Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kuudestoista luku

Viidestoista luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Kuudestoista luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Seitsemästoista luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 88]

KUUDESTOISTA LUKU.
Don Quijote de la Mancha ja hänen asemiehensä Sancho Pansa lähtevät etsimään uusia seikkailuja.

Kirkkoherra ja parturi, veljentytär ja emännöitsijä olivat kyllä ryhtyneet varmoihin varokeinoihin sulkeakseen don Quijoten hänen vuoteeseensa ja pakottaakseen tämän kristikunnan leijonan ja vaeltavan ritarisäädyn kukan aikoinaan kuolemaan hyödyttömällä tavalla kotiloukossaan; mutta kohtalo, joka niin usein leikittelee [s. 89] ihmisten aikomuksilla, teki tyhjäksi kirkkoherran älykkäisyyden, parturin viekkauden, emännöitsijän varovaisuuden ja veljentyttären hienot juonet. Muuanna kauniina iltana verraton ritarimme talutti Rosinantensa ulos tallista, satuloi sen ja lähti ratsastamaan Toboson tietä Sanchon ja tämän uskollisen aasin kera.

He eivät sinä yönä eivätkä seuraavana päivänäkään kohdanneet minkäänlaisia seikkailuja, kunnes illan tullen äkkäsivät edessään Toboson kuuluisan kylän. Tuskin oli ritari saanut sen näkyviinsä, kun hän päästi kaikuvan riemuhuudon; mutta Sancho sen sijaan kävi hyvin huolestuneeksi ja alakuloiseksi, kun ei tiennyt sanoa missä talossa Dulcinea asui, jota ei ikinään ollut nähnytkään — yhtä vähän kuin don Quijotekaan. Ritari oli kuolla ikävästä ja kaihosta, Sancho taasen pelosta ja katumuksesta, koska ei ollut noudattanut herransa käskyä käydä neidon luona, eikä nyt tiennyt mitä valehdella. Vihdoin don Quijote päätti ratsastaa kylään vasta yön tultua, jonka vuoksi he lepuuttivat jäseniään korkkipuumetsistössä Toboson tien varrella ja vasta auringon laskettua ratsastivat sisään kylään.

Oli puoliyön aika. Kylän asukkaat nukkuivat sikeintä untansa; oli jotenkin hämärä, ja Sancho toivoi täydellistä pimeyttä, jotta sillä voisi puolustella tietämättömyyttään kaunottaren asuinpaikan suhteen. Koko kylässä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin koirain haukuntaa, mikä seikka suuresti hämmästytti don Quijotea ja pelotti Sanchoa; yhtäällä hirnui aasi, toisaalla kirkui sikakarja, ja kissat pitivät aika ilvettä katonharjoilla. Nämä erilaiset äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi hälyksi, joka yön hiljaisuudessa kuului sitä äänekkäämmältä ja herätti matkustajissamme pelon ja ahdistuksen tunnetta. Rakastunut ritarimme piti tätä pahana enteenä; mutta epätoivon vilaustakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan kun hän lausui aseenkantajalleen: »Sancho, rakas poikaseni, johdata nyt minut Dulcinean palatsiin; ehkäpä [s. 90] meidän onnistuu tavata hänet vielä valveillaan.» — »Mitä lemmon palatsia tarkotatte?» kysyi Sancho. »Se talo, jossa hänen ruhtinaallisen armonsa tapasin, oli kylän viheliäisimpiä hökkeleitä.» — »Epäilemättä hän silloin oli vetäytynyt johonkin palatsinsa sivurakennukseen», sanoi don Quijote, »missä huvittelihe kamarineitsyeittensä kanssa, kuten korkeasäätyisten naisten tapa on.» — »No, jos kerran neiti Dulcinean pitää asua palatsissa, niin täytyy sen portin olla aina avoinna; jollei ole, niin sallitte kai minun hälyyttää koko kylän hereille, jotta portti meille avautuisi. Mennään nyt suoraa päätä kapakkaan, tottahan semmoinen paikka toki on aina avoinna.» — »Etsikäämme ensin palatsi käsiimme», sanoi don Quijote, »ja kun sen olemme löytäneet, olen sanova sinulle mitä meidän sitte on tekeminen. Mutta kuules Sancho, enkö näe edessäni jotakin suurta ja hämärää? Epäilemättä on se juuri prinsessan palatsi.» — »Ehkäpä on», myönnytteli Sancho; »menkäämme siis sitä kohden. Mutta kun saavumme sen luo, katoaa se varmaan näkyvistäni jonkun loitsun kautta.»

