Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Viidestoista luku

Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Viidestoista luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes

VIIDESTOISTA LUKU. Ritarimme lumouksesta ynnä monikahdoista muista tapahtumista.

Nähdessään itseänsä moisella tavalla kuletettavan puheli don Quijote itsekseen: »Olen lukenut hyvin monenkaltaisia kertomuksia vaeltavista ritareista, mutta en ikinäni ole lukenut, nähnyt enkä kuullut, että lumottuja ritareja kuletettaisiin tällä tapaa ja näin hitaasti, kuin näiden laiskain ja kankeiden eläinten tapa yleensä on. [s. 84] Sillä ylipäätään heitä kuletetaan erinomaisen vinhasti mustaan pilvivaippaan verhottuina halki ilmojen, tai tulisilla vaunuilla, tahikka myös aarnieläimillä tai muilla semmoisilla eläimillä ratsastaen; sillä ajatellessani että minua nyt hinataan härkävaunuissa, täyttyy mieleni suurella häpeällä. Mutta ehkä ritarilaitos ja loitsimistapa ovatkin nykypäivinä saaneet toisenlaisia lakeja kuin ennen; tai on myöskin mahdollista, että koska minä ensiksi olen meidän päivinämme uudistanut jo unhoon joutuneen vaeltavan ritarisäädyn, on sitä varten keksitty uusia loihtukeinoja ja -tapoja lumottujen ritarien kulettamiseksi. Mitäs sinä tästä asiasta oikein ajattelet, Sancho ystäväiseni?»

»Enpä oikein tiedä mitä ajattelisin», vastasi urhea asemies, »sillä minä en ole lainkaan lukenut teidän vaeltavia romaanejanne; mutta luulenpa melkein voivani vannoa, etteivät nuo peikot teidän ympärillänne ole oikein oikeauskoisia katolilaisia.» — »Taivasten tekijät!» huudahti ritari, »luuletko peikkoja oikeauskoisiksi, ukkoseni? Kuinka ne sellaisia voisivatkaan olla, koska ne kaikki ovat paholaisia, jotka ovat pukeutuneet valheruumiisiin voidakseen saattaa minut tähän outoon tilaan. Mutta jos itse tahdot tietää totuuden, niin kosketa niihin ja tunnustele niitä, ja saatpa nähdä, ettei niillä ole lainkaan ruumista ja että ne ovat vain näennäisesti olemassa.» — »Totta tosiaan olen jo koskettanut niitä», vastasi Sancho; »ainakin on tuo ympärillämme alituisesti häärivä paholainen siksi hyvässä lihassa, ettei hän ainakaan ilmasta elä. Sitäpaitsi on hänellä toinenkin ominaisuus, jota en ole paholaisista kuullut sanottavan, jotka levittävät ympärilleen tulikiven katkua ja muita pahoja hajuja; mutta tämä peijakas lemuaa myskiltä ja hajuvesiltä puolen peninkulman päähän.» Tämän Sancho sanoi parturista, jolla oli aina pieni varasto hajuaineita matkassaan. »Elä sitä ihmettele, Sancho ystävä», sanoi don Quijote; »sillä sinun tulee tietää että paholaiset ymmärtävät paljon mistä meillä ihmisillä ei ole mitään käsitystä, ja joskin ne [s. 85] kulettavat tuoksuja mukanaan, eivät ne itse tuoksu miltään, sillä ne ovat ruumiittomia henkiä; taikka jos ne lemuavat, niin eivät ne suinkaan lemua hyviä, vaan pahoja ja inhottavia hajuja. Syy siihen on se, että missä tahansa ne kulkevatkin, niillä aina on horna mukanaan. Jos siis luulet että mainitsemasi henki lemuaa hyvältä, niin erehdyt suuresti, tahikka koettaa se pettää sinua, jottet sitä paholaiseksi luulisi.»

Keskustelun kuluessa don Quijote nähtiin kalpenevan ja värisevän, mikä herätti yleistä levottomuutta; kaikki pelkäsivät menneensä liian pitkälle pilassaan.

