Yksin: IV luku

III luku IV luku
Yksin
Kirjoittanut Juhani Aho
V luku


– C’est fini, monsieurs?

– Oui, madame.

– Pas de café, pas de cognac?

– S’il vous plait, madame.

– Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines?

– Non, madame, au contraire.

[ – Oletteko lopettanut, herra? – Olen. – Ette halua kahvia ja konjakkia? – Olkaa hyvä. – Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne? – Ei, päinvastoin.]

Istun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen lopettanut päivällis-illalliseni.

Huone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on sinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa jakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille. Toisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia rautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä ajureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen isoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän kiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa kussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa kasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan.

Joka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen ajuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin lakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun torven toitahdusta.

On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö? Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.

Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain sanomalehteä.

Mutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton jono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja jossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä kuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa myöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen ikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei ole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta asuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti astellen päädyn tavalliseen kahvilaani.

Siellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla biljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä.

Tällä kertaa on minulla tekeillä pitkä kirje Annan veljelle ja olen sitä valmistanut jo useampia lehtiä.

Me kaksi, me olimme yhdessä eläneet monet mielialat ja monet tunteet. Tunsimme pienimmätkin vivahdukset toistemme luonteissa. Yhdessä olimme läpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme seikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun eletty, olimme yhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot, s.o. psykologiset havaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka tarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa sielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä.

Kirjoitin hänelle nyt itsestäni koettaen antaa lyhyen tutkimuskokeen tilastani eromme jälkeen. Ehkä oli syy kirjeeni kirjoittamiseen toinenkin. Lukiessani läpi sitä, mitä olin edellisinä iltoina kirjoittanut, näytti minusta siltä, kuin se olisi ajateltu muidenkin luettavaksi kuin hänen.

»En olisi ikinä luullut, että tämä ulkomaa tekisi minuun sellaisen vaikutuksen, kuin se on tehnyt. Peräti toisenlaiseksi olin kuvitellut matkani tänne, tämän kaupungin ja yleensä elämäni täällä. Tai ehkä on oikeampaa sanoa, että olin itseni kuvitellut toisenlaiseksi. Sillä kaikkihan on semmoista, millaisen mielentilansa silmillä sitä katselee».

»Suhde toiseen sukupuoleen, sehän se määrää, miltä meistä ympäristömme näyttää. Siilonkin kun on jonkinlainen aselepo, välirauha rakkaudessa, kun emme ole sen suoranaisen vaikutuksen alaisina, silloinkin se hallitsee meitä joko menneillä muistoilla tai tulevilla toiveilla. Muistathan, kuinka monta kertaa ennen muinoin ollessamme huolettomia, onnellisia ja rauhallisia, kuitenkin tapasimme itsemme tuijottamassa etäisyyteen ja meistä jompikumpi saattoi lausua yht’äkkisenä toivomuksenaan: »Nyt ei puutu mitään muuta kuin tyttö, jonka kanssa voisi ihailla tätä kaunista maisemaa!» Ja me voimme molemmat sen johdosta vaipua mietteihimme ja istua kauan aikaa äänettöminä, epämääräisten, surunsekaisten haaveiden vallassa. Kun nainen tuolla tavalla vaikuttaa poissaollessaankin, niin mitä sitten silloin, kun on kiintynyt johonkin heistä! Silloin luo hän oman värinsä kaikkeen, mitä katselemme ja missä elämme. Minulla ei ainakaan ole yhtään seutua, ei yhtään ihmistä, joihin ei olisi kiintynyt jotain siitä naisesta, joka tuohon aikaan oli elämäni sisältö. Kun näen ne uudelleen, niin ovat ne minulle joko mieluisia tai vastenmielisiä, herättävät iloa tai surua aina sen mukaan, millaiset sydämeni suhteet olivat heihin tutustuessani. Itsessään ja itsensä vuoksi eivät ulkonaiset esineet ole koskaan tehneet minuun mitään vaikutusta, vaan ainoastaan sydämeni ilojen tai kipujen todistajina. Niin on ollut tähän saakka ja sama, kenties vielä suuremmassa määrässä, on asianlaita nytkin. Tämän ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen mielentilani. Luulen, että sinua huvittaa, jos teen selkoa muutamista sen erityiskohdista».

