilla. »Ja mitä meillä vielä on tehtävää», jatkoi hän, »on se, että kukin valitsee paimenettarelleen nimen, jotta voi tätä lauluissaan ylistää, sekä ettemme jätä yhtäkään kalliota tai puuta merkitsemättä tällä nimellä, niinkuin rakastuneitten paimenten tapa on.» — »Sepä vasta on mainiota», huudahti don Quijote. »Omasta puolestani en luule enää tarvitsevani miettiä uutta nimeä lemmitylleni, koska jo olen ikuisesti kiintynyt verrattomaan Toboson Dulcineaan, näitten rantojen kunniaan, niittyjemme kukkaan, kauneuden alkulähteeseen ja sulojen keijukaiseen, tai lyhyesti sanoen olentoon, jolle ei kielessämme löydy kylläksi tyydyttäviä nimityksiä.» — »Se on totta», sanoi kirkkoherra; »mutta meidän muiden on täältä etsittävä joitakuita nopsia paimentyttöjä, jotka kelpaisivat runottariksemme.» Ja hän ylisti vielä kerran don Quijoten erinomaista ja järkevätä päätöstä sekä tarjosi seuraansa kaikkina joutohetkinä, jolloin oli virantoimituksistaan vapaa. Sitte he sanoivat hänelle jäähyväiset ja kehottivat häntä säästämään terveyttään parhaansa mukaan.

Veljentytär ja emännöitsijä olivat sattumalta kuulleet koko keskustelun; ja heti kun näkivät don Quijoten jääneen yksikseen, riensivät he hänen huoneeseensa, ja veljentytär kävi hänen kimppuunsa: »Mitäs tämä taas tietää, enokulta? Nyt kun luulimme teidän vihdoinkin vetäytyneen rauhaisaan kotielämään, aijotte lähteä entistä hullumpiin seikkailuihin, aijotte ruveta rakastuneeksi paimenheitukaksi. Se tosiaan olisikin teille arvokas toimi!» — »Luuletteko todellakin», jatkoi emännöitsijä, kykenevänne istumaan kedolla paljaan taivaan alla kesän [s. 181] helteessä ja talven pakkasissa! Se sopii talonpojille, joilla on hyvä terveys ja tottumus sellaiseen elämään aina lapsuudestaan pitäen, mutta teille olisi sittekin vaeltavan ritarin ammatti parempi kuin paimentoimi. Seuratkaa vain minun neuvoani, armollinen herra, sillä minä olen vanha ja paljon kokenut ihminen: pysykää kauniisti kotona, hoitakaa taloanne ja maanviljelystänne, rukoilkaa Jumalaa ja antakaa almuja; ja jos sellainen elämä on teille pahaksi, niin pankaa syy minun päälleni.» — »Hyvä on, hyvin olette puhuneet, rakkaat ystäväni», sanoi don Quijote, »mutta minä kyllä itse tiedän mikä minulle parhaaksi on. Valmistakaa minulle nyt vain vuode, jotta pääsen nukkumaan, sillä tunnen todella itseni hiukan pahoinvoivaksi. Olkaa myös vakuutetut, että niin ritarina kuin paimenenakin en koskaan unohda teidän tarpeitanne, kuten teoistani saatte nähdä.» Nuo kiltit naiset saattoivat hänet vuoteeseen ja tarjosivat hänelle illallista sekä hoitivat häntä paraansa mukaan.