Suuri, kuuluisa ja voittamaton don Quijote sijoitettiin heinänipulle häkin nurkkaan, ja kirkkoherran kehotuksesta kiiruhti ajaja härkiään niinkuin vain näiden hidasten eläinten luonteelle sopi; ja kuuden päivän perästä saavuttiinkin vihdoin ritarin kotikylään. Oli sunnuntai ja keskipäivän aika, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kokoutuneet torille, missä siis ei suinkaan puuttunut katselijoita, jotka heti tunsivat kuulun maanmiehensä. Joukon kokoutuessa vankkurien ympärille ja toisten kysellessä don Quijotelta kuulumisia, toisten udellessa miksi häntä tällä tavoin kylään tuotiin, meni muuan poikanen ilmottamaan ritarin veljentyttärelle ja emännöitsijälle, että heidän herransa oli tuotu kotiin härkävankkureilla ja puisessa häkissä heinäko’on päällä ja niin laihana ja surkastuneena, että oli koko mies vain luuta ja nahkaa. Oli säälittävää kuunnella näiden kelpo naisten valitushuutoja, nähdä heidän lyövän kasvoihinsa ja kuulla heidän toivottavan synkeimpään manalaan kaikki kirotut ritariromaanit, jotka olivat syynä koko tähän surkeuteen. Sama näytelmä uudistui häkin luona, kun he huomasivat don Quijoten olevan vielä surullisemmassa tilassa kuin heillle oli kerrottu.

Kuultuaan ritarin saapuneen kotiin, riensi Sancho Pansan vaimo, joka tiesi miehensä lähteneen tämän asemieheksi, ensimmäiseksi tervehtimään tulijaa. Nähtyään [s. 86] puolisonsa kysyi hän tältä: »No entä aasimme, rakas mieheni, miten se jaksaa?» — »Aina paremmin kuin isäntänsä», vastasi Sancho nyreästi. — »Herra olkoon ylistetty armostaan!» huudahti vaimo; »mutta kerrohan nyt mitä kaikkea hyvää olet ansainnut toimessasi, rakas ystäväni; missä ovat juhlahameet minulle ja jalkineet lapsille?» — »En tuo mitään sellaista, tuon jotain vielä parempaa.» — »Ah, kuinka sinä teet mieleni iloiseksi», sanoi vaimo; »näytähän sitte minulle tuo paljon parempi! Palan vallan halusta nähdä sitä, ilahuttaakseni hiukan sydänparkaani, joka on ollut suruun nääntyä sinun niin kauvan poissa ollessasi.» — »Näytänhän sitten kun sopii, vaimo», vastasi Sancho; »ole nyt kärsivällinen nykyisyyteen nähden ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi meidät vielä toisiin seikkailuihin, joista saat nähdä minun palaavan mitämaks kreivinä tai jonkun saaren maaherrana, saaren semmoisen joita on vain harvassa maan päällä, eikä minkään tavallisen tusinasaaren.» — »Taivas sen suokoon, rakas mieheni», sanoi vaimo, »me kyllä sellaista tarvitsemme. Mutta sanos minulle mitä sinä noilla saarilla tarkotat; en sitä ollenkaan ymmärrä.» — »Ei kannata viskata helmiä sioille», vastasi Sancho; »tulet sen kyllä aikanaan ymmärtämään, eukkoseni, ja oletpa totta vie levittävä silmäsi suuriksi, kun alamaisesi kutsuvat sinua armolliseksi rouvaksi.» — »Mitä sinä lörpöttelet armollisista rouvista ja alamaisista?» kysyi Teresa Pansa. — »Elähän nyt hätäile saadaksesi tietää kaikkea, Hannaseni», sanoi Sancho; »päivässä on enemmän kuin yksi tunti. Sulle riittää kun sanon totuuden, ja sitte tuki suusi. Sen vain voin sinulle ohimennen virkkaa, ettei koko maailmassa ole sen hauskempaa tointa kuin olla seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin asemiehenä. Tosin eivät useimmat tapaukset käy hänen mielensä mukaan, sillä sadasta sellaisesta sisältää yhdeksänkymmentä yhdeksän vastoinkäymisiä. Sen tiedän omasta kokemuksestani, vaimo; milloin kiikutettiin minua ilmassa, milloin sain pahasti [s. 87] selkääni; mutta kaikesta huolimatta on suloista odottaa jotakin uutta tapahtuvaksi ja sitä varten kavuta vuorten yli, rähmiä metsien halki, tunkeutua vuoristoihin — tahtoisinpa että olisit nähnyt kaiken tämän — sekä käydä linnoissa ja asua majataloissa tarvitsematta koskaan mitään maksaa — lempo vie, ei killinkiäkään tarvitse tiskille pyörähyttää!»