»Vaikka emme siitä puhuneet, niin tiedät kai kuitenkin, missä mielentilassa minä lähdin kotimaasta. Anna on kai sen sinulle kertonut. Itsessään siinä ei tietysti ole mitään uutta, että minun ikäiseni mies rakastuu hänen ikäiseensä tyttöön. Mutta se oli minulle ennen tuntematonta, millaiseksi tuo tunteitteni laatu muodostui. Näyttää siltä kuin määrättyyn ikään tultuaan ja käytyään läpi kaikki kehitysasteet tunne-elämä olisi minussa uudelleen alkanut kiertokulkunsa, niinkuin mehu muutamissa puissa, jotka pitkinä syksyinä erehtyvät kukkimaan kaksi kertaa. Viime kesän kuluessa versoivat minussa kaikki ne kaihomieliset ja lapselliset tunteet, joista jo luulin päässeeni ensi kerran rakastuessani. Tuo pikku tyttö, jota olin melkein sylissäni pitänyt ja käsivarrellani kantanut ja jota siihen asti olin kohdellut kuin lasta, hänen edessään olin yhtä arka kuin nuori koulupoika, joka ensi kerran joutuu ihanteensa eteen. Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni».

»Luulin jo pääseväni toivottomasta tunteestani ja voivani jättää sen kotirannalle, niinkuin kaiken muunkin. Mutta se tuli mukaan, se seurasi minua matkalla ja ensi viikkoina täällä ollessani olin kokonaan sen vallassa, niinkuin heti kohta tulet näkemään. Koetin taistella sitä vastaan siksi, että se kiusasi minua sanomattomasti, ja ulkomaailmakin teki uusine vaikutuksineen parastaan haihduttaakseen minusta menneisyyttä. Mutta tunteeni asettuivat vastarintaan eikä entisyys ottanut himmetäkseen. Sentähden on melkein joka paikka, missä olen käynyt, jokainen uusi katu, jota olen kävellyt, jokainen kahvila, jossa olen istunut, muisto tästä taistelusta.»

»Tuon molemminpuolisen ponnistuksen seurauksia on epäilemättä myöskin se, että näen kaikki nuo paikat ja seudut niin selvästi ja tarkkapiirteisesti. Ne ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klisee puhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut aivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomioni, on hetkiä, jolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht’äkkiä muuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva kääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon ja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.»

»Kun aamulla astun ulos asunnostani ja laskeudun alas katua, joka vie bulevardille, niin en voi tosin olla hetkeksi virkistymättä elämästä ympärilläni. Pikkukauppiaat ovat levittäneet tavaransa katukäytäville, ja noiden korkeiden kivimuurien välissä on kuin kuohupäinä kalliorantaisessa koskessa hedelmiä ja vihreitä, vasta tulleita vihanneksia. Myymämiehet huutavat täyttä kurkkua ja heidän ohitsensa kulkee alinomaa ostajia, tavallisesti aamupuvussaan olevia naisia, avopäin ja ainoastaan huntu hartioille kääräistynä. Ovensa kynnyksellä seisoo siinä lihakauppias valkoisessa esiliinassaan, ja leipurin ikkunassa on pino solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin koivuiset halot. Aivan vieressä hohtaa ikkunasta pienen ravintolan sinkkinen tiski, jonka ääressä on työmekkoihin puettuja miehiä, edessään rivi laseja, joista he seisoallaan ryyppivät keltaisen viheriäistä absinttiaan. Joukko univormuihin puettuja koulupoikia, kirjat kainalossa, huutaa ja hoijaa yhdessä ajurin kanssa suuren kuormavaunun hevosille, jotka turhaan iskevät kavioillaan säkeniä kadusta, koettaen saada kuormaansa liikahtamaan. Melkein joka aamu tulee vastaani sokea ukko, kuppi kourassa, odottaen almua ja pimeillä silmillään tuijottaen vastaantulijoita. Paperimyymälän ikkunan edustalla seisoo aina ihmisiä, tarkastelemassa pilalehtiä. Katu päättyy pieneen toriin, jonka keskellä on kuvapatsas ja jonka laidassa seisoo ainainen rivi ajurien vaunuja kiiltävine mustine kuomeineen. Torvi törähtää ja kahden valkoisen hevosen vetämä raitiovaunu työnnäksen esiin kadun suusta. Se on matkalla näyttelyyn, minä puhaltaun juoksuun sitä saavuttaakseni ja saan paikan sen sisällä.»

»Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht’äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.»

»Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on kuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään vuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä. Hänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan rusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois. Kuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä, muiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa lehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn vähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle »pardon» kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä asfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki päivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.»

»Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi ja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin mistäkin syystä.»

»On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja pääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen konesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin pajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja takovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin joudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin maan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on outo levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä. Kun sitten illan tullen »loistavat lähteet» alkavat soittaa värisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi tulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan minäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien uhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.»

»Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua syrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen pienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne heikosti, ja valo sieltä näkyy vain heijastuksena puitten latvain yli. Täällä on ilotulitusta täälläkin, puitten oksilla kasvaa pyöreitä, punaisia lyhtyjä, niinkuin suuria kirsimarjoja, ja tuon tuostakin syttyvät metsikköjen sisässä loistamaan bengaalitulet, valaisten milloin keltaisiksi, milloin sinisiksi lehvät, läheisten paviljongien seinät ja vihreällä nurmikolla kävelevät ihmiset. Se on jo jotain maalaista, jotain kotoisen kansanjuhlan tapaista. Ja minussa alkaa kehittyä alakuloisuus ja uupumus, ja mielenmuutos on valmis. Olen kyllästynyt kaikkeen, minkä olen nähnyt, eikä se tunnu nyt enää minkään arvoiselta. Tuo torni on hyödytön irvikuva ihmisten pyrinnöistä, ja kaikki nuo laitokset ovat suurten lasten leikkiä. Nuo kymmenet tuhannet, jotka tappelevat tuoleista »loistavien lähteittensä» ympärillä, ovat ihmisparkoja, narreja. Katson heidän innostustaan melkein samalta kannalta, jolta pietisti tuomitsee maallisia huvituksia. Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei tästä ole muuta jälellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi kokonaan toinen, jos hän olisi täällä, jos saisin kulettaa häntä kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin ja olisin innostunut.»

»Kerran joudun näyttelyssä erääseen unkarilaiseen ravintolaan, jossa soittaa viuluorkesteti ja jossa tarjotaan alkuperäistä aron viiniä. Soitossa on etelämaisen auringon hehkua ja viinissä väärentämätön rypäleen maku. Soittajat ovat kansallispuvuissa, ne ovat mustasilmäisiä miehiä, viikset rohkeasti kierrettyinä. Johtaja soittaa hänkin ja on soittaessaan seisoallaan. Hänen soittimensa nousee ja laskee intohimoisesti, vartalo notkahtelee vyötäisistä, ja helmet hänen puvussaan välkkävät. Hänen silmänsä hehkuvat sähkön valossa, ja hän iskee ilveillen kiihoittavia katseita milloin toiseen, milloin toiseen ympärillä istuvista naisista, jotka lennättävät tuon tuostakin lavalle kukkaskimpun. Yleisö on koko ajan mukana, antautuu samoihin tunteisiin, joita viulut tulkitsevat. Siellä täällä liikkuu käsi kalvosesta, jalkaterä ja pää käyvät soittajien tahdissa. Innostun minäkin, tunnun kevenevän, ja mieleni käy hauskaksi. Mutta yht’äkkiä vaikenevat viulut ja soitto lakkaa. Kuuluu vain jostain salin perältä rahain kilinää, joita palvelija laskee jonkun käteen. Johtajan soitin on pysähtynyt täydessä vauhdissaan, kärki on ylhäällä ja hänen kätensä korvan tasalla. Ja kun hän sen siitä hitaasti, tuskin näkyvästi hivuttaa takaisin, niin on viulun mieliala muuttunut. Se on tullut surulliseksi, valittaa ensin ja itkee sitten, niinkuin jotain äsken unohdettua ja yht’äkkiä mieleen johtunutta kaipausta. Soittajan kasvot ovat käyneet totisiksi, hänen katseensa kulkevat nyt yli ihmisten päitten seuraten linjaa, joka ehkä vie lyhtyyn tuonne ovelle, mutta joka minusta näyttää harhailevan aavan aron yli, etäiseen taivaanrantaan, jonne laskee hänen oman maansa ilta-aurinko.»

