[s. 89] ihmisten aikomuksilla, teki tyhjäksi kirkkoherran älykkäisyyden, parturin viekkauden, emännöitsijän varovaisuuden ja veljentyttären hienot juonet. Muuanna kauniina iltana verraton ritarimme talutti Rosinantensa ulos tallista, satuloi sen ja lähti ratsastamaan Toboson tietä Sanchon ja tämän uskollisen aasin kera.
He eivät sinä yönä eivätkä seuraavana päivänäkään kohdanneet minkäänlaisia seikkailuja, kunnes illan tullen äkkäsivät edessään Toboson kuuluisan kylän. Tuskin oli ritari saanut sen näkyviinsä, kun hän päästi kaikuvan riemuhuudon; mutta Sancho sen sijaan kävi hyvin huolestuneeksi ja alakuloiseksi, kun ei tiennyt sanoa missä talossa Dulcinea asui, jota ei ikinään ollut nähnytkään — yhtä vähän kuin don Quijotekaan. Ritari oli kuolla ikävästä ja kaihosta, Sancho taasen pelosta ja katumuksesta, koska ei ollut noudattanut herransa käskyä käydä neidon luona, eikä nyt tiennyt mitä valehdella. Vihdoin don Quijote päätti ratsastaa kylään vasta yön tultua, jonka vuoksi he lepuuttivat jäseniään korkkipuumetsistössä Toboson tien varrella ja vasta auringon laskettua ratsastivat sisään kylään.
Oli puoliyön aika. Kylän asukkaat nukkuivat sikeintä untansa; oli jotenkin hämärä, ja Sancho toivoi täydellistä pimeyttä, jotta sillä voisi puolustella tietämättömyyttään kaunottaren asuinpaikan suhteen. Koko kylässä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin koirain haukuntaa, mikä seikka suuresti hämmästytti don Quijotea ja pelotti Sanchoa; yhtäällä hirnui aasi, toisaalla kirkui sikakarja, ja kissat pitivät aika ilvettä katonharjoilla. Nämä erilaiset äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi hälyksi, joka yön hiljaisuudessa kuului sitä äänekkäämmältä ja herätti matkustajissamme pelon ja ahdistuksen tunnetta. Rakastunut ritarimme piti tätä pahana enteenä; mutta epätoivon vilaustakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan kun hän lausui aseenkantajalleen: »Sancho, rakas poikaseni, johdata nyt minut Dulcinean palatsiin; ehkäpä
89
