Waiwaisuus ja Waiwaisholho II (Yrjö Koskinen)

Waiwaisuus ja Waiwaisholho (Yrjö Koskinen)

Waivaisuus ja Waiwaisholho II (Yrjö Koskinen) Mitä walta-talouden tiede päättää waiwais-holhosta? Kirjoittanut Yrjö Koskinen

Waiwaisuus ja Waiwaisholho III (Yrjö Koskinen)

Waiwaisuus ja Waiwaisholho. II

(Jatko wiime n:roon.)

2. Mitä walta-talouden tiede päättää waiwais-holhosta?

Emme tahdo uskotella lukijata, että meillä muka olisi aiwan sywää oppia waltatalouden tieteessä. Mutta Suomen yleisössä on tämä tiede ja sen opetukset niin wähän tunnettuja, että epäilemättä nekin wähäiset selitykset, mitä me woimme antaa, owat suuremmalle osalle äkki outoja ja uusia. Waltatalous ei ole kuitenkaan niin warsin waikea käsittää, ett'ei tawallinen terwes järki pystyisi sen opetuksia ymmärtämään; ja jos joku siis ei tytyisi niihin todistuksiin, joita nyt lähdemme esiin tuomaan, niin on wika epäilemättä meidän. Kuitenkin uskallamme asiaan ryhtyä.

Ajatelkaamme semmoista tilaa, ett'ei olisi yhtäkään henkeä, joka woisi taikka tahtoisi auttaa puutteesenjoutunutta. Huolimattomuudesta taikka tapaturmasta tulisiwat muutamat semmoiseen puutteesen, että nääntyisiwät wiheliäisyyteensä ja kuolisiwat, taikka lankeisiwat rikoksiin ja kuolisiwat rangaistuksen alla. Tämä tosin olisi sekä kauheata että surkeata, mutta esimerkkinä se kumminkin tuottaisi jotakin eikä aiwan wähäistä hyötyä muille, jotka olisiwat joutumaisillansa samaan kadotukseen. Kaikki Jumalan antamat woimat, kaiken Jumalalta saadun järkensä panisiwat nämä liikkeelle pelastuaksensa semmoisesta kowasta onnesta. Ahkeruus, toimi ja eteensä-katsomus olisiwat wälttämättömän tarpeelliset, mutta myöskin yleiset; ja ainoastaan harwat ihmiset, jotka eiwät huolisi olla ahkeroita, toimikkaita ja eteensä-katsowia, joutuisiwat puutteesen ja hukkuisiwat. Nämä Harwat tulisiwat huolimattomuuteusa uhriksi ja muille esimerkiksi.

Emme tahdo semmoista tilaa kiittää eikä laittaa; emme tahdo tätä tilaa mahdolliseksikaan sanoa. Mutta sehän kummiukin silmin-nähtämä on, että waiwaisia ei woisi siinä syntyä. Ne muutamat, jotka hukkuisiwat puutteesen, olisiwat enimmältä osalta itse syypäät onnettomuuteensa. Luoja on käskenyt ihmisen työtä tehdä; ja joka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei pidä syömänkään, hänelle on nälän kuolema luonnollinen seuraus hänen teoistansa. Tosinpa usein tapahtuu, että semmoinenkin, joka mielellään työtä tekee, ai'aksi tulee työn-puutteesen, taikka työstänsä ei saa tarpeellista hintaa, taikka joutuu taudin ja wanhuuden alaiseksi eikä siis woi omalla työllänsä elää. Mutta aika harwoin tapahtuu, että nämä haitat owat elämäikäiset. Työn puute, työnhinnan wähyys, tauti ja wanhuus owat niitä asioita, joitten tuloa kukin ihminen woi järjensä awulla aawistaa. Joka ihminen ymmärtää, että jos hänellä tätä nykyä on kylläksi työtä ja hywä ansio työstänsä, niin se aika toisinansa woi sattua, jolloin työnsaalis taikka työnhinta ai’aksi wähenee; samate, että jos hän nyt on terwes ja nuori, niin tauti woi tarttua terweimpäänkin ja wanhuus tulee nuoruuden perästä. Joka nyt satosalla ai'alla ei ajattele tulewaisuuden sattumuksia, se ei käytä Jumalan antamaa järkeänsä ja joutuu siis, niin piankuin nämä sallimukset häntä kohtaamat, kerran puutteesen, mutta totisesti wallan omasta syystänsä. Jos ei häntä auteta, niin hän hukkuu, ja kaikki muut näkewät mitä semmoisesta huolimattomuudesta ja eteensä-katsomattomuudesta luonnollisesti seuraa.

