Sivu:Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet, 1905.djvu/88

Tämä sivu on oikoluettu

[s. 74] »Armollinen neiti», lausui ritari sitten prinsessa Micomiconalle, »pyydän teitä nyt kertomaan meille onnettomuudestanne, jollette tahdo sitä salassa pitää, ja ilmoittamaan ketkä teille vääryyttä ovat tehneet ja keille minun on puolestanne kostettava.» — »Kernaasti tahdon kertoa siitä», vastasi Dorotea, »mutta pelkään ikävystyttäväni teitä niin epämieluisista asioista puhumalla.» — »Ei, ette suinkaan», sanoi don Quijote; »päinvastoin olemme siitä kovin kiitolliset.» Kirkkoherra ja parturi asettuivat tällöin prinsessan kummallekin puolelle kuullakseen hänen kertomustaan; ja Sancho, jonka mieltä asia kiinnitti yhtä paljon kuin herransakin, oli pelkkänä korvana. Sittekun Dorotea oli asettunut sellaiseen asentoon satulassaan, että voi paremmin puhua seuralaisilleen, alkoi hän surullisen kertomuksensa seuraavalla tavalla:

»Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on ...» Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli antanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: »Ei ole lainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne kaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet tavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo mikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla kovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien takaa etsimään itselleen kostajaa.» — »Totta on», sanoi Dorotea, »että mieleeni yht’äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni onnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa tulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin voin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen Micomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni, kuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän taitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen häntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin nuo-

74