Kaiu soitto, kaiu katkeraan,
vetrehisiin vesiin asti vaan,
soituas näin taannu suloiseks,
taannu vienoks unihaaveheks.

»Siellä se on minullakin, loitolla täältä, tuo Suomen surullinen taivaanranta, pohjatuuli paneutuu juuri levolle, laineet lipattavat purren laitaan, purjeet tuskin vetävät, ja Anna istuu kokassa, selin minuun, hyräillen hiukan.»


»Lopetin tähän eilen. En nyt tahdo pitemmältä kertoa näistä mielialojeni aina samanlaisista vaihteluista. Kun on kerran nähnyt yhden laineen, niin tietää, millainen on toinenkin. Toisen kerran on niissä taivaan tumma sini, toisen kerran vaahdon valkea pärskähdys. Sitä tekoaan tehden hyllyvät ne aikansa, tylsyvät tylsymistään tuulen heiketessä ja siliävät sitten kokonaan.»

»Luulen, niin, olenpa melkein vakuutettu siitä, että tämä minunkin mieleni lainehtiminen lähestyy loppuaan. Olen alkanut työskennellä kirjastoissa enkä jouda enää niin paljon kuin alussa huomaamaan omaa itseäni. Ja toiseksi alkaa ympäristö, Pariisin taivas niin sanoakseni, uurtautua yhä syvemmälle mieleeni, tuoden mukanaan uusia haluja ja mielitekoja. Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia haavoja! Eiköhän se saisi himmenemään vesileimaa, astumalla itse sen sijalle? Miksi en minäkin sekoitu yhteen mylläkkään, miksen astu noihin kahviloihin, joissa mustat knallit ja naisten vaaleat puvut sekoittuvat toisiinsa?»

»Niin mietin, mutta siinä minä nyt sittenkin olen semmoisena kuin olen. En poikkea mihinkään, vaan saavun aina samoja katuja myöten takaisin asuntooni; ollen tyytyväinen, että niin tein.»


Kirjettä kuoreen sovittaessani oli minulla se tunne, että puhe rakkauteni lopun lähestymisestä ei ollut aivan niinkuin olin sen kuvitellut. Kynän kulkiessa paperia oli se kyllä siltä näyttänyt minusta itsestänikin, mutta risteili tätä ajatusta toinenkin. En uskonut muuta kuin että se oli satunnainen mielentila, joka voi milloin hyvänsä muuttua toiseksi. Ja se muuttuikin niin pian, että samassa jo toivoin käyvän kirjeestäni selville sen, jota olin luullut siinä salanneeni. Luettuaan kirjeeni sanoo Annan veli varmaankin äidilleen: »Näkee selvään, ettei hän vielä ole irti, vaan että hän rakastaa yhä.» Mitä ajattelee Anna? Veli varmaankin toimittaa sen hänenkin luettavakseen. Ja jos hän sen siis lukee, minkä vaikutuksen on tekevä häneen kirjeeni?

Tuota miettiessäni alkoi minussa sarastaa toivo uudelleen. Säie säikeeltään punoutui mahdollisuus toisensa ympärille, ja minä aloin kuvitella, että kirjeeni ehkä vielä voisi muuttaa kaikki. Kun oikein ajattelin, niin eihän Anna vielä tietänyt mitään tunteitteni syvyydestä. Se oli tullut kaikki niin äkkiarvaamatta hänen ylitsensä. Enhän ollut saanut puhua hänen kanssaan vakavasti ja totisesti. Lähtöni jälkeen hän ehkä oli alkanut miettiä ja ajatella minua lempeämmin. Rakastuneen raukkamaisuudella otin vielä lukuun hänessä heräävän säälin tunteen ja samalla myöskin – sitä en voinut salata itseltäni – äidin ja veljen vaikutuksen. Mutta kaikista eniten minä luotin omaan kirjeeseeni. Hän tulee siitä näkemään, kuinka pohjattoman syvä rakkauteni on, kuinka minä kärsin ja kuinka olen onneton.

Oli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni pöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän siinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka liikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei värähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon.

