Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kolmastoista luku
| Kahdestoista luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Kolmastoista luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Neljästoista luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Surullisen hahmon ritarin ensi huolena heidän matkalle jouduttuaan oli vaatia aseenkantajaltaan tiliä tämän lähettilästoimesta. Uskollinen asemies osotti tässä tilaisuudessa vallan ihmeellistä mielenmalttia, ja hänen herralleen antamansa tiedot tyydyttivät tätä sitä enemmän, kun ne olivat ammennetut yksinomaan Sanchon mielikuvituksesta. Kun tämä tärkeä kohtaus oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, liittyivät isäntä ja palvelija jälleen muuhun seuraan.
[s. 74] »Armollinen neiti», lausui ritari sitten prinsessa Micomiconalle, »pyydän teitä nyt kertomaan meille onnettomuudestanne, jollette tahdo sitä salassa pitää, ja ilmoittamaan ketkä teille vääryyttä ovat tehneet ja keille minun on puolestanne kostettava.» — »Kernaasti tahdon kertoa siitä», vastasi Dorotea, »mutta pelkään ikävystyttäväni teitä niin epämieluisista asioista puhumalla.» — »Ei, ette suinkaan», sanoi don Quijote; »päinvastoin olemme siitä kovin kiitolliset.» Kirkkoherra ja parturi asettuivat tällöin prinsessan kummallekin puolelle kuullakseen hänen kertomustaan; ja Sancho, jonka mieltä asia kiinnitti yhtä paljon kuin herransakin, oli pelkkänä korvana. Sittekun Dorotea oli asettunut sellaiseen asentoon satulassaan, että voi paremmin puhua seuralaisilleen, alkoi hän surullisen kertomuksensa seuraavalla tavalla:
»Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on ...» Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli antanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: »Ei ole lainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne kaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet tavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo mikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla kovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien takaa etsimään itselleen kostajaa.» — »Totta on», sanoi Dorotea, »että mieleeni yht’äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni onnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa tulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin voin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen Micomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni, kuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän taitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen häntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin [s. 75] nuorella ijällä. Tämä seikka ei häntä niin suuresti murehuttanut, se kun oli tavallinen maailman meno; mutta hän tiesi sen ohessa — yhä saman salaisen taitonsa avulla — että muuan ilkeä jättiläinen, joka hallitsi eräässä rajoillamme sijaitsevassa suuressa saarivaltakunnassa ja jonka nimi oli Pandafilando Karsaskatseinen (jonka lisänimen hän oli saanut koska aina katseli kieroon muita sillä pelättääkseen) minun orvoksi jouduttuani hyökkäisi isolla sotavoimalla maahani ja ryöstäisi sen tykkänään käsistäni. Tätä hirveää onnettomuutta en muka voisi muuten välttää kuin menemällä vaimoksi tuolle jättiläiselle, mutta sitä tiesi isäni minun ei koskaan tekevän. Minä en ikinä suostu vaimoksi jättiläiselle, vaikka tämä olisi suurin ja hirvittävin koko maailmassa. Sen vuoksi sanoi isäni kuollessaan minulle, että jättäisin hyvällä valtakuntani tuolle hirviölle, jotta alamaiseni eivät tulisi sodan jaloissa kärsimään; ja että sitte valittuani miehistäni uskollisimmat seuralaisikseni, matkustaisin viipymättä Espanjaan etsimään suojelusta eräältä kuuluisalta vaeltavalta ritarilta, jonka