Waiwaisuus ja Waiwaisholho III (Yrjö Koskinen)


Waiwaisuus ja Waiwaisholho II (Yrjö Koskinen) Waivaisuus ja Waiwaisholho III (Yrjö Koskinen)

Kirjoittanut Yrjö Koskinen
Waiwaisuus ja Waiwaisholho IV (Yrjö Koskinen)



Waivaisuus ja Waiwaisholho III.
(Jatko wiime n:roon.)
Että la'illinen Waiwaisholho turmelee eteensä-katsomuksen, sen todistaa meille jokapaiwäinen kokemus niin selwästi, jotta tuskin muuta todistusta siihen tarwitaau. Kysyppäs nuorelta paris-kunnalta, joka äsken on nainut, kuinka heillä elatus on. ”Hywä", wastaawat; ”olemmehan molemmat, Jumalan kiitos, terweitä työ-ihmisiä". — No, tottahan ainakin saastöä te'ette? kysyt lrielä. — ”Eipähän juuri ole tultu säästäneeksi". — No, mutta riittääkö ansionne sittenkin, kun wiisi kuusi lasta saatte? — Tämä kusymys wahän ajatteluttaa, jotta wastaaja rupee korvantaustaan kynsimään, ennenkuin wirkkaa: ”Eipä suinkaan, mitä se siihen riittäisi!" — No, mutta mihin ne lapset sitten joutuu? kysyt wielä. — Ja ikäänkuin ihmetellen sun suurta typeryyttäsi, kun semmoisia kyselet, antaa puhuteltu pariskunta wastauksen: ”Hei, nehän pitäjä korjaa". — —
Että pitäjän huolenpito on parantawa, mitä oma huolimattomuus on turmellut, tämä ajatus käypi laillisen waiwaisholhon kautta niin luonnolliseksi, että muuta ei tule mieleenkään. Waiwaisholhon synnyttämä huolimattomuus on jo itseksensä suuri onnettomuus, mutta ei olisi niin waarallinen, jos waiwaisholho wastakin woisi tydyttää karttuwan waiwaisuuden tarpeita. Tämä kuitenkin on mahdotonta. Waiwaisholholtakin wihdoin warat puuttuwat, awun-antamuksen täytyy lakata, — ja silloin on waiwaisholho waikuttanut wiheliäisyyden, jota se ei enää woi liewittääkkään.
Mitä yksityisten apuun tulee, niin tosin sekin joksikin määrin häwittää eteensä-katsomuksen ja enentää waiwaisuuden. Mutta koska yksityinen awun-autamus aina on wapa-ehtoinen, niin se ei woi isompaa puutetta luoda, kuin mitä se jaksaa ja tahtoo tydyttää.
Waltatalous-tieteen ensimäinen wäitös oli: Waiwaisuuden pää-lähde on huolimattomuus ja eteensä-katsomattomuus. Saman tieteen loppupäätös oli: kaikki awun-antamus enentää waiwaisuuden, mutta ei kaikki awvun-antamus kuitenkaan yhtä paljon enennä waiwaisuutta. — Katsokaamme nyt miksikä woimme nämä totuudet täyttää.
3. Pitääkö auttaman? ja millä la'illa?
Jälkimäisessä kysymyksessä on jo kylläksi wastausta edelliseen. Auttaman pitää; siitä ei woi olla kuin yksi mieli kaikilla: waiwaisuus on autettawa. Emmekä puhu ainoaltaan hengellisestä awusta, joka kaikista awun-lajista on hyödyllisin eikä tuota mitään wahinkoa; mutta ruumiillinenkin apu on wälttämätön. Tosin waltatalous-tiede meille äsken todisti, että kaikki apu wahingoittaa ja että waiwaisuus tulee eteensä-katsomattomuudesta. Mutta nämä totuudet owat ainoastaan tieteellisiä totuuksia; ne owat yleensä totta, mutta paikottaisin ja toisaalta nähden woiwat osaksi pettää. Se on kyllä tosi, että enimmät waiwaiset owat itse syypäät wammaisuuteensa, mutta joukossa on niitäkin, jotka syntymästänsä saakka taikka kowien tapa-turmien kautta omat syöstyneet wiheliäisvvteensä. Päälliseksi on muistaminen, että missä waiwaisholho jo on saanut lewittää sitä huolimattomuutta, josta waiwaisuus enimmästi karttuu, siinä on waiwaisholho syyllisempi kuin waimainen. Ihmis-rakkaus tosin taitaa toisinansa siittää paljon onnettomuutta; mutta jos ihmisiä tahdomme olla, niin ihmisrakkaus ei saa meissä peräti sammua. Sydamiemme kowettuminen ei olisi suinkaan wähempi paha, kuin ihmis-rakkauden harhailukset.