En henno panna sitä taskuun rutistumaan. Annan olla sen siinä siksi, kun olen juonut olueni ja polttanut vielä yhden paperossin. Biljardipallot napsahtelevat toisessa huoneessa. Rahastonhoitajanainen helistelee hopeitaan pulpettinsa takana. Peililaseilla päällystetyissä seinissä kuvastuu pitkät näköpiirit kaasuvaloja. Lasioven läpi vilkkaa alituisesti ulkoa bulevardilla käveleviä pareja ja kiitää ohitse vaunuja ja hevosia.

Lähden pois. Pidän varovasti kirjettä hyppysissäni ja kun kuulen sen putoavan laatikon pohjaan, niin säpsähdän. Alan sitten hiljalleen astella asfalttikäytävää myöten asuntooni päin. Kaikki kahvilat loistavat täydessä tulessa, konserttisaleista kuuluu soittoa ja laulua. Avautuvista ovista näen sinisen savun läpi huoneitten perällä tanssivia naisia, puettuja ainoastaan hienoon harsoon. Kiinnitän kulkuani ja katson suoraan eteeni välttääkseni joka askeleella vastassani vainuavia naisia: – Monsieur! Dites donc, monsieur! Voulez-vous, monsieur?

Minä pudistan heidät armottomasti pois käsipuolestani ja käännyn omalle kadulleni. Siellä on nyt rauhallista ja hiljaista. Puodit ovat kiinni, ja ainoastaan kastanjien paistaja työskentelee vielä kolkassaan, ratisevan pannunsa ääressä. Ja edelläni kulkee, lyhtyä maassa viistättäen, chiffonier, kaiken roskan kerääjä, rättiläinen, tuo Pariisin yöllinen shakaali, joka selässään olevaan viilekevasuun heittää, mitä löytää katuojista muiden jäleltä.

Soitan, huudan nimeni ovenvartialle ja kiipeän pieneen huoneeseeni kuudenteen kerrokseen. Suljen ikkunan ja koetan tunkea näkemään läpi pimeyden. Koko Pariisi on siinä edessäni yön hämärässä. Minä en näe sitä nyt, mutta sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri haaroilla tuikkavista tulista aavistan sen suuruuden. Ei kuulu hiiskahdustakaan lähimmästä ympäristöstä. Mutta tuolla etäämpänä on alituinen uhkaava ääni, niinkuin se nousisi kaukaisesta koskesta, jonka kohina illan tullen kuuluu metsän sisästä mäkikyliin. Siellä sohisee, välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä alinomainen tuska. Kuulen joka ilta samat äänet, mutta en osaa selittää niiden tulopaikkaa. Toiset äänet luulen kuitenkin tuntevani. Tuo on juna, joka vinkuu tullessaan lähimmälle asemalle. Nuo ovat ihmisten huutoja. Joku laulaa.

Kauan, kauan, toiselle puolelle puoliyön olen valveilla. Unohdan, missä olen, ja kuvittelen olevani kotona, isäni talossa, vanhassa yliskamarissani korkealla mäellä, jossa ennen muinoin istuin yökaudet kirjaini ääressä ja varustauduin tutkintoihini kiirettä pitämättä. Mieleni oli täynnä haaveita ja tulevaisuuden toiveita. Minä rakastin ja luulin olevani rakastettu. Ikkunastani oli avara näköala niinkuin tästäkin, yli metsämaiseman, ja minulla oli omat tulinaapurini toisten mäkien huipuilla. Talossa oli käyty levolle, viimeiset askeleet vaienneet. Mutta korpi ei ole lakannut liikkumasta. Se valvoi läpi yön, sillä oli aina sama hiljainen huminansa ja samat yölliset äänet.

Riisuudun ja laskeun levolle. Unenhorroksiin mennen alkaa minusta näyttää, että tuo musta tuolla ikkunan alla on metsä ja että siellä kohisee vain kotoinen korpi.

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen. Olen sama nyt kuin silloin. Harrastusteni määränä näen samat säilyneet toiveet ja varmana mahdollisuutena uneksin tulevaisuutta, kotia ja onnea. Enkä enää usko, että olisi perää siinä pelossani, että olisin tuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä.