Yksin: I luku

Yksin I luku
Yksin
Kirjoittanut Juhani Aho
II luku


Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista. Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.

Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.

Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä – sillä me olimme vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin äidille.

– Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.

– Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi pitänyt.

– No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.

– Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä? – Ja minä koetin vivahduttaa ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.

– Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli minua koko illan kiusannut.

Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen lähtiessäni kotimaasta.

– Hyvästi...

– Hyvästi, onnea matkalle.

Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!

Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara korvan juuressa.

Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa. Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä pimeä käytävä vihaisesti vastasi.

Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.

Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan kulkijallakaan, kun kangastus yht’äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän ei voi sammuttaa janoaan.

Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole pelastustakaan.

Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän kaasuliekin alla.

Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä. Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.

Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti sinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja huiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen mennä?

Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja tuon paljon uusia aatteita tullessani.

Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas Kolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.

Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja niillä on maailma avoinna edessään.

Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään, yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin rajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat olkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin vanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.

Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.

Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa, numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka »erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä». Mikä kodikas tuoksu tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat aloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä, ja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen koneellisesti: »Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä. – Suuri varasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.»

Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta? Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin perintöhuonekaluja.

Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.

Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää matkalaukkua. – »Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!» – Ja hän työnsi minut syrjään, kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä kauluksista ja nenäliinoista.

Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän minua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä rakastan.

En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.

Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos – äiti kalistelee astioita keittiössä – harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä, niin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni päällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään sitä tekisi. Sillä hän »ei tahdo».

Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana aamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.

Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä huoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se herätä lähtiessä kaipausta?

Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini tyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima.

Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä jonkun hengiltä kuristaa.

Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta sähkökellosta tuolta käytävän päästä.

Jahah! vahtimestari! – »Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.»

Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle hyvästiksi illan sammuva rusko!

Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää malja sen kunniaksi.

Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta kuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet osoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni uhasta, jonka yht’äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien aikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää.

Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka laskeutuvat laskeutumistaan.

Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton. Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin... Tuossa hän seisoi viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan... Suuri ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta, näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta... Siellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa, ennenkuin he menivät maalle. – Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla keskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku pienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka iskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin kanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu loitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat melkein yhdessä, puhellen puoliääneen.

Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.

Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!

Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä. Yht’äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat maahan keinotekoisilta telineiltään.

Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.

Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta. Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni vielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.

Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä, vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.