Ajatelkaamme nyt taas semmoista tilaa, jossa ihmis-rakkaus auttaa kaikkia, jotka puutteesen joutuwat. Siinä ei auta katsominen, onko puutteen alainen itse syypää waiwaisuuteensa; — siinä muka kyllä, että puutetta kärsii. Häntä siis pitää auttaman. Ensiksi käypi kaikki hywin; sillä puutteen-alaisia ei woi ensialuksi olla niin aiwan paljon, ett'ei muut, joilla waraa on, tule heitä wähälla waiwallansa auttaa. Mutta samassa kuin näitä autetaan, ryöstetään lukemattomilta muilta pois eräs semmoinen tawara, joka on wälttämättömän tarpeellinen tämän elämän taisteluksessa. Tama tawara, joka — niinkuin sanoimme — toisille apua annettaissa, toisilta riistetään, on se hengen woima ja urhollisuus, jolla ihminen taistelee puutetta wastaan, niin kauan kuin hän ei woi luottaa mihinkään munhun maalliseen apuun, kuin omaan ahkeruuteensa ja huolenpitoonsa. Moni, joka muutoin olisi kaikella innollansa ja woimallansa työtä tehnyt ja ahkeroinnut, säästänyt ja itseänsä warustellut kowia kohtauksia ja wanhuuden warattomuutta wastaan, se nyt heittäihen huolettomaksi eikä ajattele huomispäiwää saati wanhuuttansa. Emme suinkaan keltään kadehtisi semmoista huoletonta oloa, jos se woisi sinänsä pysyä ja sopisi yhteen kansakunnan ja etenkin työntekijäin menestymisen kanssa. Mutta mitenkä käy? Moni, jolla ennen oli kyllä intoa ja woimaa tullaksensa omillansa toimeen, tulee nyt kohta, taikka milloin wähäinenkin wastus häneen sattuu, taikka kumminkin wanhoilla päiwillansä, waiwaiseksi, — ja ihmis-rakkaus saapi tällä tawoin pian uutta työ-alaa. Annappas olla, että kanssa-ihmisten apu wielä woi näitäkin elättää, niin ilmaantuu nyt toinenkin onnettomuus siitä huolimattomuudesta, jonka synnyttää kaikki luottamus muitten apuun. Köyhä, joka ei tarwitse pelätä tulewaisuuden kohtauksia, joka siis heittää kaiken eteensä-katsomnksen ja oman huolen-pidon, menee myöskin naimiseen aikasemmin, kuin hän olisitkaan mennyt, jos hänen olisi todenteolla täytynyt ajatella lapsiensa elättämistä. En ma sitä puhu, että lapset joutuwat waiwais-holhon eli wierasten kaswatettawaksi, mutta toinen ja isompi paha lähtee näistä malttamattomista naimisista: — työntekijäin paljous enenee joutusammin kuin työn-saalis, tuosta työn hinta alenee ja koko työtä-tekewäinen sääty köyhtyy.

