Yksin: II luku

I luku II luku
Yksin
Kirjoittanut Juhani Aho
III luku


Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain lapsiansa varten.

Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö, joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty ja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy kärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä. Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä ohimennen.

Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan, lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista. Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee lentävän editsensä tien poikki.

Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni, kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän, saattaa hän sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että olin siihen aikaan hänen »ihanteensa».

Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain: »En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!»

Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.

Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni, joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja »olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll’ on kanssa maku sillä...!»

Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen, ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain »flammasta», menee hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.

Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii. Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.

Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka vartalonsa ... että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.

– Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään saliin.

Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja vereni värähtelevät niiden mukana.

Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani, jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on haihtuva – niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani. Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne tullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin koulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.

Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla Lyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma, Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.

Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta poimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun ojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa, tunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen onnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.

Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku toinen! Ja yht’äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle kaukaisia meriä.

– Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon kerran.

Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti, yhä seuraten silmillään ylioppilasta:

– Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa...?

Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun, lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä on kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo huomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin herrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta, seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta syytä alkaa hän yht’äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen, kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he ovat jo lähdössä maalle.

Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi, kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani. Äidille saan sen hät’hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa, ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut, nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy vaunuunsa.

Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi! Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminä Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.

Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään. Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.

Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä... Minä sanon, että tämä on hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.

Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että koko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin kärpästen siipien surina.

Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle kirjoittaisin...? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä hänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet sanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy, ehkä antaa ainakin toivoa.

Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut luokseen maalle.

Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä ja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu ja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju. Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja käki kukkuu kauempana.

Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. »Henkeni voimalla», toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin rauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta. Siitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita onnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella liikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden kesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin somemmaksi.

Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni. Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni naurahtaa.

Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin, ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa, joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.

– Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.

Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen äidiltään teelaatikon avaimia.

– Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa vastaukseksi.

Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.

Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa minua omituinen, utelias kiilto silmissä.

– Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja kertoo sieltä ulkomailta.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Enkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa suudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta ja se asuu ainoastaan rinnassa.

Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa, minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet. Minä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja minä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen tästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen päätöksen jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin vakuuttaa mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin olenkin. Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka ennen olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut.

Kesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että syy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee mieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja. Äiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan ainoaksi toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy tyytyä.

Minä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä toivon.

Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.

Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven, josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen, selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin. Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa koskettaen.

Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä ovat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on rautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan päiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin seisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti ja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä. Vihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee puhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan pyörien heikkenevän kolinan.

Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen... Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän minun, tämän niinkuin eilisenkin.

Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista. Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.

Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos hän luulee minun asettuneen katsomaan... Vasta sitten rauhoitun minä, kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen pikkulapsen.

– Huomenta!

– Huomenta!

Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske muihin kuin ihan tavallisiin asioihin.

Me keskustelemme päivän ohjelmasta.

Ensin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet. Työnnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua airoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme tyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti. Vesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän lakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta, siitä, mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet tuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin onnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan tutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se veneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän toruu minua, sanoo »siksi» ja »semmoiseksi». Mutta minä olen siitä mielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi. – Missä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän pidättää itselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat! Minä en saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat käärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin suomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy työntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana, poltan paperossia ja sanon melkein joka kerta: »No, me sitä ollaan niitä maailman parhaita kalamiehiä» – joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi. Iltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana, mutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon vuoksi kysyy:

– Etkö tule purjehtimaan?

– En jouda.

– Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda?

– Minä luen, niinkuin näet.

– Näytä, mikä kirja se on? – Oblomoff.

– Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä ikinä olen lukenut.

– Tiedän ... ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff.

– Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan.

– Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia vetelyksiä kuin sinä!

Noihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä aina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni.

Pidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua peräkehyksen sisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina annan virallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen väljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki, jonka silkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata peräpurjetta vastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta tukka ja tuo hieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta.

Tuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen kädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja ponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen kallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman kureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen eteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen nuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse menon suuntaa. Laine kuohuu laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja Anna tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä – ne kiinnittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä johdan ja vien tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista kalliosaarta tai valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen niemen nenässä. Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään saakka. Hän saa räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän huudahtaa ja nauraa samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi pisaroita poskiltaan.

Auringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me hiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja helposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä, lainetta tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on selin minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus vettä kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan, niinkuin olisi yksin... Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun voisin aavistaa, mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan näillä yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta, etteikö hän ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää... Mutta minä en ole sitä nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni ainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä.

Tulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia lähdöstäni. – »Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin? – Kuinka teillä silloin lienee, kun minä palaani» – Hän sanoo siihen vain: – »Niin, se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan viipyä?» – »Kaksi vuotta vähintäänkin.» – »Kaksi vuotta, vai niin.» – Ja muuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi kysymys mennä kirkonkylään pariksi päivää.

Nuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja kun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle hyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää ikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano. Tämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se kiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen näköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä mihinkään. Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan airon ja huopaan rantaan hänen pitäessään perää.

Kun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla. Niinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä olla kohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia. Hän tottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta vaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin aseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä kiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa. Naiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja minä katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän etsii saksiaan. – »Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne ovat.» – »Ne ovat minun kamarini pöydällä». Minä nousen niitä hakemaan. Mutta silloin sanoo äiti: – »Sinä olet liian vaatelias, Anna, sinä annat liian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.» Ja siihen lisää veli: – »En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin kohtelias ... mene Anna itse noutamaan saksesi». – »Niin menenkin», sanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta vastalauseistani.

Tapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin siitä, että ikäero välillämme on niin suuri.

Vaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu koko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän lopulla kuin sen alkaessakin.

Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.

Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella, minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme kotitalosta ensi matkallemme.

Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta, jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme. Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin ei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla, joka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia. Minä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja kuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä. Hänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin verraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt siitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä vastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku kansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht’äkkiä keksineen kuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän seisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.

Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.

Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen kansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa käyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme ja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että hän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää hullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso keltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet »prinsessaksi». Ja sittemmin vetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän pitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa tyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä sille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia hullunkurisuuksia.

Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää – ja minä olen siitä mielissäni – että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi.

Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä kädestä suuhun.

– Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.

Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.

– Mikä on nimesi?

– Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria.

– Kaisa.

– Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia.

– Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton...

Ja äiti kääntyy itse kiittämään Annaa.

– Suuri kiitos ryökkinälle ... vai lienette hyvinkin tämän herran rouva?

Minä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa makeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja mahdottomalle asialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on kankeaa ja väkinäistä.

Lähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä herroja, jotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On kylmä jo hiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me haemme paikan kannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava kuumuus lämmittää jalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja lämmittäjän punaiset haamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka kestää monta tuntia. Anna väsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan sanomatta me nyt istumme, väen tungoksen tähden kiinni toisissamme. Tunnen hänen päänsä painuvan olkapäätäni vasten. En erota oikein hänen piirteitään. Ainoastaan silloin, kun savutorvi syöksee täytensä kipunoita toiselle puolelle laivaa, minä näen niiden valossa, että hän on sulkenut silmänsä. Silloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja syvät.

Taivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein epäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan päivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään häiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa. Enkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän noin levollisesti nukkuisi rinnallani.


Vasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta ulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita pudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta omin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua odottamatta.

Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että hän alkaisi kertoa, kuinka meillä oli siellä hupaista, kuinka meitä ei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja tarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.

– No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.

– Olihan noin, vastaa hän.

Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten unisesti: »Hyvää yötä».

Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä teroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja keittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella kattoa.

Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään. Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo huomenna.

Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua. Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.

Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään, niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.

Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella useat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin.

Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa minua, vanhaa houkkaa?

– Mitä on kello?


– Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se pieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa ääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi mennessään ja laitteli kaulustaan.

Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia, jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas maalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä.

Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!

Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes ajattelisi minua säälien, surkutellen.

Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.

Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee elämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.

Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on oma hyttini perän puolella laivaa.

– Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!