Sivu:Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet, 1905.djvu/197

Tämä sivu on oikoluettu

[s. 177] Jonkun aikaa kulettuaan he saapuivat eräälle kunnaalle, jonka harjalta he näkivät kotikylänsä kaukaa siintävänä. Heti kun sen oli äkännyt, lankesi Sancho polvilleen huutaen ilosta hurmautuneena: »Avaja silmäsi, oi armas kotiseutu, ja katso poikaasi Sanchoa, joka palajaa kotiin rikkaana jollei juuri rahasta, niin ainakin ruoskansyyhelmistä. Avaja sylisi ja paina povellesi myöskin poikasi don Quijote, joka tosin palajaa toisen onnekkaamman voittamana, mutta kuitenkin oman itsensä voittajana, mikä minun mielestäni on voitoista ihanin. Olemme kumpikin saaneet kovia kokea, sillä aina ei ihminen löydä mitä etsii; mutta rahoja minulla kuitenkin on jonkun verran, sillä jos sainkin tuimasti selkääni, niin sain siitä hyvän maksunkin.» — »Jätä nuo hullutukset, Sancho», sanoi don Quijote, »ja palatkaamme synnyinkyläämme toisin mielin; sillä täydellä todella alamme nyt paimen elämämme.»

Kylään tullessaan don Quijote näki kaksi poikaa keskenään riitelevän. Toinen sanoi: »Äh, Pekka, et sitä ikinäsi saa, etkä saa edes nähdäkään!» — »Kuuletkos, Sancho», sanoi don Quijote, »mitä tuo lapsi sanoo? Et ikinäsi sitä saa nähdä!» — »No, mitä siitä huolitte, mitä tuollainen tenava sanoo?» vastasi Sancho. — »Etkös ymmärrä», sanoi don Quijote, »että se merkitsee, etten ikinäni saa nähdä Dulcineaa.»

Sancho aikoi tähän vastata, mutta kuuli silloin melua, joka sai hänet katsahtamaan toisaanne; hän näki jäniksen, jota suuri lauma metsäkoiria ja metsästäjiä ajoi takaa. Se juoksi aasin jalkojen väliin, jolloin Sancho otti sen kiini paljaalla kädellään ja näytti sitä herralleen. Mutta tämä ei siihen katsahtanutkaan, niin raskas hänellä oli sydän, ja hän mutisi vain itsekseen: »Ah, paha merkki tuokin! Kovin paha merkki! Pakeneva jänis, takaa-ajavat koirat, ja minä joka ainiaaksi olen kadottanut Dulcinean.» — »No, totta vie, tepä eriskummallinen mies olette», sanoi Sancho; »kuvitelkaapas nyt myöskin, että


Taruaarre II. — 12

177