Tämä wiimeinen lauseemme ehkä tarwitsee wähän selitystä. Sehän jo itsestäänkin on kyllä selwää: jos työntekijöitä on enemmin kuin työn-saalista, niin työn palkka eli hinta alenee, mutta jos työntekijöitä on wähemmin taikka työn-saalista runsaammin, niin työn hinta ylenee. Joka ei tätä kohtaa ymmärrä, se kumminkin käsittänee nuo mainiot, joilla Englantilainen Robden selitti asian oman maansa työntekijöille: ”Työpalkka nousee", sanoi Robden, ”kun kaksi herraa juoksee yhden työntekijän perään; mutta työpalkka alenee, kun kaksi työntekijää juoksee yhden herran perään". Herra on nimittäin semmoinen, joka — paitsi mitä hän itse tällä tai toisella tawalla työtä tekee — myöskin woi tarjota työtä muille. Herra on siis, jolla on esimerkiksi pelto, jota hän ei yksinänsä woi wiljellä, tai kone, jota hän ei yksinänsä woi täyttää, ja jolla sen ohessa on waraa ottaa palkkalaisia awuksensa. Kaikki mitä semmoinen herra käyttää työnteon alustaksi ja wälikappaleeksi, kutsutaan summaksi, ja oikeastansa ei ole summa mitään muuta kuin ennen tehtyä työtä, esimerkiksi pelto ei mitään muuta kuin se järjen ja ruumiin työ, jolla se on walmistettu, eikä rahakaan mitään muuta kuin työstä tai työn werosta saatua hintaa. Mutta kaikki summa tahtoo uuden työn kautta kaswaa. Se ennen-tehty työ tuottaa uudelle työlle paremman menestyksen, mutta ei woikkaan itse kaswaa kuin uuden työn awulla. Summa ja työ tarwitsewat toistansa. Summa karttuu karttumistansa ja tarwitsee siis lisää työtä ja työntekijöitä awuksensa, mutta myöskin työntekijäin paljous karttuu karttumistansa ja tarwitsee siis lisää summaa tullaksensa käytetyksi. Jos summa karttuu isommassa määrässä kuin työntekijäin paljous, niin kaksi herraa juoksee yhden työntekijän perään, ja tämä on työntekijän woitto; mutta jos työntekijäin paljous karttuu isommassa määrässä kuin summa, niin kaksi työntekijää juoksee yhden herran perään, ja tämä on työntekijöille tappiota. Tawallisesti, ja jos asiat saawat mennä omaa luonnollista menoansa, niin työntekijäin paljous karttuu ainoastaan summan mukaan. Tämä on kyllä luonnollista; sillä jos summa lakkaisi kaswamasta, niin työpalkka rupeisi alenemaan, ja silloin työntekijäin täytyisi lakata naimasta taikka he naisiwat ainoastaan sen werran, että kuolemien siaan syntyisi uusia työntekijöitä. Tällä tawoin pysyisi työpalkka entisellänsä, wieläpä ylenisikin, jos työntekijöitten elämän-nautinto-tarpeet ylenewät. Työ-palkan suuruus taikka wähyys on aina työntekijäin omassa wallassa, jos wain heillä eteensä-katsomusta on. Mutta jos tämä kallis tawara heiltä häwiää, niin tapahtuu — paitsi tawallisia ajattelemattomuuden hedelmiä — että työntekijäin paljous enenee taitamattomasti, työpalkat alenee ja koko työtätekewäinen sääty waipuu yhteen köyhtynäisyyteen.

Olemme nähneet, että eteensä-katsomattomuus on waiwaisuuden ja köyhtynäisyyden alku. Mutta eteensä-katsomattomuus syntyy wälttämättömästi, niin pian kuin ihminen woi luottaa mihinkään muuhun kuin itsehensä ja Jumalaan. Eikä myöskään luottamus Jumalaan saa olla toimeton ja typerä. Auta itseäsi, niin Jumala sun auttaa, — sepä on ainoa neuwo, joka kelpaa maallisissa asioissa. Semmoinen luottamus itseensä löytyy jokaisessa ihmisessä, joka tietää maallisen onnensa ja onnettomuutensa ei olewan minkään muun kädessä kuin Jumalan ja hänen omassa. Mutta joka tietää taikka kumminkin toiwoo pääsewansä kaikesta hädästä, jos onni kuinka muuttuisi, siltä häwiää wähitellen itseensä-luottamus ja eteensä-katsomus. Oikeastansa kaikki suorastaan annettu ruumiillinen apu, olkoon yksityisen tai pitäjän tai waltakunnan antama, turmelee tämän tarpeellisen eteensä-katsomuksen ja enentää siis waiwaisuuden. Mutta ei kaikki apu kuitenkaan ole yhtä wahingollinen. Jota järjestyneempi, säännöllisempi, warmempi apu on, ja jota wissimmin jokainen woi sitä itsellensä, tarpeen tultua, odottaa, sitä enemmin se häwittää eteensä-katsomuksen ja enentää waiwaisuuden. Tämän seikan suhteen on iso eroitus yksityisten anteliaisuudella ja la’illisella waiwaisholhouksella. Yksityisten apu on tawallisesti sattunainen; siihen ei kukaan woi kokonansa luottaa. Mutta laillisen waiwaisholhon apu on niin warma, että puutteen-alainen ei ainoastaan saata sitä toiwoa, waan myöskin waatia sen itsellensä. Jos nyt tieteellisesti nähden yksityistenkin antama apu on wahingollinen, niin ei se kumminkaan ole läheskään niin wahingollinen kuin se apu, joka lähtee pitäjän tai waltakunnan järjestyneestä ja laillisesta waiwaisholhosta.

Lähde: Suometar, n:o 12, 20,3,1857