Yksin: III luku

II luku III luku
Yksin
Kirjoittanut Juhani Aho
IV luku


Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä, Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta, milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin jotain muuta miehilleen: »Noin kello yhdeksän».

Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut eilen illalla. »Hufvudstadsbladetin» kirjapainossa käy kone ja paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa.

Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy tunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse. Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni: »Ole vaiti ... mitä sitten, jos oletkin hullu!»

Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot, raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa’asti kasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.

Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt selviää minulle yht’äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas. Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.

Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa siellä mattoja.

Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: »Ei, tämä on liian hassua, tämä on liian hassua!»

Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni »tyhmä narri», kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.

Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä siellä, tuntuu minusta yht’äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja päässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen puhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.

Laiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä paloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen myöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone upottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta piipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin auringon eteen maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä hääriviin ihmisiin.

Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus satunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät ympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin rakennuksiin.

Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan. Perimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea Grönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki kulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse juoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin.

Minä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan. Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat ulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu kadotkoon sen taakse, peittyköön näiden voimakkaiden värien alle.

Laiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas runko kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin. Jäävien ja lähtevien katseet koskettavat vielä toisiaan, hakevat ja löytävät, eksyvät ja taas yhtyvät. Sitten näyttävät niiden kärjet joutuvan haihduksiin, kuta enemmän laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse toisistaan eivätkä enää löydä yhtymäpistettä. Liinat alkavat liehua, syttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyvästiksi.

Hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht’äkkiä edessäni. Minun tekee mieleni etsiä niitä tuolta saattajajoukosta, vaikka tiedänkin, etteivät ne siellä ole. Mutta minä vedän maiseman eteen, enkä tahdo nähdä muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan.

Ne näen ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirtävän kaaria veden pintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet höyryveneet satamassa pyyhkäisten laivamme keulan editse, niinkuin kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ympärillä.

Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtia ja asettaa kulkunsa Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja sulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät.

Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen. Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen saaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä kauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta.

Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen. Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia, muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa. En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.

Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä kuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean, suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en kaipaa mitään, en toivo mitään.

Tapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa kenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa täytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa pieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon, tietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole voimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin sisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen paistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja raakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää nuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja purjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka mustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa.

Tapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen, joka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen säännöllinen taittuminen.

Joskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian on kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja, kyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on ihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin. Millaisiahan lienevät olot siellä? – Kalastaja laskee purjepurtensa laivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin ja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon, jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö loppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja voinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä parempi.

Mutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva taas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta.

Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan. Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja sitten yht’äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin.

Tulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja meren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa laiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja merkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon kannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden kohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta kuin epämääräisesti aavistan.

Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden tukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen.

Kolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta valosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa, joka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan kaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on »Capella».

Se on »Capella», joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen muutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen vähän ennen meitä.

Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista laivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa unelmassa:

Hän on matkalla, hän, Anna, tuolla »Capellassa». Hän on lähtenyt illalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä. Kun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän valvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset retkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla hän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli »Capellan» kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti äitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka Lyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä, ja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut vain pahaa unta.

Ja kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse. Minä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle, vierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen suojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni – pienimmätkin piirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset silmissä – että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa kuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla liikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun majakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat punaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen kärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen vaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa ja minä samalla lailla vastaan.

Eläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta, hyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:

En voi sua unhottaa poies
vaikken ikänän’ sua saa j.n.e.

Ymmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno kuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla ikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän minulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin surusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa siksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa aina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt, innoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole haihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi.

Heräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.

Matkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä, jatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen suloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme. Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen pääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että höyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt tuosta ihan pääni päältä.

Näen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan kapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä häämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri jättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen »Capella», mutta nyt se ei enää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista kylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä unelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut. Höyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut, jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää epätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.

Tiedän, että tuolla usmaharson takana, muutamien sylien päässä, alkaa ulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun täytyy aloittaa uusi elämä, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka juuret vielä ovat vanhassa mullassa. Soisin, että laiva maalle laskematta kääntyisi takaisin kotimaahan.

