[s. 73] istua vain hevosenne selässä, sillä ratsastaen te suoritatte maailman suurimpia ihmetöitä; minun halpuudelleni on kylliksi, jos joku näistä muista herroista sallii minun istua taakseen muulinsa selkään. Silloin voin kuvitella istuvani Pegasuksen tai kuuluisan maurilaisurhon Muzaraquen viisaan ratsun selässä, joka tänäkin päivänä makaa loihdittuna Zulema-kummun sisässä lähellä suurta Complutumin kaupunkia.» — »Olette vallan oikeassa, herra kirkkoherra», sanoi don Quijote, »enkä enää vastustelekaan. Mutta luulen, että armollinen prinsessa minun tähteni suvaitsee käskeä asemiehensä antamaan teille paikkansa muulin selässä ja itse istumaan taaksenne, jos se vain käy laatuun.»
Tällä tapaa seurue viimein pääsi matkalle don Quijoten kotitaloa kohti, ilman että ritari lainkaan vainusi kepposta, joka hänelle oli aijottu.
Surullisen hahmon ritarin ensi huolena heidän matkalle jouduttuaan oli vaatia aseenkantajaltaan tiliä tämän lähettilästoimesta. Uskollinen asemies osotti tässä tilaisuudessa vallan ihmeellistä mielenmalttia, ja hänen herralleen antamansa tiedot tyydyttivät tätä sitä enemmän, kun ne olivat ammennetut yksinomaan Sanchon mielikuvituksesta. Kun tämä tärkeä kohtaus oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, liittyivät isäntä ja palvelija jälleen muuhun seuraan.
73