urhotekojen maine täyttää koko maailman ja jonka nimeksi hän mainitsi muistaakseni don Azote tai don Gicote ...» — »Sanokaa don Quijote», ehätti Sancho väliin, »elikkä muuten Surullisen hahmon ritari.» — »Aivan oikein», myönsi Dorotea, »don Quijote se olikin. Muuten hänen piti olla kookas ruumiiltaan sekä kasvoiltaan laiha, sanalla sanoen isäni kuvasi teidät, herra ritari, niin ihmeteltävän tarkasti, ettei minulla ollut lainkaan vaivaa tuntiessani teidät siksi jo ensi silmäykseltä. Muuta ei minulla enää ole sanottavaa, sillä luulen jo perineeni takasin esi-isäini valtakunnan, koska te hyvyydessänne olette luvannut minulle väkevän käsivartenne apua ja lähtevänne minne vain teidät vien. Tarkotukseni on asettaa teidät kasvoista kasvoihin tuon kurjan Pandafilando Karsaskatseisen kanssa, jolle toivon teidän verisesti kostavan ja riistävän häneltä kruununi ja valtakuntani, jotka hän vääryydellä on minulta anastanut. [s. 76] Unhotin vielä mainita, että isäni, viisas kuningas Tinacrio, jätti minulle paperikäärön, johon kreikkalaisin tai araapialaisin kirjaimin (joita en osaa lukea) oli merkitty, että jos tuo ritari urhotekonsa suoritettuaan pyytäisi minua puolisokseen, minun olisi siihen ehdottomasti suostuttava ja annettava hänelle valtakuntani ja käteni.» — »Hei vaan, Sanchoseni, miltäs se rupeaa kuulumaan!» huudahti don Quijote ylen ihastuneena. »Tajuatko mistä on kysymys? Kuinka usein olenkaan sinulle tällaisista asioista puhellut? Katsohan vain miten valtakuntia satelee hallittavaksemme ja kuninkaantyttäriä naidaksemme!» — »Siltäpä näyttää», myönnytteli Sancho; »mutta jopa olemmekin saaneet kauvan sellaista ihmettä odottaa.» — »Kas tällainen, jalot herrat», jatkoi Dorotea, »on onnettomuuksieni historia. Muuta minulla ei ole lisättävää kuin että kaikista seuralaisistani pelastui eräässä hirveässä haaksirikossa vain tämä pitkäpartainen asemieheni. Me kahden vain pelastuimme kumpikin lankullamme, niin että minusta tuntuu kuin olisi taivas lähettänyt meille ihmeen säästääkseen meidät parempia aikoja varten.» — »Paremmat ajat ovat jo koittaneet», huudahti don Quijote. »Vannon uudelleen pitäväni teille ennen antamani lupauksen, seuraavani teitä hamaan maailman ääriin enkä erkanevani teistä ennenkun pidän kädessäni julman ja viekkaan vihollisenne päätä, jonka taivaan ja voimakkaan käsivarteni avulla leikkaan hänen rungostaan, oli hän sitte vaikka Mars-jumala itse. Ja asetettuani teidät jälleen kuninkaalliseen valtaanne, jätän kätenne ja sydämmenne vapaasti käytettäväksenne; sillä niin kauvan kuin tahtoni on vangittu tuon julman kaunottaren kahleisiin ... Muuta en voi sanoa kuin että minun on mahdoton ajatella ketään muuta naista, vaikka se olisi Feniks-lintu itse!»
Sancho Pansaa, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut herransa puhetta, murehuttivat tämän viime sanat niin kovin, ettei hän voinut olla sanoiksi puhkeamatta. »Niin totta kuin kerran kuolen», huudahti hän, »te, herra don [s. 77] Quijote, näytätte kerrassaan kadottaneen viimeisenkin järjenrahtunne! Niinkuin vielä voisitte epäröidä, kun suuri ja mahtava prinsessa tarjoo teille kättänsä ja valtakuntaansa. Luuletteko sellaisia onnenpotkauksia joka oksalla kasvavan, vai pidättekö neito Dulcineaa kauniimpana kuin tätä prinsessaa? Ei sinnepäinkään, tuo tytönnaasikka ei riitä riisumaan edes tämän kengännauhojakaan. Miten nyt minun kreivikuntani käy, jolla minua niin kauvan olette narrailleet? Ei, naikaa te vain prinsessa ja ottakaa tuo kuningaskunta, joka kerrassaan putoo suuhunne; ja kun sitte olette päässyt kuninkaaksi, niin tehkää minut oitis kreiviksi tai markiisiksi, vähät minä muusta!» Don Quijote ei jaksanut kärsivällisesti kuulla Sanchon törkeitä solvauksia hänen sydämmensä valtiatarta