Tämä heikkouteni minua tuskastuttaa, minä tahtoisin sen voittaa. Mutta rautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee sielläkin. Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.

Kunnes vähitellen tylsistyn ja vaivun täydelliseen välinpitämättömyyteen, antaen ruumiin nytkyä junan sysähdysten mukaan. Maisemat, kylät ja kaupungit saavat kiitää ohitseni. Ne eivät herätä minussa mitään uteliaisuutta. Ne eivät ole minua varten. En ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta. Annan viedä itseäni kuin tutkintavankia käräjäpaikasta toiseen. Enkä herää tästä muihin mielialoihin kuin pari kertaa matkani kestäessä. Ensi kerran Kölnissä, kun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-elämän räminästä, veturin pillin korvia särkevästä kirunnasta, vaunun pölystä ja auringon väsyneitä silmiäni kirvelevästä kirkkaudesta joudun minä yht’äkkiä hämärän kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himmeä, jossa ihmiset hiipivät hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tiedä mistä, katostako vai seinistä, hymisee hiljainen, syvämielinen, rauhallinen soitto. Pilarien välitse hämärtää pitkät näköpiirit ja niiden perillä näyttää olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttilöitä, joiden tuli on vain lempeätä loistetta. Erään sivukappelin sisässä on polvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen, joka nyyhkyttää. Käyn varpaillani hänen ohitsensa ja sekä minä että nuo muut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan täällä jotain hienoa ja pyhää. Minä, joka olen aina selittänyt uskonnolliset tunteet heikkojen luonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heittäytyä rukoilemaan minunkin ja minä toivon, että voisin uskoa ja siihen antautua. Antaa junan jättää, antaa maailman mennä ja pauhata! Minä jään tänne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin minä käsitän nyt nuo erakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina elämään ja toiveittensa pettäminä sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan erämaan yksinäisyydessä! Kuinka se olisi toista kuin etsiä unhotusta työstä ja upottaa itsensä maailman pauhinaan.

Mutta ihmisiä tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sisään ulkomaailman melu, kärryjen kolina ja veturien hirnunta läheiseltä asemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman junan matkustajaksi, ja minä kiiruhdan hänen mukanaan ulos, levotonna myöhästymisestä.

Kuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ryöstäytynyt vihuripeto lähtee juna karkaamaan Kölnistä. Illan pimetessä aletaan lähetä Pariisia, ja tulo sinne herättää minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin alkanut tottua.

Juna on myöhästynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiitää niin kamalata vauhtia, että vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni, mutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla tuntuu repäisevän minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menemäisilläni muruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain ruumiillista väsymystä, unen ja levon puutetta? Koetan selittää sen siksi ja voittaa itseni. Miks’en minä voi olla niinkuin nuo muut, jotka rauhallisesti kokoavat kapineitaan eivätkä näytä tuntevan mitään erikoista? Olenko minä löyhempää ainetta, heikompaa tekoa? Mitä minä hätäilen, mistä joutavasta minä olen levoton? – Mutta minun on turha vaiva kokea viihdyttää mieltäni. Jos olisi minulla joku toveri, joku ystävä! Niin, siinähän se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo ääretön, sydäntä hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nenässä kipua herättävä kaipaus hellyyttä. Sitä ei ole, ei ole tietoakaan tulemisesta, olen ihan yksin. Ja sentähdenkö nyt lienee kuin kiitäisin perikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, virstoittain kuuluu veturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi. Tunnelista sisään ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku asemia, joista ei välitetä. Näyttää kuin ei saataisi enää seisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edessä, imemässä itseensä rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta peräsintä. Kuta likemmä sitä tullaan, sitä ahnaammin särpää se rintaansa vasten. Vihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseensä, kaikki naulat ponnahtavat irti, runko repeää liitoksistaan ja laiva särkyy säpäleiksi mustan hirviön kiviseen kylkeen. Mutta yht’äkkiä ollaankin lasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti asemasillan sivuun. Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa, jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska nielee pitkää puomia.