Don Qujote kannusti maltittomasti hevostaan; ja ratsastettuaan pari sataa askelta tulivat he erään korkean tornin juurelle, joka oli kylän kellotapuli. »Kirkkoonhan tästä joudumme, Sanchoseni!» huudahti ritari. — »Näen sen kyllä selvillä silmilläni», sanoi Sancho, »ja suokoon taivas, ettemme vain kohtaa hautaammekin. Pahaa tietää, että näin sydänyöllä saavumme hautausmaalle. Mutta muistelenpa tuon neitsyen talon olevan erään takakujan varrella.» — »Onko aikomuksesi saattaa minut epätoivoon, sinä onneton ihminen?» haastoi don Quijote; »milloin olet kuullut ruhtinaallisten henkilöiden asuvan takakujan varrella?» — »Hyvä herra, maassa eletään maan tavalla; ehkäpä Tobosossa on tapana rakentaa palatsit ja muut suuret talot syrjäkatujen varrelle. Sallikaa minun lähteä etsimään tuota palatsia joka taholta. Toivoisin koko talon hornan kattilaan, kun siitä meille niin paljo hommaa ja [s. 91] vaivannäköä lähtee.» — »Varo itseäsi, Sancho», huudahti ritari tuimistuneena, »puhu kunnioituksella kaikesta mikä neiti Dulcineaa koskee, muuten emme elä sovussa keskenämme.» — »Suokaa sanani anteeksi, armollinen herra; mutta miten ihmeellä voisinkaan ensi vilauksella löytää neidin talon, jonka vain yhden kerran ijässäni olen nähnyt, varsinkin kun on pimeä kuin säkissä. Ettehän itsekään sitä löydä, vaikka teidän olisi pitänyt nähdä se satoja kertoja.» — »Kautta kaikkien hyvien henkien, sinä saatat minut aivan epätoivoon», sanoi don Quijote; »enkö ole sulle satoja kertoja sanonut, etten ikinäni ole nähnyt verratonta Dulcineaa, etten ole jalallanikaan astunut hänen palatsinsa portaita ja että olen rakastunut häneen vain sen maineen perustuksella, mikä hänellä on maailman kauneimpana ja älykkäimpänä prinsessana!» — »Oh, tällä kertaa kyllä ymmärrän puheenne, herra», vastasi Sancho; »ja kun te kerran sanotte, ettette eläissänne ole häntä nähnyt, niin totta vie en minäkään ole häntä nähnyt.» — »Mitäs tämä nyt merkitsee?» kysyi ritari. »Sanothan nähneesi hänet jauhoja seulomassa, kun sait häneltä vastineen minun kirjeeseeni.» — »Elkää huoliko uskoa koko juttuun», murahti Sancho; »sanon teille vielä kerran, etten milloinkaan ole nähnyt häntä enkä tunne häntä muuten kuin teidän puheistanne, ja tuomani vastauksen laita on aivan sama. Paha minut periköön, jos tunnen neiti Dulcineaa paremmin kuin suurturkkiakaan!» — »Sancho, Sancho, leikinlaskuilla ja pilapuheilla on oma aikansa, mutta ei niitä aina käy tuominen esille.»

Sankariemme tällä tavalla keskustellessa näkivät he erään miehen lähestyvän kahdella muulilla ajaen, joka kaikesta päättäen meni jo näin varhain pellolleen. Miehen kohdalle tultua sanoi don Quijote hänelle: »Hyvää huomenta, rakas ystäväni, voisitteko sanoa minulle, missä täällä sijaitsee prinsessa Dulcinean palatsi?» — »Hyvä herra», vastasi mies, »minä en ole kotosin näiltä seuduilta ja olen vain vähän aikaa oleskellut tässä [s. 92] kylässä, missä palvelen eräällä rikkaalla maanviljelijällä. Mutta tuossa aivan vastapäätä on tämän kylän kirkkoherran ja lukkarin asunto; jompikumpi näistä voi kertoa teille prinsessasta, sillä heillä on luettelo kaikista Toboson asukkaista. En muuten luule täällä löytyvän yhtäkään prinsessaa, vaan saattanenhan pettyäkin. Täällä on paljon naisia, joista jokainen voi pitää itseään prinsessana.» Näin sanoen hän kiirehti aasejaan eteenpäin.

Sancho näki herransa olevan tyytymättömän tähän vastaukseen ja käyvän kovin alle päin, jonka vuoksi hän sanoi: »Armollinen herra, päivä kohta koittaa, enkä luule hyväksi että enää viivyttelemme täällä kadulla. Jos minua uskotte, niin olisi parempi että heti lähtisimme kylästä ja vetäytyisimme johonkin läheiseen metsään; sittekun jo on täysi päivä, palaan minä tänne ja etsin joka sopesta teidän valtijattarenne palatsia, ja tahdonpa olla turkkilainen, jollen sitä löydä. Kun sen sitte viimein olen saanut vainuuni, käyn sanomaan armolliselle neidille teidän olevan täällä läheisyydessä ja pyytävän lupaa saada tavata häntä, kaikessa siveydessä tietysti, ilman että hänen maineensa siitä joutuu kärsimään.» — »Toden totta, rakas Sanchoseni», vastasi ritari lohdutettuna, »sinä sanot tuhannen hyvää ajatusta muutamilla harvoilla sanoilla; tahdonpa kernaasti noudattaa neuvoasi. Käykäämme siis, poikaseni, käykäämme etsimään sopiva paikka, missä voin heittäytyä vähän pitkäkseni, ja sinä lähdet minun lähettiläänäni tuon kauneuden kuningattaren luo, jonka vaiteliaisuus ja kohteliaisuus lupaavat minulle ihmeellistä suosiota.» Sancho paloi halusta saada isäntänsä poistumaan kylästä, missä pelkäsi kirjepetoksensa tulevan ilmi. Hän siis lähti edellä kulkemaan, ja puolen peninkulman päässä kylästä he saapuivat erääseen lehtoon, johon don Quijote kätkeytyi, sillä välin kun hänen kelpo asemiehensä meni lähettilästoimelleen.