vastaan; sanaakaan virkkamatta hän kohotti keihäänsä ja takoi sillä niin voimakkaasti onnettoman asemiehensä päähän, jotta tämä luhistui maahan; ja jollei Dorotea olisi käynyt väliin, olisi hän poloisen vielä hengiltäkin ottanut. »Luuletteko te kurja moukka», karjasi hän, vihapäissään teititellen Sanchoa, »että minä iankaikkisesti voin kärsiä teidän typeriä puheitanne ja alati teille anteeksi antaa? Elkää luulkokaan semmoista, te kirottu konna, joka uskallatte avata kurjan kitanne häväistäksenne verratonta Dulcineaa! Ettekö tiedä, kelvoton olento, että minä häneltä saan kaiken voimani ja urheuteni ja että ilman häntä en kykenisi hiirtäkään tappamaan? Sanokaas minulle, mestari myrkkykieli, ken tämän kuningaskunnan olisi valloittanut, ken jättiläiseltä kaulan katkaissut ja ken teistä markiisin tehnyt — sillä kaikkea tätä pidän jo suoritettuna asiana — jollei sitä olisi tehnyt juuri Dulcinean urhous, joka on terästänyt minun käsivarteni näitä kaikkia suuria tekoja toimittamaan? Hän se minussa taistelee ja antaa minulle voiton, samatekuin minäkin hänessä elän ja hengitän. Ilkeä solvaaja, kuinka kiittämätön olettekin! Juuri sinä hetkenä, jolloin teidät olen kohottanut maan mahtavain verralle, palkitsette [s. 78] sen puhumalla pahaa siitä henkilöstä, joka teille hyvää tekee.» Sancho ei kuitenkaan ollut niin masentunut äskeisestä selkäsaunastaan, ettei olisi ymmärtänyt ritarin sanoja; mutta hän tahtoi siirtää arvoisan ruumiinsa turvallisempaan paikkaan ennenkun uskalsi vastata. Hän siis nousi kiiruusti pystyyn ja asettui prinsessan muulin taa, mistä puheli ritarille: »Sanokaas minulle, armollinen herra, eikö ole totta ettette peri valtakuntaa, jollette nai tätä prinsessaa; ja jollette niin tee, niin millä sitte minua palkitsette? Tästähän minä äsken puhetta pidin ja enkös vain ollut oikeassa? Ja miksi tosiaan epäröittekään naida tämän kuningattaren, joka on tulla tupsahtanut suoraan taivaasta syliinne? Mitä kauneuteen tulee, niin en enää puutu siihen juttuun; mutta totta puhuakseni ovat molemmat minusta yhtä kauniita, vaikken ole milloinkaan nähnytkään neiti Dulcineaa.» — »Mitä sinä puhut, kurja petturi! Etkö ole Dulcineaa nähnyt?» jyrisi don Quijote. »Etkö juuri tuonut minulle vastausta häneltä?» — »Niin, nähkääs, tarkotin sanoa, etten ole häntä nähnyt tarpeeksi voidakseni kaikki hänen kauneutensa yksityiskohdat kertoa; ylimalkaan hän oli minusta mahdottoman kaunis.» — »Niin ollen annan sinulle anteeksi», sanoi don Quijote, »ja suo sinäkin minulle anteeksi tämä pieni ikävyys, sillä ihminen ei voi aina hillitä ensimmäisiä mielitekojansa.» — »Sen kyllä tiedän», vastasi Sancho, »sillä lörpötteleminen onkin aina ollut minun ensimmäinen mielentekoni, niin etten voi olla sanomatta mitä sylki suuhuni tuo.» — »Kavahda siis vastedes sillä tapaa lörpöttelemästä; sillä ruukku käy niin kauvan kaivolla, kunnes ... Niin, muuta en sinulle sano.» — »Juuri niin, Herramme näkee taivaastaan kaikki mitä täällä maan päällä tapahtuu ja hän tietää ken meistä huonommin menettelee, minäkö joka en puhunut oikein, vaiko teidän armonne joka käyttäytyi moisella tavalla.» — »No nyt ollaan jo tarpeeksi puhuttu», lausui Dorotea. »Sancho ystävä, menkää suutelemaan isäntänne kättä, pyytäkää häneltä anteeksi ja [s. 79] muistakaa vasta kiittää ja laittaa vähän varovaisemmin. Etenkin pankaa mieleenne, ettette koskaan puhu pahaa tuosta Toboson neitosesta, jota tosin en tunne, vaan jota kernaasti tahtoisin palvella, koska tämä mainio la Manchan ritari häntä pitää niin suuressa arvossa. Mitä muuten sinuun tulee, niin luota lupaukseeni, etkä suinkaan jää ilman palkintoa.» Sancho nyökkäsi prinsessalle ja kävi suutelemaan herransa kättä, jonka tämä suurella arvokkaisuudella hänelle ojensikin.