Tällaisista asioista Sancho Pansa keskusteli vaimonsa kanssa, sill'aikaa kun don Quijoten veljentytär ja emännöitsijä riisuivat seikkailijaltamme vaatteet ja laskivat hänet vuoteeseensa. Ritari katseli heitä samein silmin tuntematta kumpaakaan. Kirkkoherra pyysi neitoa hyvin hoitelemaan enoansa ja etenkin varomaan, ettei tämä uudelleen pääsisi karkaamaan heidän luotaan ja kertoen mikä vaiva heillä viime kerralla oli tuodessaan häntä kotiin. Sen kuullessaan molemmat naiset jälleen päästelivät haikeita valitushuutoja, kirosivat ritariromaaneja, jopa vaativat sallimuksen työntämään hornan pimeimpiin kuiluihin kaikki moisten tekeleiden kirjoittajat. Lopulta he kovin pelästyivät ajatellessaan mahdollisuutta, että kenties uudelleen voisivat kadottaa rakkaan isäntänsä juuri kuin tämä oli parantumaisillaan, — niinkuin sitte todella tapahtuikin.

Mutta vaikka tämän kirjan tekijä on äärettömällä uutteruudella koettanut etsiä jälkiä don Quijoten kolmannella seikkailumatkallaan tekemistä urhotöistä, ei hänen ole onnistunut löytää minkäänlaisia tietoja niistä, ei ainakaan luotettavia kirjallisia muistiinpanoja. Vain suullinen tarina on säilyttänyt la Manchan asujanten muistissa sellaisen tarinan, että don Quijote kolmannen kerran maailmalle matkatessaan oli mennyt Zaragossaan, missä oli ollut mukana eräässä kuuluisassa turnauksessa ja silloin urhotöillään ja älykkäisyydellään saavuttanut tavatonta mainetta. Yhtä vähän on tekijä saanut tietoa hänen muista seikkailuistaan ja hänen kuolemastaan, eikä hän olisi saanut yhtään mitään tietoonsa, jollei hän [s. 88] onnekseen olisi sattunut yhteen erään vanhan lääkärin kanssa, jolla oli hallussaan lyijyarkku, joka hänen sanojensa mukaan oli löydetty erään vanhan erakkomajan raunioista. Tästä arkusta oli löytynyt pergamenttikääre, sisältävä vanhanaikaisilla goottilaisilla kirjaimilla piirrettyjä espanjankielisiä runoja, joissa kerrottiin monista don Quijoten urotöistä, Dulcinean ihanuudesta, Rosinanten reippaudesta ja Sancho Pansan uskollisuudesta ynnä monista muista seikoista. Tämän uskomattomalta kuuluvan kertomuksen kirjoittaja esittää lukijoilleen seuraavassa kaiken minkä hän kirjoituksen sisällöstä voi lukea, eikä toivo muuta palkintoa väsymättömistä aherruksistaan la Manchan arkistojen läpilukemisessa kuin että he uskoisivat hänen sanojansa yhtä hartaasti kuin kaikkein arvossapitämiä ritariromaanejakin. Se riittää kyllin palkitsemaan hänen vaivansa, ja hän tuntee itsensä tyydytetyksi ja halukkaaksi jatkamaan tätä yhtä todenperäistä kuin huvittavaakin kertomusta.

Neljästoista luku

Kuudestoista luku