Jos nyt Kristin-uskon tässä niinkuin muissakin teoissamme otetaan oi'ennus-nuoraksit, niin tarvitseeko meidän muistuttaa, että Raamattu ei yhdessä waan lukemattomissa paikoissa käskee meitä auttamaan puutteen-alaista? Mutta tämä welwollisuus on ainoastaan omille-tunnoillemme annettu. Kristinusko ei ole antanut puutteen-alaiselle oikeutta waatimaan apua, mutta se on käskenyt warallista antamaan apua, ja antamaan sitä ei puutteen-alaisen oikeuden tähden waau Kristuksen tähden, niinkuin se olisi Kristukselle annettu. Awun-antamus on siis Kristinuskon mukaan welwollisuus, mutta ei la'illinen welmollisuus, waan omautunnon welwollisuus. Se ei ole säätty sitä warten, että awunsaaja ruumiillisesti eläisi; sillä kristinoppi tietää kalliimpia etuja, kuin ruumiillinen elämä onkaan; — mutta se on säätty sitä warten, että itse awunantaja hengellisesti eläisi uskossa ja rakkaudessa.
Tämän eroituksen, joka on la’illisten ja omantunnon welwollisuusten wälillä, näkyy kuitenkin lähettäjä Julkisissa sanomissa peräti unohtaneen. ”Kuin koettelemus", sauoo hän, ”niinkuin Jumalan sanakin sen todistaa että usiammat — — eiwät saa Jumalan rakkautta sydämmiinsä, eikös se siis ole suuresti tarpeellinen, että meillä on semmoisia Asetuksia, jotka watiwat pahojakin tekemään hywää, jota ei he ymmärrä eikä tahdo kristillisestä welwollisuudesta?" — Tästä syystä arwelee tämä lähettäjä la'illisen wailwisholhon paremmaksi ja kristillisemmäksi, kuin tuo luonnollinen yksityinen awun-autamus. Mutta juuri samasta syystä pidämme me laillista waiwaisholhoa wahingollisena. Mikä woitto ja siunaus on semmoisesta pakko-hywyydestä? Onko antajan woitto, kun häntä pakoitetaan kristilliseen rakkauteen? Jos hänellä ennästään on kowa sydän, niin se nyt wielä kowemmaksi paatuu; jos hänellä taas hellä sydän on, niin antamisen suloisin nautinto häwiää, niin pian kuin hän ei enää te'e armeliaisuutta, waan laillista welwollisuutta. — Onko se awun-saajan totinen etu, että laki pakoittaa muita häntä auttamaan? Kiitollisuuden tunto hänestä häwiää ja sammuu; sillä hänellä on nyt la’illinen oikeus siihen, mitä hän ei ole millään ansainnut, hänen on oikeus leikata, missä hän ei ole kylwänyt. Ja ketä hän sitte kiittäisikään? Waiwaisholhon toimituskuntaa, joka awut jakaelee? wai koko pitäjää? Tietäkäätte, semmoinen kiitollisuus ei paljon lämmitä sydäntä. Jos kuinka hywänsä tätä asiaa tarkastelemme, niin emme löydä yhtään kristillistä etua laillisesta waiwaisholhosta, mutta paljon haittoja ja pahaa. Jos lain raippa woisi johdattaa meitä kaikkeen hywään, miksikä sitten kristillisyys olisi tarpeellinenkaan! Laki ja asetus suojelee jokaiselle waltakunnan jäsenelle hänen tarpeelliset oikeutensa; mutta awun-saaminen ei ole kenenkään oikeuksia, niinkauan kuin omaisuus pysyy omistajan omana. Jos siis kristin-oppi tekee armeliaisuden welwollisuudeksi, niin tämä welmollisuus ei kumminkaan ole waltiollinen, waan omantunnon.
(Jatketaan.)


Lähde: Suometar, n:o 13, 27.3.1857